Kieliriita yltyi pahimmillaan rotuhygieniaksi

Tempo Sarho kirjoitti:

Sampo Terho: Kieliriita yltyi pahimmillaan rotuhygieniaksi

http://www.suomalaisuudenliitto.fi/Lehdet/Suomen_Mieli_2_2010.pdf

Suomessa on jo Venäjän vallan
ajalta saakka käyty poliittista
taistelua suomen ja ruotsin
kielen asemasta sekä kieliryhmien
eduista ja oikeuksista. Viime
vuosina äänekkäin kiista on koskenut
niin sanottua pakkoruotsia
eli kaikkien suomenkielisten oppilaiden
velvollisuutta opiskella
ruotsia peruskoulussa.
Rkp onnistui aikoinaan ujuttamaan
pakkoruotsin vuoden
1968 peruskoulu-uudistukseen
uhkaamalla muuten jättäytyä
pois Mauno Koiviston johtamasta
hallituksesta, johon puolue
välttämättä tarvittiin mukaan.
Päätös oli vastoin asiaa pohtineiden
asiantuntijoiden ja eduskunnan
sivistysvaliokunnan kantaa,
mutta toisaalta se sai merkittävää
tukea opetusministeri Johannes
Virolaiselta.
Historiallisesti katsoen tämä
nykypäivään yltävä ja yhä jatkuva
riidanaihe on vain yksi monista
kieliryhmien välejä rasittaneista
kysymyksistä, eikä suinkaan
katkerin.
Kun osa ruotsia puhuvasta eliitistä
1800-luvun puolivälissä heräsi
suomalaisuuteen ja ryhtyi
ajamaan suomenkielisen enemmistön
asiaa, toinen osa eliittiä
käpertyi kaikin keinoin puolustamaan
ryhmäetujaan. Kyseessä
ei siis ollut niinkään kieliryhmien
taistelu, sillä niin ”suomalaisuuden”
kuin ”ruotsalaisuudenkin”
kannattajat olivat alkuun ruotsinkielisiä.
Kyseessä oli paremminkin
poliittinen taistelu kansallisen
edun ja ryhmäedun välillä.
Kieliriitoja ei nykyäänkään
voida pitää puhtaasti kieliryhmien
välisinä. Varsinkaan monia
suomenkielisiä kielikiistat eri
muodoissaan eivät kiinnosta lainkaan.
Ruotsinkielisten edunvalvonta
taas on keskittynyt muutamalle
järjestölle, joita sitten osa
ruotsia puhuvista kannattaa.
Eniten yhteiskuntamme harmoniaa
on historiassa haavoitettu
silloin, kun militantti edunvalvonta
on pyrkinyt leipomaan poliittisesta
kieliriidasta suoranaista
etnistä konfliktia. Tämä kehitys
alkoi 1800-luvulla, kun svekomaanien
parissa kehitettiin teoria
erillisestä ruotsalaisesta kansallisuusryhmästä
Suomessa.
Keskeinen henkilö näiden
ajatusten levittämisessä oli Axel
Olof Freudenthal (1836-1911),
kiihkeä svekomaani, joka yhdisti
ajattelussaan surutta kielen,
kansan ja rodun. Hänen oppiensa
mukaan ruotsinkieliset olivat
eri rotua - ja lähes joka suhteessa
erinomaisempia - kuin suomea
puhuvat.
Suomea puhuvilla ei Freudenthalin
mukaan ollut kykyä kulttuurin
luomiseen tai ylläpitämiseen,
vaan nämä olivat jo rotunsa
vuoksi tuomittuja älyn hitauteen.
Kaikki sivistys oli ruotsia puhuvan
rodun varassa. Itsenäisyyteen
ei suomea puhuvalla kansalla ollut
minkäänlaisia edellytyksiä.
Freudenthal ei ollut ajatuksineen
yksin. Vähitellen Suomessa
levisi germaanis-ruotsalainen
kansallisuusteoria, joka sai monet
houkuteltua uskomaan kuuluvansa
suomea puhuvia ylempään,
itäruotsalaiseen rotuun.
Freudenthal oli keskeinen taustavaikuttaja
myös, kun Ruotsalainen
kansanpuolue perustettiin
vuonna 1906.
Keväällä 1919 perustettu
Svenska Finlands folkting eli
suomenruotsalaiset kansankäräjät
lähti sekin alun perin ohjelmassaan
siitä, että Suomessa asui kaksi
erillistä kansaa, suomea puhuva
ja ruotsia puhuva. Kansankäräjät
vaati vuonna 1920 ruotsinkielisille
kulttuurista ja hallinnollista
autonomiaa omine lääneineen,
Ahvenanmaan tapaan.
Vuonna 1921 perustettu suomenruotsalainen
kansanterveysjärjestö
Folkhälsankin oli 1920-
ja 1930-luvulla hyvin huolissaan
rotuhygieniasta. Folkhälsan kokosi
eugeniikan oppien mukaista
tutkimustietoa kansalaisten rotuominaisuuksista
ja pyrki edistämään
nimenomaan ruotsinkielisten
lisääntymistä.
Kaikkein räikeimmin ajatus
kahdesta eri kansasta kävi ilmi
jatkosodan jälkeen, kun Karjalan
evakot torjuttiin monista ruotsinkielisistä
kunnista. Tämä viimeistään
osoitti, että oman edun valvonta
ylitti solidaarisuuden toista
kieltä puhuvia maanmiehiä
kohtaan.
Nykypäivän riitely pakkoruotsista
on näihin äänenpainoihin
verrattuna hillittyä, mutta vanhoista
ajoista on silti välittynyt
kaikuja nykypäiväänkin. On esimerkiksi
hyvin erikoista, ettei
Rkp Suomen äänekkäimmin rasismia
vastustavana puolueena ole
vieläkään irtisanoutunut Freudenthalista.
Päinvastoin puolue
jakaa suurimpana kunnianosoituksenaan
Freudenthal-mitaleja,
jollaisen esimerkiksi Paavo Lipponen
sai ottaa vastaan ajettuaan
läpi vuonna 2004 voimaan tulleen
kielilain.
Sinänsä on suuri tragedia, että
kieliryhmien väliset, usein yliampuvatkin
riidat ovat niin pitkään
kylväneet katkeruutta ja vahingoittaneet
kansallista yhtenäisyyttämme.
Nykypäivänä meidän
tulisi parhaamme mukaan hälventää
tällaista vastakkainasettelua.
Se onnistuu, kun välttää
oman ryhmäedun ajamista toisen
ryhmän kustannuksella.
Jokohan tämä olisi se vuosisata,
jona olemme valmiit jättämään
taakse kansamme jaottelun
suomensuomalaisiin ja suomenruotsalaisiin
ja kukin meistä
voisi olla vain suomalainen tai
finne omalla kielellään?

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä