Aloin olla exäni kanssa joskus 5 vuotta sitten yhdessä. Alku oli ihan jees mutta sitten se oli lähinnä sellaista että minun piti harrastaa seksiä hänen kanssa velvollisuudesta, koska hänellä "on oikeus tyhjentää kassit", ja muutenkin hän kommentoi että pitäisi laihduttaa. En tod ole koskaan ollut edes lihava vaan lähinnä normaalipainon alarajoilla. En saanut mitään tyydytystä kun "rakastelimme", ja aina sen jälkeen pari päivää meni ihan ok ja sitten taas alkoi pelottaa että kohta täytyisi taas uhrautua.. ja pari päivää sitä mielessäni pelkäsin ja sitten taas uskalsin täyttää velvollisuuteni. Kuitenkin erosimme varmaan pari vuotta sitten. Sen jälkeen aloin harrastaa jotain yhden yön juttuja ja nekään ei tuntuneet missään.. munaa pilluun vaan ja silleen. Ja muutenkin tässä vuosien varrella olen saanut erilaista kommenttia ihmisiltä että "sua vois panna" jne ja tuntuu että joka paikassa on vaan seksiä! Olen aikoja sitten lopettanut tosiaan tuon ympäriinsä paneskelun, mutta silti moni ihminen on koskenut minuun ja ei mene jakeluun että ei saa koskea! Toinen exänikin saattoi joskus vaan kosketella mun tissejä tai mitä vaan ihan kysymättä tai pitää mua tiukasti kiinni vaikka vastustelin. Ja joskus jotkut tuntemattomatkin! Ja sekin tuntuu ihan sairaan pahalta että keski-ikäiset miehet tuolla ehdottelee jotain!
Nyt mulla on sellainen tunne, että mun vartalo ei oo mun oma, mussa ei oo mitään kohtaa joka on pelkästään mun oma yksityinen, vaan kaikki on jotenkin kaikkien yleisessä käytössä. Joskus tuntuu että tekisi mieli kuolla että pääsisin mun kropasta pois! Tuntuu että en koskaan pysty tekemään lapsia, koska ajatus tuntuu pahalta, että mun sisällä kasvaa joku ihminen joka omistaa mun kropan, vähän niinku jonkun asunnon, ja sit survoo mun pillusta ulos. Kuitenkin haluaisin lapsia joten haluaisin tästä tunteesta eroon. Tuntuu että oon ihan sairaan masentunut ja en saa mitään iloa mistään.
Tuntuu ihan sairaan ahdistavalta jos joku koskettaa mua edes ihan normaalisi, tai edes vahingossa! Tekis vaan mieli sanoa kaikille jotka ees tulee lähelle että "älä koske!" Vaikeaa olla edes normaalissa yhteydessä ihmisiin kun tuntuu että ihan normi kosketuskin ahdistaa. Oon vasta 22-vuotias, että kiva elämä mulla edessä. Menen lääkäriin parin päivän päästä mut mitähän mä siitä muka hyödyn että selitän näitä asioita jolleki randomille.. Auttakaa, onko kellään mitään samanlaista tunnetta? :(
Nyt mulla on sellainen tunne, että mun vartalo ei oo mun oma, mussa ei oo mitään kohtaa joka on pelkästään mun oma yksityinen, vaan kaikki on jotenkin kaikkien yleisessä käytössä. Joskus tuntuu että tekisi mieli kuolla että pääsisin mun kropasta pois! Tuntuu että en koskaan pysty tekemään lapsia, koska ajatus tuntuu pahalta, että mun sisällä kasvaa joku ihminen joka omistaa mun kropan, vähän niinku jonkun asunnon, ja sit survoo mun pillusta ulos. Kuitenkin haluaisin lapsia joten haluaisin tästä tunteesta eroon. Tuntuu että oon ihan sairaan masentunut ja en saa mitään iloa mistään.
Tuntuu ihan sairaan ahdistavalta jos joku koskettaa mua edes ihan normaalisi, tai edes vahingossa! Tekis vaan mieli sanoa kaikille jotka ees tulee lähelle että "älä koske!" Vaikeaa olla edes normaalissa yhteydessä ihmisiin kun tuntuu että ihan normi kosketuskin ahdistaa. Oon vasta 22-vuotias, että kiva elämä mulla edessä. Menen lääkäriin parin päivän päästä mut mitähän mä siitä muka hyödyn että selitän näitä asioita jolleki randomille.. Auttakaa, onko kellään mitään samanlaista tunnetta? :(
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sun viestistäsi oikein huokui se ahdistuneisuus. Hyvä että meet lääkäriin. Puhuminen auttaa aina. Mulle tuli mieleen tuosta koskettamisesta jotain. Mutta ensiksi tuo, että pahalta se aina tuntuu, ku keski-ikäiset ehdottelee. Ne nyt vaan on sellaisia. Ja mun eksä ainakin halusi aina puristella ja kosketella, vaikken mä halunnutkaan. Ei siitä ny traumoja jäänyt, mutta ei tuntunut hyvältä. Miehet kai on aika läheisyyden kipeitä.
Sun ei tarvii miettiä sitä lapsen saamista vielä. Kyllä kai se on vasta sitten, ku on niin rakastunu, että haluaa jollekin tehdä lapsen. Eikä oo pakko sittenkään.
Voimia sulle ja jaksamista!
Eron jälkeen ainakin mulla alkoi ahdistaa ihan kaikki. Piti etsiä apua. Oli jotenkin ihan vaan epämääräinen ahdistuksen tunne. Sitten tuli mieleen viestistäsi, että kyllä seksistä yleensä nauttii, joten sulla on tainnut olla monella lailla vaikea suhde. Ei se musta oo normaalia, jos toisen kosketus tuntuu vaan hankalalta. Asioista puhuminen on hyvä. Se jotenkin "tuulettaa" ajatuksia. Siitä se toipuminen alkaa.
*haleja ja jaksamista*
Mietit tuota, että mitä apua lääkäristä voisi olla, niin usko tai älä, kyllä siitä voi olla, mikäli olet itse motivoitunut saamaan apua rakentaaksesi itsesi näiden komeusten jälkeen jälleen sellaiseksi ihmiseksi, kuin olit ennen niitä. Apu ei tule ulkoapäin, vaan se suurin työ on tehtävä itse, mutta terapia tukee sitä toipumista ja saat tsemppiä :).
Terapia edellyttää yleensä lääkitystä tuekseen. Lääkkeistäkin on apua, kunhan käy hyvä tsägä ja saat alusta asti juuri sinulle sopivan lääkityksen, joka ei aiheuta sivuoireita käytön alussa. Mikäli käy kuitenkin niin, että lääkitys tuntuu aiheuttavan jotain, odota åari viikkoa, jospa oireet hellittäisivät. Sen jälkeen alkaa helpottaa. Masennushan on aivokemiallinen häiriötila, sairaus siinä missä mikä tahansa fyysinenkin sairaus.
Siitä itse keskusteluavusta...
Pointtina ei ole ainoastaan se, että saat purettua tuntojasi. Toki sekin helpottaa, että saat purettua niitä ihmiselle, joka on läsnä tilanteessa vain sinua varten ja saa kuuntelemisestasi palkkaa helpottaa siinä mielessä, että sinun ei tarvitse potea huonoa omatuntoa siitä, että kuormitat jotakuta murheillasi. Tärkein idea on kuitenkin se, että saat keskustelun avulla puhuttua asioista ääneen, saat tukea omille "terveille ajatuksillesi" ja vastaavasti uusia näkökulmia ja atkaisuja niihin asioihin, joiden suhteen et ole "oikealla tiellä" henkisessä toipumisessasi. Opit tuntemaan itsesi paremmin, kun joudut pohtimaan mitä mieltä olet mistäkin elämäsi asioista ja itsestäsi ja itsetuntosi alkaa parantua pikkuhiljaa ja itsearvostuksesi nousee. Opit hyväksymään itsesi ja pääset sen myötä paremmin siniksi myös muiden kanssa ja saat käsiteltyä rankat kokemksesi, niin etteivät ne enä vaikuta jonkin ajan jälkeen merkittävästi elämääsi ja siinä jaksamiseen.
Se, että terapiasta saa jotain irti, on pitkälti kiinni ihan omasta itsestä. vaikka alkuun tuntuu, ettei se mitään auta, alkaa sitten pikkuhiljaa loksahdella :). Eivät murheet tosiaan ratkea itsellään, vaan niiden eteen on tehtävä paljon itse ennen kaikkea ajatustyötä. Terapian ideana on nimenomaan tukea tuossa tylössä mitä teet itse itsesi kanssa ja pitää oikea suunta :).
Oletan, että oet menossa lääkärin vastaanotolle nimenomaan taroituksena saada lähete psyk. poliklinikalle, jossa varsinainen terapia alkaa. Apua saadaksesi, muista ehdottomasti olla tipppaakaan vähättelenättä oloasi. Jos ongelmasi ei kuulosta kyllin vakavalta, apu saattaa helposti jäädä saamatta ja siksi on tärkeää, että kerrot kaiken juuri niinkuin se on ja tuntuu. Myös "parempina päivinä" on tärkeää muistaa ne huonommat päivät ja takastella sitä omaa oloa kokonaisvaltaisemmin vähän pidemmällä aikavälillä.
Voimia!!!
Hyi, kyllä nykyään tuntuu ukkelit koskettelevan nuoria tyttöjä. Näin yhdenkin tilanteen, kun nuori tyttö astui kavereineen bussiin, josta ukko oli tulossa ulos. Ukko sanoi oikein teennäisen makeasti, että "Heei" ja hieraisi tytön kasvoja. Etovaa, mutta se etovuus on vain niissä ukoissa, jotka ei tunne eikä tunnusta toisten rajoja. En usko, että ne kunnioittaa itseäänkään, vaikka yrittää esittää. Varmaan sellaisia torjuttuja tapauksia, jotka haluais vaikka mitä, mutta tietää, ettei tytöt huoli. Myös näin kaupan kassalla, miten joku varmaan melkein kuusikymppinen ukko sanoi tosi nuoren näköiselle kassatytölle, että tämä on hyvännäköinen. Ei tyttö tykänny, sanoi vain jotain, että "joopa joo". Etova ukko sekin, joku pedo varmaan. Kyllä se siitä varmasti vähenee viimeistään, kun pääset lähelle kolmeakymppiä. Mutta pistä tosiaan aina ukon korvat kuumottamaan, huuda vaikka (sori, että neuvon rumia...), että "Näpit irti, ruma hyypiö, vai soitetaanko poliisit?" tai sano, että "Jo on paljon melua pienestä ja paskasesta munasta". Sitten rupeet räkimään äänekkäästi oikeen isoja ja limaisia klimppejä melkeen ukon kengille.
Jos olet ennen ollut kuuntelematta omia toiveitasi toisen itsekkyyden hyväksi, niin ainahan suunnan voi muuttaa. Jokainen kai nuoruudestaan viisastuu, paitsi nää likaset äijät...
Kävin joo lääkärissä ja sain lähetteen johonkin psykiatrille, johon on aika joskus 4893 vuoden päästä.. Nyt on niin että välillä menee ihan ok mut välillä vaan ei kiinnosta. Vieläkin ahistaa jos joku koskee tai tulee lähelle. Niin kauan kun kukaan ei koske niin elämä on melkein normaalia. Tänään kävelin jossain hautausmaalla ja kelasin että luojan kiitos elämä loppuu joskus! Okei tiedän et ihan häiriintynyttä ja haluunki eroon tällasesta paskasta! Onko kellään mitään hyviä selviytymiskeinoja? Ei mitään paskaa että "ajattele aina positiivisesti!!" koska hyi joku positiivisuus on lähinnä ihan sairaan ärsyttävää ja tekis mieli ampua kaikki jotka kehtaakin hymyillä.
Aloittaja, Miten menee?
Maailma on kova paikka, ja elämä on toisinaan tosi rankkaa ja ahdistavaa, mutta sellaista elämä on. Ce la Vie kuten ranskalaiset sanoo!
Omat rajat ja niiden kunnioittaminen on ainakin tärkeää, ja näyttää että olet ajautunut tilanteeseen, jossa et kunnioita rajojasi etkä siten itseäsikään. Se taas saattaa masentaa entisestään ja heikentää itsekunnioitusta.
Juuri nyt et ehkä siedä kosketusta, koska olet vasten tahtoasi sietänyt sitä aiemmin ja siten rajojasi on loukattu niin usein, että alat inhota koko kosketusta? Irtosuhteet ilman, että niistä saa mitään kertovat myös siitä, että omia rajoja ei oikein hahmota, on siis tavallaan menettänyt kyvyn vetää ne rajat itseänsä suojaamaan. Kun kaikki ovat saaneet koskea vaikket ole itse halunnut, ovat rajasi hälvenneet koko ajan enemmän ja enemmän. Sanoit lopettaneesi irtosuhteet, mikä on ihan hyvä suunta.
Ehkä nykyinen kosketuksen inhosi on tavallaan ihan tervekin vastareaktio, eli nyt vedät ne rajat sitten ihan viimeisen päälle ja äärimmilleen? Tavallaan otat takaisin sen suojauksen, josta olet aiemmin luopunut muiden tarpeiden täyttämiseksi? Jos tuo kosketuksen inho ei ole kestänyt kovin kauaa, voisi olla yksi vaihtoehto sekin, että vain hyväksyt sen terveellisenä vaiheena, jonka aikana opit taas itse vaikuttamaan siihen kuka koskee ja miten. (Tietysti masentuneeseen ja ahdistuneeseen oloon noin muuten kannattaa kiinnittää huomiota.)
Eli minulle tosiaan tuli mieleen, että ehkä tuo kosketuksen välttäminen on väliaikainen tilanne, joka auttaa hahmottamaan ne omat rajat uudelleen. Sitten, kun olet "koonnut itseäsi" saatatkin alkaa taas kaivata kosketusta ja osata paremmin pitää rajasi eli kuuntelet myös itseäsi siinä koska saa koskea ja koska ei. Kannattaa miettiä myös onko tilanteita, joissa oletkin pitänyt kosketuksesta. Ne voivat toimia tietynlaisena punaisena lankana siinä, kun pyrit löytämään uudelleen sellaisen mielentilan, jossa kosketus onkin positiivinen asia.
Niin ja se kanssa vaikuttaa varmasti, että millaista lapsuudenkodissasi on ollut. Onko kosketus ollut hyvin estynyttä ja vähäistä tai toisaalta liiallista ja toisen rajoja kunnioittamatonta. Nämä molemmat ääripäät varmasti vaikuttavat myös siihen, miten kosketuksen kokee.