Tämmöistäkö on nykypäivän vanhustenhoito. Äitini, joka on 86 vuotias joutui terveyskeskuksen vuodeosastolle pahan virtsatietulehduksen takia. Hän on ikäisekseen täysin "selväjärkinen",eikä ole aikaisemmin tarvinnut olla k.o laitoksessa.
Se syy, miksi olen järkyttynyt,on tapa miten äitiäni on kohdeltu kahden eri hoitajan taholta. Olin itse eilen paikalla kun äitiäni määräiltiin, että pitää mennä päiväsaliin. Hänet oli aikaisemmin viety sinne pyörätuolilla. Siellä oli kuitenkin ollut äitini mielestä kauhean kylmää ja vetoista, niin hän ei enää halunnut sinne mennä.
Voi se äänensävy, mikä oli hoitajalla, kun hän toi oman kantansa esiin, ylimielistä tiuskimista.
Toinen hoitaja oli määräillyt, että täällä pidetään tekohampaat yöllä suussa, eikä missään vesilasissa, kun äitini oli pyytänyt josko sais vettä kuppiin sitä varten, koska se tapa äidilläni on ollut. Sängynlaidat on päivällä ylhäällä, mutta kun yö on tulossa, hoitajan mielestä toinen laita olisi pitänyt laskea alas, äitini oli pyytänyt, että eikö sekin voisi olla ylhäällä, olisi siitä helppo saada tukea yöllä kylkeä kääntäessä. Siihen oli tullut kipakka vastaus, onko sulla kotonakin niin. No ainakin pieni "kiusa", peitto jäi jalkapäätyyn, josta äitini oli vaivoin saanut sen vedettyä päälleen.
Onko se niin, että kun ihminen tulee vanhaksi, ei kohdella enää yksilönä ja huomioida kuinka toinen samanikäinen voi olla täysin selväjärkinen, taas toinen pahoin dementoitunut. Komennetaan ja määräillään kuin pahankurista lasta.
Toivon vain, että äitini pääsisi kotiin mahdollisimman pian ja saisi itse päättää, onko ne tekohampaat yöllä suussa vai vesilasissa.
Se syy, miksi olen järkyttynyt,on tapa miten äitiäni on kohdeltu kahden eri hoitajan taholta. Olin itse eilen paikalla kun äitiäni määräiltiin, että pitää mennä päiväsaliin. Hänet oli aikaisemmin viety sinne pyörätuolilla. Siellä oli kuitenkin ollut äitini mielestä kauhean kylmää ja vetoista, niin hän ei enää halunnut sinne mennä.
Voi se äänensävy, mikä oli hoitajalla, kun hän toi oman kantansa esiin, ylimielistä tiuskimista.
Toinen hoitaja oli määräillyt, että täällä pidetään tekohampaat yöllä suussa, eikä missään vesilasissa, kun äitini oli pyytänyt josko sais vettä kuppiin sitä varten, koska se tapa äidilläni on ollut. Sängynlaidat on päivällä ylhäällä, mutta kun yö on tulossa, hoitajan mielestä toinen laita olisi pitänyt laskea alas, äitini oli pyytänyt, että eikö sekin voisi olla ylhäällä, olisi siitä helppo saada tukea yöllä kylkeä kääntäessä. Siihen oli tullut kipakka vastaus, onko sulla kotonakin niin. No ainakin pieni "kiusa", peitto jäi jalkapäätyyn, josta äitini oli vaivoin saanut sen vedettyä päälleen.
Onko se niin, että kun ihminen tulee vanhaksi, ei kohdella enää yksilönä ja huomioida kuinka toinen samanikäinen voi olla täysin selväjärkinen, taas toinen pahoin dementoitunut. Komennetaan ja määräillään kuin pahankurista lasta.
Toivon vain, että äitini pääsisi kotiin mahdollisimman pian ja saisi itse päättää, onko ne tekohampaat yöllä suussa vai vesilasissa.
Vastaukset 32
Vanhimmat
tosta tekari- ja laitajutusta jokainen hoitaja jo ymmärtää, että tarina on aivan keksitty. Miksi hoitajat pitäisi laitaa ylhäällä päivällä ja alhaalla yöllä?
Koita keksiä parempia valheita, nämä ei mene läpi, näillä et pysty hoitajien ammattikuntaa mollaamaan.
taidetaan henkisen väkivallan keinot. Lisäksi on tiedossa, että eutanasialait haluttaisiin voimaan.
Yhdessä laitoksessa yhdellä tavalla, toisessa toisella. Useimmat hoitajat työskentelevät niissä kuitenkin auttaakseen vanhuksia, eivät heitä kiusatakseen.
Itse kyllä toivoisin niiden eutanasialakien tulevan voimaan ennenkuin minusta tulee niin vanha, että joutuisin muiden hoidettavaksi.
En siis puhu kaikista hoitajista. Kyllä tämä tarina on aivan tosi, siksi tänne kirjoitinkin, koska asia tuntuu niin järkyttävältä.
Ei siis voi yleistää. Kyllä suurin osa hoitajista on aivan ihania ihmisiä ja jaksavat työssään, vaikka kaiken pitää tehdä, aina vaan pienemmällä joukolla, kun säästetään. Onhan joka ammatissa, epäsopivia ihmisiä ja nämä kaksi sattui vain äitini kohdalle.
Pienessä pitäjässä, jossa on se ihme Sammallahti kiusataan ainakin meidän mummoa: syötetään kauheaa vauhtia isolla lusikalla ja sitten kun menee väärään kurkkuun, lyödän selkään, niin että pää tärähtelee.
Mummo haluaisi ulos, mutta pihalla ei ole mitään suojaa missä voisi hetkisen viivähtää.Lääkärillä ei ollut aika kuunnella soittaessani. Joku kokous oli vanhaa ihmistä tärkeämpi.
erään laitoksen meininkiä ruokailuaikana. Nopeasti ja liian kuumaa ruokaa syöttäminen oli tavallista. Hoitaja nosti potilasta nenästä kun tämä ei avannut suutaan ja työnsi sitten ruokaa suuhun.
samaa mieltä Eutanasia asiassa..kärsimystä vähemmän.eräs suomal.lääkäri antoikin tälle asialle kasvonsa n. kk sitten. rohkeaa ja karuakin tekstiä tuli.
en halua itse sairaalaan/ vanh.kotiin vanhana. mieluummin kuolen..elämää ei tule pitkittää keinotekoisesti. ihmisen elimistöä ei ole luotu kestämään ikuisesti..
Voipi olla että siinä kokouksessa oli vasaran alla osaston sulkeminen kesän ajaksi, laitospaikkojen vähentäminen tai "työvoimapoliittinen saneeraus"... Mutta pikkujuttuja... vanhan ihmisen omainen pitäisi aina olla etusujalla, mitäs moisista osastoista ja muista potilaista... pyh.
Tämmöistä se on, että omaiset eivät huolehdi vanhuksista.
parantaa virtsatietulehdusta
Ehkäpä niitä vaivoja ei niin paljon tulisikaan, jos omaiset hoitaisivat vanhuksensa. Mutta nykyään eivät hoida. Vaativat vain, että muut hoitaisivat.
Ottamatta kantaa kirjoitukseesi, haluan kertoa omat näkemykseni yleensä pitkäaikaishoidosta ja esittää kysymyksiä kaikille; omaisille ja muille hoitoalan ammattilaisille.
Työ vanhusten parissa on henkisesti ja fyysisesti erittäin raskasta. Miettikääpä, kuinka moni teistä on valmis hoitamaan dementoitunutta vanhusta, joka syö ulosteitansa, on sikiöasentoon vääntynyt, irrallaan tästä olemassaolevasta maailmasta. Kuinka haastavaa se on, kuinka mielekästä tai antoisaa? Rakastaisitteko työtänne? Kokisitteko sen tärkeäksi ja jos niin miksi? Esittäkää itsellenne kysymyksiä ja vastatkaa rehellisesti.
Itse henkilökohtaisesti en koe työtäni tärkeäksi, haastavaksi tai antoisaksi. Mutta siitä huolimatta pyrin tekemään työni laadukkaasti.
Joka päivä joudun esittämään itselleni kysymyksiä; miksi teen tätä...mitä mieltä tässä on..yhä enemmän kysymyksiä ja aina sama vastaus. En löydä mitään mieltä tälle työlleni.
En tee työtäni lähimmäisenrakkaudesta (enhän minä hoidettaviani rakasta)..vaan siksi, että olen tämän työn valinnut ja minun täytyy myös elää...maksaa vuokrani, syödä, ostaa vaatteita jne. Teen siis tätä vain ja ainoastaan rahasta. Silti minulla on työmoraali, josta yritän pitää kiinni.
Sen hinta on se, että kulutan henkisiä voimavarojani erittäin runsaasti. Olen väsynyt töiden jälkeen, en oikein jaksa mitään. Väsymys on henkistä ja fyysistä uupumista. Se johtuu siitä, että joudun päivittäin toimimaan vastoin omia arvojani ja eettisiä periaatteitani. Se kuluttaa..kuin myös fyysinen rasitus.
Mitkä sitten ovat omat arvoni ja eettiset periaatteeni?
Ensinnäkin:
En hyväksy pakkosyöttämistä, mutta tähän minut pakoittaa omaiset ja yleinen normisto.
1. Osaatko perustella se, miksi minun täytyy pakkosyöttää omaistasi? Tai miksi sinä pakkosyötät?
En hyväksy keinotekoista elämän ylläpitämistä..mutta joudun tätä ylläpitämistä tukemaan ja jatkamaan, koska omaiset vaativat ja yleinen normisto.
2.Osaatko perustella minulle, miksi minun täytyy ylläpitää keinotekoista elämää?
En näe arvoa ihmiselämässä, joka vain tuottaa ulosteita tai virtsaa, ei mitään muuta.
Kuitenkin joudun päivittäin hoitamaan näitä ihmisiä, jotka ovat henkisesti pois tästä maailmasta, vain keho elää ja tuottaa jätettä.
3. Osaatko perustella minulle miksi minun tulisi arvostaa ihmiselämää ja pitää sitä tuossa muodossa yllä (jätteitä tuottavana, poissaolevana ihmisenä)?
En hyväksy kärsimystä, rujoutta, hyödyttömyyttä, mielettömyyttä, elämää jossa ei ole elämää..en siis hyväksy, että ihminen on arvokas vain, koska on ihminen, riippumatta siitä, mitä hän on nyt.
4. Osaatko perustella minulle miksi minun tulisi arvostaa rujoutta, kärsimystä ja ihmistä vain siksi, että hän on ihminen?
Menneisyydellä ei ole minulle merkitystä, on vain tämä hetki ja tämä kulumassa oleva aika ja sen mielettettömyys tai mielekkyys. Ja kuitenkin joudun joka päivä tämä rujouden, ihmisyydestä paljaaksi kalutun raadollisuuden kohtaamaan joka päivä..pitämään sitä yllä, jotta se jatkuisi.
5.Eikä kukaan anna minulle kyllin hyvää syytä siihen, miksi tätä mielettömyyttä jatkan. Jos kysyn, kukaan ei osaa vastata. Osaatko sinä?
Itsestään selvyys on se, että..jos ei olisi minua tai meitä muita, jotka tätä työtä tekisi, ei olisi vanhustenhuoltolaitoksia.
6.Silti, kun kysyn työni mielekkyyden perään, ei kukaan osaa minulle antaa hyvää vastausta. Osaatko sinä?
En hyväksy sitä, että kuormitan ympäristöäni jatkuvilla vaippa ja hoitotarvikejätevuorilla. Ja kuitenkin teen sitä joka päivä. Kysy minulta; miksi..en osaa vastatat, miksi kuormitan?
7. Osaatko sinä vastata miksi kuormitan ympäristöäni?
Kyllä. Koen työni tärkeäksi.
Kyllä, Koen työni antoisaksi.
Kyllä, Rakastan työtäni.
Kyllä, haastavaakin se on.
Minun paikkani on ehdottomasti pitkäaikaisvuodeosastolla.
Minusta on paha nähdä ihmisten kärsivän. Kärsimystä tulee aina olemaan. Jos voisin taikoa maailmasta vanhuuden ja kärsimyksen pois, tekisin sen. Siihen en kuitenkaan kykene, joten teen osaltani parhaani vähentääkseni sitä. Jos vain jotenkin voin lievittää tätä kärsimystä, se tekee työni palkitsevaksi.
Ihmisellä pitää olla oikeus päättää syökö, vaiko ei. Vuodepotilaalla on varsin vähän asioita, joissa hän voi käyttää itsemääräämisoikeuttaan. Tämän PITÄISI olla yksi niistä.
Henkilökohtaisesti en ole koskaan pakkosyöttänyt ketään.
Minäkään en hyväksy keinotekoista elämän ylläpitämistä. Hoidan potilaani parhaan taitoni mukaan niin kauan, kuin he elävät. Hyvä hoito ei ole elämän keinotekoista ylläpitämistä.
Hyvä hoito on myös arvostavaa.
Minä näen arvon vanhuksen elämässä. Tehtävämme on myös auttaa vanhusta säilyttämään ihmisarvonsa kuolemaansa saakka ja kuolemaan arvokkaan kuoleman.
Lisäksi emme VOI tietää, mitä vuodepotilas tuntee. Emme siis voi asennoitua heihin niin, että heillä ei liikkuisi päässään mitään tai olisi tuntoja, vaikka he eivät itseään kykenisikään ilmaisemaan.
Rujokin ihminen ON ihminen. Hän on varmasti tehnyt elämässään paljon arvokasta ja on siksi arvokas. Ilman menneisyyttä ei ole nykyisyyttä. Menneisyys on sidoksissa nykyisyyteen.
En näe työtäni vuodepotilaiden parissa elämän ylläpitämisenä sen jatkamiseksi, vaan elämänsä loppupuolella olevan ihmisen loppuaikojen tekemisenä mahdollisimman kivuttomaksi ja arvokkaaksi.
Kukaan ei voi antaa työllesi mielekkyyttä, sen täytyy lähteä itsestä. Se, ettet koe työtäsi mielekkääksi, varmasti kuluttaa voimavarojasi valtavasti. En ollenkaan ihmettele, että koet työn raskaana, koska se on toisinaan raskasta, vaikka siitä nauttisikin.
On erittäin masentavaa lukea tekstiäsi. Minusta sinun pitäisi hakeutua nopeasti jollekin muulle alalle ihan itsesi, työkavereittesi ja ennekaikkea vanhusten takia.
Olen hoitanut työkseni vanhuksia 20vuotta, ja päivääkään en ole katunut ammatinvalintaani.
Kuten sanoit"työ vanhusten parissa on henkisesti ja fyysisesti erittäin raskasta", mutta huomio, oma asenne tätä työtä kohtaan keventää sitä huomattavasti. Työni olen kokenut haasteellisena ja tärkeänä.
vanhuksillakin on vain tämä hetki ja sinä voit työsi kautta tehdä siitä mielekkään elää, koska elää vanhuksenkin täytyy yhtä varmasti kuin sinun pitää saada leipää. Täältä lähdetään silloin kun aika on täysi. On ikävää jos muutenkin sairaat vanhukset joutuvat kohtaamaan vielä elämänsä lopulla tuollaista halveksuntaa. Olet valinnut väärän nimimerkin...tiedän kyllä, että ihminen voi olla ihmiselle susi, mutta kuitenkin... Kaunista kesää kaikille ihmisille.
En ymmärrä mitä tarkoitat. En ymmärrä miksi koet minun halveksivan ihmisiä? Missä olen väittänyt niin?
Toisaalta, eikö ihmisiä saa halveksia? Tuleeko minun rakastaa ja kunnioittaa kaikkia, myös pedofiileja, joukkoraiskaajia jne. vain siksi, että he ovat ihmisiä?
Miksi asetat ihmiset niin korkealle, pitäähän sinun tietää, etteivät ihmiset (kaikki) ole mitään pyhimyksiä? Onko ihminen sinusta ansainnut tuon kaiken palvonnan ja millä perusteella?
Vastauksesi ei anna vastausta kysymyksiini, joita oli paljon. Paljoa en pyydä, vain perusteluja, joita et voi minulle antaa..miksi?
Rehellisyys on kunnioitusta muita ihmisiä kohtaan, siihen olen pyrkinyt. Jokainen ansaitsee rehellisyyttä, myös minä..ja se vanhus siellä laitoksessa.
Voin tehdä hoitotyötä..laadukkaastikkin, pitää huolta ravinnon saannista ja nesteytyksestä ja paljosta muusta, mutta sydämeni ei tarvitse olla siinä mukana..koska se ei voi olla.
Minun ei tarvitse rakastaa yhtäkään potilastani, hoitotyöni laadun siitä kärsimättä.
Ja mitä tarkoitat sanomalla; kun aika on täysi..mikä ihmeen aika? Kuka määrittelee ajan ja miksi ja ennen kaikkea kenen ehdoilla?
Vastatkaa nyt ensiksi siihen..ja sitten kritisoikaa rehellisyyttäni..koska siihen olen pyrkinyt..sen avulla voin löytää mielettömyyteen mielekkyyden ja voimani takaisin.
Itsensä pettämisen ja valehtelun kautta ei saavuta mitään.
En koe työssäni lieventäväni kärsimystä, vaan jatkan sitä ja pidän yllä. Kipulääkettä voin antaa, asentoa vaihtaa jne. mutta se tärkein...kärsimystä en voi poistaa! En millään keinolla, en poistaa rujoutta, avuttomuutta jne.
Keinotekoinen elämän ylläpito = letkuruokinta
Jos letkuruokintaa ei olisi, kuolisin..se siis on keinotekoinen tapa ylläpitää elämää. Koska, ei voi olettaa, että vain sydämen pysähtyminen tai aivokuolema olisi "ainoa oikea tapa kuolla", siis ihminen kuolee tuolloin oikeasti. Ikäänkuin "joku tuolla ulkopuolella määräisi, milloin sydän pysähtyy".
Yhtä hyvin voitaisiin väittää, että "joku tuolla ulkopuolella määräisi, milloin aivojeni toiminta surkastuu niin, että en voi niellä tai suuni ei aukea", jolloin syömättömyyteni olisi vain alkusoitto kuolemalleni, siis kuoliprosessin alkamiselle.
Hyvä hoito on arvostavaa? Minä voin hoitaa hyvin arvostamatta lainkaan ihmistä, usko pois. Se ei paljoa vaadi, se on pelkkää suoritusta. Käännät, peset, vaihdat vaipan.
Vuorovaikutusta ei ole eikä tule, koska hoidettava ei ole tässä ajassa eikä paikassa, vaan on muualla, menneisyydessä tai jossain josta en tiedä mitään.
Hermosolujen kuolemisen kautta, myös yhteys jonka kautta viestitetään, katoaa. Ei ole mitään henkistä, ei ruumiillista, yliluonnollista. Kosketuksen kautta voi jotain viestiä, mutta senkin viestin vastaanottaminen riippuu hermosolujen ja -ratojen eheydestä ja toiminnasta.
Se paljonpuhuttu rakkaus ja arvostus on omien ajatustemme tuote, sen illuusion ylläpitäminen helpottaa omaa olemassaoloamme ja työtämme. Se on silkkaa itsepetosta!
Ei omaisetkaan tunne samalla tavalla enää vanhusta kohtaan, kuin joskus silloin, kun tämä oli nuorempi ja terveempi. Mitä pitemmälle aika kuluu, mitä etäämälle omainen katoaa reaaliajasta, sitä vähemmän meillä on tunnesiteitä tuohon ihmiseen. Koska tunnesiteet syntyvät vuorovaikutuksen tuloksena (myönteiset ja kielteiset), menneisyyden haamujen ja muistojen kautta ei voi kovin kauaa elää ja ruokkia kuihtuvia tunteita.
Tämän tietävät kaikki, omista ihmissuhteistaan.
Kyllä minulla ainakin on hoidettavieni kanssa vuorovaikutusta, vaikka he eivät pystykään itseään ilmaisemaan SANOIN.
He kuitenkin rauhoittuvat rauhallisesta äänensävystäni ja siitä, että jutustelen hoitaessani.
Letkuruokintaan en ole nähnyt kuin kerran mentävän omaisen toimesta, mutta siinäkin varmaan on osastojen (ja määräävien lääkäreiden) välisiä eroja?
Ja kai jokainen toivoisi häntä hoitavalta henkilöltä muutakin, kuin rautaisen ammattitaidon. Esimerkiksi sitä arvostusta? Ilman inhimillistä vuorovaikutusta ja arvostusta olisi aivan sama hoitaisivatko meitä koneet. Sitä tuskin moni haluaisi?
Ehkä maailmankuvamme ja ihmiskäsityksemme ovat aivan erilaiset. En väitä että omani olisi ainoa oikea. Ei toki sinunkaan. Maailma ei ole mustavalkoinen.
Vanheneminen on kyllä pelottavaa.
Nyt ei ole kysymys pedofiileistä eikä joukkoraiskaajista, vaan avuttomista vanhuksista, joita sinä hoidat vastenmielisyyttä tuntien, kun toisaalta voisit tuntea iloa siitä, että saat tehdä jotain heidän hyväkseen. Rehellisyyttäsi en arvostellut. Puhuit varmasti tosissasi ja uskot itseesi ja tavoitteisiisi. Olet kuitenkin väsynyt ja sitä en ihmettele yhtään. Toivottavasti löydät työstäsi vielä jotain hyviäkin puolia, taakkasi kevenisi huomattavasti.
Siinä suhteessa olemme varmasti samanlaisia, yhtä "heikkoja".
Minä olen nähnyt yhä useammin letkuruokintaa, itse asiassa aika paljon. Nuoria ihmisiä, joiden kohtalona on maata laitoksessa täysin avuttomina monta kymmentä vuotta, ei kahta tai kolmea vuotta, vaan vuosikymmeniä! Miettikää sitä!
Jotkut ovat tajuissaan, osa ei, he ovat tajuttomuuden ja tajuisuuden välimaastossa, täysin velttoja, reagoimattomia. Heidän ainoa olemassaolonsa tehtävä on työllistää ihmisiä, heitä, joiden tehtävä on ylläpitää tuota ihmiselämää.
Minä kysyn, mitä järkeä tuossa on, eikä kukaan vastaa, ei kukaan.
Jokaiselle rationaaliselle ratkaisulle, myös sille mitä lääkäri tekee, on löydettävä perustelut. Missä on näiden ihmisten eteen tehtyjen ratkaisujen perustelut? Voiko yksikään hoitotaho perustella miksi näitä ihmisiä on? Mikä on heidän tehtävänsä? Miksi he ovat olemassa? Miksi he elävät?
Siksikö, että meillä olisi työtä ja toimeentulo? Siksikö, että omaiset ovat niin halunneet?
Miksi omaiset ovat näin halunneet, missä on heidän perustelunsa? Älkääkä vastatko, että toivon vuoksi, siksi, etä on mahdollista, että he vielä toipuisivat! Ei se ole perustelu epäinhimillisyydelle!
Ilman inhimillistä vuorovaikutusta on aivan sama hoitaisiko meitä koneet?
Nyt minut, elävä ihminen pakoitetaan koneeksi, koska en saa aikaan vuorovaikutusta näiden hoidettavieni kanssa. Minulta odotetaan jotain sellaista, johon en pysty, en kykene, se on taas minusta epäinhimillistä ja raakaa. Minun oletetaan olevan kuin kone, ja kohta, kun aikaa menee, minusta tulee sellainen.
Maailma ei ole mustavalkoinen, ja kuitenkin me elämme mustavalkoisessa maailmassa. Kuinka moni hyväksyy minun mielipiteeni ja näkemykseni, ei, sille ei ole tilaa.
Erikoista tässä on se, että elävässä elämässä, nykymaailmassa, meidän arvostuksemme ihmisinä riippuu paljon siitä, miltä näytämme. mitä olemme, mitä ansaitsemme, mitä olemme ihmisinä ajatuksinemme ja tekoinemme jne. Myös minun arvostukseni. Jos mitataaan rahallisesti minun työni arvostus, se on olematon. Eikä kukaan tai mikään taho ole valmis maksamaan siitä enempää, koska kaikki tajuavat työni mielipuolisuuden.
Maksaisiko tuo omainen minulle tuhansia euroja siitä, että ylläpidän elämää, joka ei oikeastaan ole elämää kuin vain solutasollla?
Kun kerta kaikki mitataan rahassa, mitataan myös tämä paljon puhuttu lähimmäisenrakkaus, ja jos huomaatte, sitä ei oikeasti ole. Se on realismia ei haihattelua!
Työtäni ei arvosteta, mutta toisaalta minun oletetaan arvostavan sitä itse, ja samoin oletetaan minun arvostavan hoidettaviani, jotka ovat vielä surkeammassa asemassa kuin minä.
Saanko siis täyden arvostuksen ihmisenä vasta kun olen vaipoissani, syötettävänä ja muistini täysin menettäneenä vanhuksena tai nuorena vammautuneena, lähes tajuttomana makaavana avun tarvitsijana laitoksessa? Siitäkö tässä on kysymys?
Maailma on täynnä sortoa, ihmisoikeusloukkauksia ja silti me jaksamme märehtiä sitä, saako kuolemaa odottava vanhus tarpeeksi ruokaa ja nesteitä, jotta eläisi ja kuluttaisi kaikea vielä muutaman kuukauden, tai hoidetaanko laadukkaasti kymmeniä vuosia puolitajuissaan olevaa nuorta?
Eikö tässä ole arvojen ristiriitaa?
Mitä enemmän luen tekstiäsi sitä paremmin näen sen minkä itsekin sanot, että olet väsynyt ja kulutat omia voimavarojasi. Kun katselen kysymyksiäsi ymmärrän selvemmin tarkoituksesi. Sinulla voi olla hyvinkin sydän mukana hoitotyössäsi, ehkäpä vielä syvällisemmin kuin minulla. Kulutat kuitenkin omia voimiasi pohtimalla asioita, joille emme välttämättä mahda mitään. Voimia sinulle
en aina, enemmän tunnen itseni pedoksi, joka kiusaa avutomia ihmisiä, pitäen heidän elämäänsä yllä. Silti sen teen, velvollisuudesta ja siksi, ettei ole vaihtoehtoja. Mutta kärsin ja maksan siitä kovan hinnan.
Tärkein, asian ydin on se, että tiedän, etten voi näiden ihmisten hyväksi tehdä oikeasti yhtään mitään. Vain jatkaa heidän surkeaa olotilaansa. Tämä on realiteetti, katsoin asiaa sitten miltä kulmalta hyvänsä!
Jos se katsotaan ongelmaksi, kannan ongelman hyvin mielelläni, koska vain siten tunnen itseni ihmiseksi. Jos en kokisi sitä ongelmaksi, en pitäisi itseäni tuntevana olentona.
Minun arvomaailmassani ketään ihmistä ei pakoiteta raadollisuuteen, makamaan vaipotettavana ja syötetävänä, ylöäsnostettavana ressukkana vuosikymmeniä.
Minä arvostan ihmisiä, enkä halua heidän kärsivän, se on minun ristini ja sitä minä kannan. Minulle ei riitä, että saan ruokaa, nesteitä, puhtaat vaatteet, lakanat ja vuodepesut ja vatsantoimitukset ja lääkitykset säännöllisesti. Ei myöskään se, että minut nostetaan tuoliin istumaan, viedään ulos haistelemaan kevätilmaa.
Minä rakastan vapautta, tehdä ja toimia, en maata avuttomana pakettina..vain siksi, että joku muu niin sanoo sen olevan myös hyvää elämää. Minä määrittellen hyvän elämiseni kriteerit itse, ei kukaan muu.
Tässä siis ristiriita arvojeni ja toimintani osalta. Toivon itselleni täysin erilaista ikääntymistä, laillistettua mahdollisuutta valita poislähtöni ajankohta ja tapa.
Missään tapauksesa en toivo itselleni hoidettavieni kohtaloa, eikö sekin jo kerro jotakin,. riippumatta siitä, kuinka hyvin heitä hoidetaan.
Elämisen laatu ei ole aina kiinni hoitamisen tehokkuudesta tai tehottomuudesta, eliniän pituudesta, lääkityksistä, ylösnostojen, vaipanvaihtokertojen, kääntöjen ja muun sellaisen määrästä. Se koostuu niin monesta muustakin asiasta ja kaikkea ei voi paraskaan hoitaja tai hoitolaitos tarjota. Ei tervettä itsenäistä elämää, valinnan vapautta eikä paljon muutakaan.
Mutta, jokaisella on oikeus mielipiteisiinä ja toiveisiinsa.
Heitit teksteissäsi aika vaikeita asioita pohdittavaksi. Viime vuosisadalla lääketiede pääsi kehittymään hirmuista vauhtia. Rokotukset, hygienia, analgesia, antibiootit, anestesia; kaikki ne olivat merkittäviä harppauksia kohti sitä missä nyt olemme. 1800-luvulla kirurgia oli mitä oli; kirurgi saapui leikkaussaliin, puki ylleen veren parkkiinnuttamaan esiliinansa, pyyhki veitsen esiliinan kulmaan ja leikkaus saattaoi alkaa. Potilas hereillä, vailla kivunlievitystä. Potilaita kuoli verenhukkaan tai viimeistään haavainfektioon. Ihmisiä kuoli niinkin omituisiin vaivoihin kuin umpilisäkkeen tulehdus, ainoana hoitona kamferi. Nykyään jokainen maallikkokin tietää että kyseessä on leikkausta vaativa vaiva, josta pääsee jo seuraavana päivänä kotiin.
Tähän on tultu. Meillä on videoavusteinen kirurgia käytössämme, liuotushoidot, lukuisa määrä apuvälineitä ja laitteita; ekg, röntgen, ct, ultraääni, jne... Silti ne ovat lähinnä meidän etuoikeutemme; länsimaissa. Vielä kuolee lapsia tuhkarokkoon ja ripuliin.
Lääketiede on voittanut monia sairauksia joita ennen pidettiin parantumattomina. Samaan aikaan ihmisten odotettu elinikä pitenee. Onko se ollut tavoittelemisen arvoista, jos elämän laatu ei silti korreloi tämän yhtälön kanssa? Heitän kysymyksen, koska en itse siihen tiedä vastausta.
Vastaan kysymyksiisi:
1. En pakkosyötä, siis en tunge ruokaa väkisin suuhun (no jaa, poikkeuksena ovat olleet muutamat anorektikot joskus aikoinaan, ilmeisesti ruokavalmisteen laittamista nenämahaletkuun voidaan pitää pakkosyöttämisenä) Laitan kuitenkin uuden nestepussin tai pullon iv- letkustoon. Miksi näin teen? En katso oikeudekseni päättää että tämän ihmisen on kuoltava nestevajaukseen (mikä on myös aika tuskallista) jättämällä nesteytyksen pois. Minä en voi ottaa vastuuta, olkoonpa kuika armollista hyvänsä. Eri asia voisi todellakin olla silloin, jos olisi olemassa jonkinlainen hoitotestamentti tai muu asiakirja (josta aiemmin oli keskusteluissa puhe).
2. Keinotekonen elämä. Tarkoittanet elämää, joka muutama vuosikymmen sitten olisi automaattisesti tullut tiensä päätökseen. Niin... muutama vuosikymmen sitten 500 grammaisella keskosella tuskin olisi ollut elämän edellytyksiä. Minä en päätä ketä minä hoidan, en voi ottaa päätöstä toisen elämästä omiin käsiini.
3. Kunnioitan tätä ulostetta ja virtsaa tuottavaa ihmistä siksi, että myös hän on jonkun äiti, jonkun isä kuten me kaikki. Miksi me ylipäätään kunnioitamme ketään, jos kunnioitus pitää jotenkin ansaita, jos on olemassa jotkin kriteerit miksi ihmisyyttä pitää kunnioittaa. Työ on kuluttavaa, tiedän. Minä ajattelen näin, joku muu saa ajatella muulla tavoin. Minäkin tietääkseni paskon ja eritän virtsaa, sillä erotuksella että muistan vielä missä vessa on ja pääsen sinne itse omin voimin.
4. Ruojous ja kärsimys ovat osa jokaisen ihmisen elämää jossain vaiheessa, ei välttämättä edes vanhana. Missä määritellään millainen ihmisen pitää olla ollakseen ihminen. Omaan humanistisen ajattelutavan, se ei ole iskostunut päähäni mistään, vaan on luultavasti sisäsyntyinen, siksi ehkä näen vielä muutakin kuin eritteet.
5. On sentään olemassa tulevaisuus. Itsemme kanssa meidän on elettävä vielä pitkään senkin jälkeen kun osa vanhuksistamme on siirtynyt manan maille.
6. Sinun on itse löydettävä oma tyydytyksesi jonka työstäsi saat. Sitä ei kukaan toinen voi tehdä puolestasi.
7. Minäkään en hyväksy ympäristön kuormitusta, haluisin jättää lapsilleni puhtaan, kauniin luonnon perinnöksi. Olen kuitenkin huolestuneempi itärajan takana tapahtuvista asioista, kuin meidän vanhustemme vaipoista. Siinä muuten olisi tuotekehittelylle sijaa; ekologinen vaippa!! Ei huono idea.
No, nämä nyt olivat vain minun ajatuksiani, joita ei pidä yleistää tai käsittää jonkun muun ajatuksina. Illan pimenevinä hetkinä kirjoitettua (mikä luultavasti näkyy kirjoitusvirheiden määrässä).
Enemmän kirjoituksiasi luettuani ymmärrän näkökulmasi paremmin.
Koska kuitenkaan emme voi vaikuttaa siihen miten ja milloin vanhuksen elämä loppuu, voimme ainakin tehdä loppuajasta paremman.
Se, että vaihdat näiden ihmisten vaipat on arvokasta. Entä jos sitä ei tekisi kukaan? Eikö vanhus kärsisi vielä enemmän?
Jos kukaan ei pesisi vanhusta tai vaihtaisi hänen asentoaan, olisi hänen VIELÄ huonompi olla.
Sinä siis teet arvokasta työtä!
Me emme voi estää vanhusta vanhenemasta, mutta viedessämme hänet tuolissa ulos voimme antaa hänelle edes jotain hyvää.
Kärsimystä ei voi poistaa, mutta kyllä sitä voi osaltaan lievittää. Posken silittäminenkin voi olla kärsimyksen lievitystä.
Yksi pointti vielä. Jos et arvostaisi potilaitasi ja heidän ihmisyyttään, kuten yhdessä viestissäsi ilmaisit, et sinä vaivautuisi edes pohtimaan tälläisiä.
Uskon siis, että olet hyvä hoitaja.
Työssäjaksamisesi kannalta olisi hyvä jos ottaisit nämä asiat työyksikössäsi puheeksi.
Ehkä silloin, kun itse vanhenemme, näissä asioissa on päästy jo eteenpäin.
Esitit melko hyviä perusteluja ja ajatuksia, mutta silti:
Lääketieteeen saavutukset eittämättä myös myönteisiä, mutta vanhenemista ja kuolemaa ne eivät estä ja onko tarkoituskaan?
Jotkut utopistisimmat amerikkalaistutkijat pyrkivät tutkimuksissaan selvittämään "eliniän pidentämisen mahdollisuutta"..siis ihminen voisi elää pitkälle yli satavuotiaaksi. Miksi? Kun kuitenkaan kaikkia sairauksia ei voida poistaa ja hoidettavien tilalle kehittyy joka tapauksessa uusia tauteja.
Siis, mikä on makuuttamisen mielekkyys, mihin se johtaa, mitä hyötyä siitä on ja kuka hyötyy? Se, joka hoitaa vai se joka makaa?
Lääketiede keksii yhä uusia hoitomuotoja, entistä kalliimpia ja parempia. Mutta tämä huvi ei ole ilmaista. Sitä mukaan, kun uusia hoitomuotoja kehitellään ja keksitään, sitä vaateliaammaksi ihmiset käyvät, myös ne makuutettavien omaiset, valitettavasti.
Kuolemasta, joka kuuluu biologisiiin ominaisuuksiimme, tulee "hoidettava sairaus"..sitä ei hyväksytä normaaliin elämään kuuluvana ilmiönä.
Palataan "keinotekoiseen elämään". Mielestäni esim. letkuruokinta puoliksi tajuttomalle (pitkään sairastaneelle, pahoja neurologisia vammoja saaneelle) on pakkosyöttämistä ja sitä harrastetaan yhä enenevässä määrin. Miksi?
Kuka siitä hyötyy, potilashan on koko loppuelämänsä puolitajuton? Ketä se hyödyttää.
Voimme toki sanoa, ettemme voi päättää toisen ihmisen elämästä, mutta juuri sillä hetkellä, kun asennamme PEG-napin, otamme myös hyvin vahvasti kantaa siihen, elääkö toinen vai ei. Olemme siis valmiita sitomaan tuon tuntemattoman ihmisen vuosiksi täysin autettavaan asemaan, miettimättä elämän laatua ja hänen parastaan. Olemmeko valmiita siihen asemaan itse, jos saamme valita. Kuinka moni meistä sitä haluaa?
On myös otettava vastuu pitemmällä aikavälillä tekojensa eettisestä kestävyydestä, kuin vain sen hetken, minkä toimenpide kestää. Koska toimenpide sitoo tuon ihmisen loppuiäkseen.
Olemme kuitenkin valmiita ottamaan vastuun tuosta, siis miksi kuolema nähdään niin vaikeana asiana. Yhtä peruuttamatonta on tuo "pelastaminenkin". Ja se on vielä hirvittävämpää, koska tekoa ei saa tekemättömäksi..ihan samoin kuin luovuttaessamme potilaan kuolemalle. Ero on vain siinä, että emme koskaa saa selville, mitä tuo toinen on oikeasti halunnut. Haluaako hän olla tuossa noin avuttomana puolet elinajastaan.
Keskosista vielä. Minusta on irvokasta tuo, että maailmassa, joka hukkuu ja tuhoutuu jatkuvasti paisuvaan väestönkasvuun, uhrataan miljoonia euroja siihen, että joku pariskunta saa pitää ennen aikojaan syntyneen lapsen. Ei tässä ole enää mitään järkeä. Jos joku osaa perustella minulle tämän mielekkyyden, muutoin kuin sillä, että keskosen saava pariskunta tai äiti on onnensa kukkulalla, olen tyytyväinen.
Ulosteita ja virsaa tuottava ihminen on arvokas sinänsä..koska on aina jonkun isä tai äiti jne.?
Entä jos hänellä ei ole ketään, joka arvottaa hänet, antaa kehykset, joka liittä hänet tähän nykyiseen, olemassaolevaan yhteiskuntaan? Juureton ihminen, jota kukaan ei käy katsomassa, kukaan ei kaipaa jne.
Kysymys siitä, kuka tai mikä on ihminen tai miten määritellään ihminen, on vaikea. Mikä tekee meistä ihmisiä? Fyysinen olemuksemme, ajattelu, älykkyys vai mikä?
Biologisesti olemme ihmisiä, mutta ihmisenä olemiseen liitetään myös paljon muutakin kuin vain fyysiset ominaisuudet. Minulle ei riitä, että esim. rakastetullani on kaksi kättä ja kaksi jalkaa tai että hän mongertaa jotain.
Ihmisenä olemiseen ei riitä pelkästään vain se, että on ihmiseksi syntynyt. Ihmisyys on myös se, mikä on "aineetonta".
Vuorovaikutuksen kautta luodaan erilaisia tunnesiteitä toisiin ihmisiin. Tämän vuorovaikutuksen tuloksena syntyy käsitys myös tuosta toisesta. Tämä vuorovaikutus on elintärkeää, me viestitämme toisillemme erilaisia asioita.
Miten viestit puolitajuttoman kanssa, mistä syntyy ja miten molemminpuolinen vuorovaikutus, joka muuten tekee myös työstäni mielkästä ja antoisaa?
Työnteon mielekkyys ei synny vain toistuvista sarjoista erilaisa toimenpiteitä, minun pitäisi hoitaa ihmistä, mutta tunnen hoitavani konetta ja vääjäämättömästi siitä seuraa se, että koen itseni myös koneeksi.
Tämä työni mielekkyyden problematiikka on ratkaisematon ongelma. Kukaan ei voi ulkopuolelta antaa työlleni mielekkyyttä, eikä sitä mielekkyyttä anna myöskään hoidettavani; hehän eivät parane.
Minä pidän vain yllä jotain elimistön toimintojen prosessia, eikä kukaan pysty järkevästi minulle selitttämään, mitä mieltä siinä on! Mistä se mielekkyys löytyy? Enhän minä edes paranna, minähän vain pidän yllä.
Joku taisi mainita, että vaihtamalla vaipan ynms. helpotan potilaan olotilaa. Voi olla näin, hetkellisesti, mutta kun tätä jatkuu vuosikausia, niin??
On paljon muitakin esimerkkejä tästä mielettömyysdestä; haavahoidot, jotka ovat tuloksetomia! Puolikas istumalihasta mennyt kuolioon ja mädäntynyt heikentyneen vwerenkierron tai muun vastaavan johdosta; suihkuta ja hoida, suihkuta ja hoida. Miettikääpä sitä!
Mutta jatketaan pohdintaa.Kuvittelen vastasyntyneen olevan ikäänkuin tyhjän astian, joka täyttyy.
Vanhuus on astian tyhjetymistä. Lopuksi jää vain pelkkä astia, jota siirrellään paikasta toiseen.
Kaikki se, mikä teki tästä ihmisestä merkittävän , kunnioitettavan ja rakastetut (tai vihatun) on pois. Jäljellä on "tyhjä astia" jota minä pidän ehjänä ja kunnossa, enkä ymmärrä miksi, vain siksikö, että astia on ollut joskus täysi? Yhtä hyvin voisin olla museoviraston työntekijä?
Ymmärrän, etttä ajatuksenjuoksuani on vaikea ymmärtää, mutta näin koen.
Mielestäni vanhuuteen kuuluu oikeus kuolla, poistua arvokkaasti, ilman vuosien kärsimyksiä. Miksi lääketiede ei anna tähän mahdollisuuuksia?
Kun kukaan ei uskalla tai halua ottaa vastuuta "elämän lopettamisesta" vain ja ainoastaan sen jatkamisesta, ei kärsimys lopu. Se jatkuu läpi sukupolvien, aina.
Lääketiede kehittyy, mutta se ei anna vastausta yksinkertaisempaankaan kysymykseeni..siihen : miksi? Se alistaa minut ja hoidettavani, sulkee suuni eikä anna minulle valinnan vapautta, se vain nöyryyttää. Sekö on sen alkuperäinen tehtävä, eikä auttaa ja helpottaa ihmistä?
Olen myös paljon miettinyt kysymyksiäsi, .. ajatuksesi ovat niin arvokkaita.
Itse haluaisin tällä palstalla herättää uusia ajatusperspektiivejä vanhuksen asemasta ja erityisesti hoitomenetelmistä lähinnä kansainvälisellä tasolla.. (omalla kohdallani on kuitenkin kokemuksia vain kahdesta maasta, Suomi ja Saksa).
Tekstissäsi tulee niin paljon tärkeitä asioita esille.. ihmisarvosta.. elämästä.. jne.
Samalla kun tutkin tätä palstaa suurella mielenkiinnolla, työstän osaa 2.. no, se valmistunee seuraavina päivinä.
Ei lopullista kuolemaa ole tarkoitus estääkään. Peräänkuulutin elämänlaatua eliniän pidentämisen sijaan. Tautioppi uudistuu jatkuvasti; tämä on luonnon vastaisku lääketieteelle. Yhden voitetun sairaudne tilalle tulee uusia.
Miksi ihmisen tulisi elää yli satavuotiaaksi. katselin menneelläviikolla tiededokumentin, jossa puhuttiin avaruustutkimuksesta ja sen yhteydestä geenitutkimukseen jalääketieteeseen. Eräs intressi tutkia pitkää elinikää ja sen pidentämistä entisestään, on tähtienvälinen matkailu. Ihmisen tuli pystyä elämään yli 200- vuotiaaksi suoriutuakseen pienestä visiitistä galaksimme jossain kolkassa. Onko tässä taas mitään järkeä? Joidenkin mielestä on. Samassa ohjelmassa puhuttiin myös jäädytystekniikasta, geenimanipulaatiosta ym. Aika mielenkiintoista, ja aika pelottavaa.
Tuohon enosaa vastata, että mikä on makuuttamisen mielekkyys.
Olet aivan oikeassa; yhteiskunta on medikalisoitumassa, myös monet muut "luonnollisena" pidetyt tapahtumat ovat alkaneet kiinnostaa lääketiedettä. Synnytys tapahtuu sairaalassa, vaihdevuosivaivoja hoidetaan. Toisaalta on muistettava että vielä viime vuosisadan alkupuolella imeväisen tie aikuiseksi ei ollut helppo, äitejä kuoli lapsivuodekuumeeseen, verenvuotoihin, raskausmyrkytykseen. Nuo, kaikki osataan hoitaa nyt. Mennessään eteenpäin on hyvä katsoa myös taaksepäin.
Täysin terveitä ihmisiä operoidaan ilman lääketieteellistä indikaatiota; terveitä neniä, rintoja, pakaroita, muovataan, kohotetaan, täytetään vierasesineillä. Lääketieteestä on tullut keino antaa joillekin ikuinen nuoruus.
On paljon asioita, joita ei enää "hyväksytä normaaliin elämään kuuluvana". Kuolemaa halutaan kontrolloida. Mietitäänpä samalla miten paljon meitä ylipäänsä kontrolloidaan;
Yhteiskunta. On käytä työssä, jotta voisi maksaa veroja ja ylläpitää siten hyvinvointiyhteiskuntaa. Päätäntävalta siitä, mihin verorahat käytetään, on kuitenkin muualla. Minä en niitä enää pysty kontrolloimaan (Älkääkä nyt tulko puhumaan vaaleilla valitusta eduskunnasta :)), kuten en voi käytännössä kontrolloida sitäkään miten saan oman maani käyttää. Jos insinoori piirtää sille tien, siihen rakennetaan tie eikä minulla ole siihen mitään päätäntävltaa. Voin toki valittaa asiasta, mutta edelleen joku muu päättää otetaanko valitukseni edes huomioon. Jos se on kaavoitettu, minun on rakennettava tontilleni talo tietyn ajan kuluessa tai menetän siihen jopa oikeuteni. Minulla on tiettyjä velvollisuuksia; alkaen oppivelvollisuudesta. Periaatteessa voin valita vaihtoehtoisen koulumuodon, mutta käytännössä valtaosa käy peruskoulun läpi. Saanko siellä itse valita millaista tietoa haluan? En. Sitten tulee asevelvollisuus. Ilman hyväksyttävää syytä ollessani miespuolinen, joudun vankilaan ellen suorita pakollista asevelvollisuutta (nykyään myös siviilipalvelus). Armeija taas on yksi loistava esimerkki kaiken kattavasta kontrollista.
Pankki voi joko evätä tai myöntää lainapäätöksen. Kummin hyvänsä, aina pankki myös kontrolloi sinua sen jälkeen; saamattomilla lainarahoilla tai useiden vuosien velanmaksulla.
Näitä voisi keksiä loputtomiin. Tämä kaikki on kuitenkin yhteiskunnan suuri ja mittava oravanpyörä, jota me kaikki omilla paikoillamme poljemme.
Siis hei, esitin nyt tarkoitetusti hieman provosoivaa yhteiskuntakritiikkiä. En toivo keskustelun lähtevän silti sille linjalle. Olemme kaikki yhteiskunnan "osasia", joten joskus on hyvä tarkastella kokonaisuuttakin.
Olet oikeassa; hyväksi tarkoitettuja hoitomenetelmiä käytetään monasti väärin. Onko kyse (myös omalla kohdallani) hiljaisesta alistumisesta? "Tässä olen enkä muuta voi"- mentaliteetista? Näin on kuitenkin toimittava ennen kuin on vaihtoehtoinen malli. Tuskin se tulee näille vanhuksille ja saattaa olla ettei vielä meillekään, mutta ehkä jo lapsillemme.
Peg- napin varassa kulkee toki paljon myös käveleviä, muuten toimivia ja omasta mielestään aika täysipainoista elämää eläviä.
Puhut eettisten päätösten "kestävästä kehityksestä". Hyvä ajattelumalli, soisi sitä käytettävän muuallakin ja useammin.
Er- päätös on usein helpotus, myös omaisille. Mutta jos hoitolinja on "pelastava", on toimittava myös sen mukaan. Miksikö? Siksi, että minä en henkilökohtaisesti halua toisaalta sitäkään vastuuta, että olen viime kädessä päättämässä jonkun elämästä ja kuolemasta. En halua "kuoleman enkeliksi", sillä tällekin linjalle lähdettäessä on väärinkäytösten vaara olemassa.
Oikeastaan puhut asiasta, joka on vaivannut akuuttihoidossa toimivia jo pitkään. Spekuloidaan. Kohtuullisen terve, keski-ikäinen mies kaatuu "suorilta jaloilta". Paikalle soitetaan ambulanssi. Matkaa on 15 km, kukaan ei aloita peruselvytystä. Tiedossa on, että aivot kärsivät hapenpuutteesta 2 min elottomuuden jälkeen. Henkilöstö tulee paikalle, jossa vaimo juoksee hysteerisenä vastaan, sisällä pyörii lapsia 7-15 vuotiaita. Aloitatko peruselvytyksen?
Tätä on mielenkiintoista pohtia ja jatketaan siitä kun joku ensin vastaa tuohon...
Seuraava pointtisi... tämä virtsan ja ulosteen tuotanto, en lähde sitä enää ruotimaan, koska uskoakseni toin kantani jo esille, keskustelkoon siitä joku muu, minun puolestani tämä "tuotantopuoli" on loppuun käsitelty. :)
On paikkoja ja kansakuntia, jotka jättävät terveet vastasyntyneensä kuolemaan, nääntymään nälkään ja riutumaan, koska lapsen äiti kuoli synnytyksessä verenvuotoon. On yhteisöjä, joissa tyttölapset jätetään metsään, haudataan elävältä kuoppaan, onnellinen se, joka jätetään orpokodin portaille. Samalla mallilla ajateltuna; on irvokasta, että meille syntyy tyttölapsia? Tiedän ettet tarkoittanut sitä. Mutta onko noissa ajattelumalleissa eroa?
Pitäisikö meidän jättää keskoset hoitamatta, koska muualla myös terveitä lapsia kuolee? Kun näet seuraavan kerran terveen 6-vuotiaan leikkimässä ja hänen äitinsä kertoo lapsen syntyneen 800-grammaisena keskosena, ajatteletko yhä samoin; olisi pitänyt jättää hoitamatta.
Jokainen äiti odottaa tervettä ja täysiaikaista lasta. Sairaan vastasyntyneen tai keskosen syntyminen on sokki vanhemmille, kukaan äiti ei ole tuolloin onnensa kukkuloilla, vaan huolesta hurjana! He odottavat että heidän lapsensa saa kuitenkin hoitoa; kuka voi mennä sanomaan "häntä ei hoideta, vaan hänen määränsä on menehtyä", vaikka edellytykset lapsen hoitamiselle olisivat olemassa?
Miljoonia käytetään muuhunkin: jäähalleihin, oopperataloihin, moottoriteihin, liikerakennuksiin, parkkihalleihin... Nekin ovat pidemmän päälle ajatellen kohtuullisen turhia, kuka niitä loppujen lopuksi tarvitsee?
Irvokasta on minun mielestäni se, että amerikkalaiseen tyyliin perustetaan koirille ja kissoille hotelleja, rakennetaan niille uima-altaita, viedään misut ja kisut omiin ravintoloihinsa, ostetaan niille sisäfilettä ja kaviaaria.... Meillä koira oli kopissa, kävi isän kanssa metsällä, kävi järvessä uimassa, nouti palloa ja oli kaikkien "paras kaveri" niinkuin kuuluu mielestäni ollakin.
Mikä tekee kenestäkin ihmisen? Filosofit ovat pohtineet ihmisyyttä kautta aikain, samoin psykologit. Lopullista vastausta ei olla saatu, tuskin hyvin pian saadaankaan. Mikä tekee keskosesta ihmisen? Tai kohdussa kasvavasta sikiöstä? Mikä tekee minusta ja sinusta, meistä kaikista? Entä kehitysvammaiset. Paras ystäväni oli cp- vammainen mies, joka ei kymmeniin vuosiin päässyt käyttämään jalkojaan ja käsiään, mutta oli suunnattoman älykäs ja hieno ihminen! Jotkut väittävät ettei pedofiili tai murhaaja ole ihminen? Mitä häneltä halutaan viedä pois silloin, hänen ihmisyytensä ja ihmisarvonsa rangaistuksena hänen teoistaan? Kaiketi ihmisyydellä silloin jotain arvoa on, jos rikoksen hintana on sen menettäminen.
On paljon potilaita, jotka eivät koskaan enää parane. Pitkälle edennyt syöpä saattaa olla tällainen, silti hoito jatkuu, sillä se saattaa helpottaa ja lievittää potilaan oloa. Sillä on myös psyykkistä merkitystä.
Itse olen huomannut, että mitä enemmän vuosia ja kokemusta karttuu, sitä vähemmän toivoo enää löytävänsä vastauksen, varsinkin tuohon kysymykseen "miksi". Yleensä löytää vain uusia kysymyksiä vastausten sijaan.
Kirjoituksesi oli oikein hyvä ja syvällinen, olen itse pohtinut monia samoja asioita, kuten varmasti moni muukin hoitotyötä tekevä. Aiheellista ottaa näitä asioita tapetille tuon tuostakin! Sinulla on paljon ajatuksia ja hedelmällisiä sellaisia, toivoisin lisää näin hyviä ja perusteltuja, pohdiskelevia kirjoituksia, sillä ne vievät keskustelua eteenpäin!!!
Muistuttaisin vielä, että toivon jonkun ottavan kantaa tuohon elvytyskysymykseen, joka löytyy tekstistä. Minua se on askarruttanut tuon tuostakin.
Odotan sitä mitä suurimmalla mielenkiinnolla :)
On vain hoidettava niin hyvin kuin mahdollista jokaista ihmistä loppuun asti, vaikka ei tästä enää tervettä tulisikaan.
Tämä on humanismia.
Tuo sinun asenteesi on kynismiä - vaikka voi viedä vieläkin pitemmälle.
Olisi hyvä tehdä kirjallinen hoitotahto vaikkapa vuoden välein miten tahtoo eri tapauksissa itseään hoidettavan ja nimetä henkilö joka sellaisessa tapauksessa, kun ei itse enää pysty hoitamisestaan päättämään, saa valtuudet päättää minun hoitoa koskevista asioistani.
Siten voit taata itsellesi armomurhan, kun selvästi määrittelet missä tilanteissa sinua ei enää saa elvyttää.
Voit tehdä hoitotestamentin ja hoitotahtosi sekä valita jo elämän parhaassa vaiheessa jonkun luottohenkilön siten myös vaalimaan hoitosi laatua siinä tapauksessa että tahdot laadun säilyvän jonkunlaisenakaan kun itse et enää pysty asioita ilmaisemaan.
Jopa nuorikin ihminen voi saada aivoinfarkitin tai muuten vammautua onnettomuuden seurauksena.
Vetäydy levähtämään.
Kirjoituksesi sisälsi. Kiitoksia niistä!
Mietittävää riittää. Tuohon elvytysasiaan en oikein voi ottaa selkeää kantaa, mutta jos ajattelen itseäni tuossa tilanteessa, toivon auttajilta tervettä järkeä toiminnassa.
Ei siis itsensä ylittämistä, yrittämistä siksi, että voisi olla itse tyytyväinen..tai..pahimmassa tapauksessa, kuten olen nähnyt, harjoituksen vuoksi elvytettävän. Tämä tilanne on ihan tosi. Ja tapahtui sairaalassa, jossa oli potilaina suurimmaksi osaksi vanhuksia.
Vanhus löytyi WC:stä täysin tiedottomana, verta valuvana. Hän oli joko pudonnut wc-istuimelta tai kaatunut seisaaltaan jonkun kohtauksen seurauksena. Pulssia ei tuntunut, potilas ei hengittänyt, verta joka paikassa.
Ensiaputaitoiset hoitajat käänsivät potilaan kylkiasentoon ja hälyttivät lääkärin, joka tulikin melko pian paikalle. Aloitettiin elvytys.. tekohengitystä ja rintakehän painelua..potilas oli hyvin iäkäs..jo yli 80-vuotias pitkälti.
Heti aloitettaessa jo tiedettiin tilanne toivottomaksi, koska hän oli saattanut olla jo pitkään tuossa tilassa, siis elvytettiin kuollutta. Minkä oli kommentti loppujen lopuksi; no..tulipahan harjoiteltua! Ja saatiin sanoa omaisille, että kaikki voitava tehtiin. Kammottavaa! Vasta myöhemmin luettiin papereista elvytyskielto!
Toiminta oli siis lähes vaistonvaraista, nopeaa, refleksinomaista toimintaa, sen kummemmin miettimättä onko siinä järkeä tai mieltä. Oli vain tarve pelastaa toinen ihminen.
Tiedän paljon nuoria, jotka ovat ns. viiveellä elvytettyjä. Heidän aivonsa ovat ehtineet olla ilman happea useampia minuutteja, vaurioiden ollessa todella massiivisia. Ei siis mitään toivettakaan, että nuo ihmiset selviäisivät. He jäävät noihin laitoksiin puolitajuttomina pyöriteltäviksi. Samoin on runsaasti alkoholinkäyttäjiä, itsemurhaa yrittäneitä ja liikenneonnettomuudessa pahasti vammautuneita.
Heiltä ei voi enää kysyä yhtään mitään, he vain ovat. On niitäkin, jotka selviävät, mutta liikuntakyky menee..aivot toimivat , mutta muu keho ei. Heiltä voi - jos kehtaa - myös kysyä.
Itse todellakin toivon eutanasia - lain voimaantuloa. Se helpottaisi myös mahdollisesti omaa elämääni. Tai jos lakia ei tule - mitä pelkään - toivon suurempaa mielenkiintoa hoitotahtoa kohtaan.
Itse haluan ehdottomasti kieltää monen minuutin viiveellä tapahtuvat elvytykset itseltäni.
Mahdollisuudet selviytyä ovat pienet. Voin toki jäädä henkiin, mutta mitä mieltä henkiinjäämiselläni sitten lopulta on, kun en kuitenkaan voi ja pysty omaa elämääni hallitsemaan ja kontrolloimaan..saatika elämään siten, kuten toivon ja haluan.
Henkilökohtaisesti ei merkitse se, jäädäänkö minua suremaan vai ei, suru ja kaipaus ovat ohimeneviä ja kuuluvat kaikkien elämään. Joka tapauksessa menetyksiä tulee itse kullekin. On siis aivan merkityksetöntä makaanko mullan alla vai sairaalan pitkäaikaisosatolla. Toinen on tapa tuottaa multaa, toinen tapa vie rahaa, energiaa ja tuottaa jätettä.
On jotenkin mielipuolista tuo takertuminen menneeseen ja kyvyttömyys luopua ja surra. Nykyinen käytäntö - elää täytyy hinnalla millä hyvänsä -tukee ihmisen kypsymättömyyttä ja itsekkyyttä. Ikäänkuin me kykenisimme takaamaan ihmisille jotain sellaista mitä ei ole olemassa..loputonta hyvää oloa ja turvallisuutta..pelastusta kuolemalta.
Luonnossakin kaikki uudistuu kuoleman kautta. Tulee syksy ja talvi..kevään tullessa kaikki heräävät eloon..siis luonto.
On myös niitä omaisia, jotka käyttävät valtansa välikappaleena avuttomia läheisiään.
Enemmän kuin läheistään - he rakastavat sitä valtaa, millä he pyörittävät koko terveydenhuoltoa..sen läheisen ollessa vain välikappale prosessissa, jonka tarkoituksena ei ole tuottaa hyvää hoitoa itse hoidettavalle.. vaan suoda kanava katkeruudelle, sisäiselle tyytymättömyydelle, syyllisyydentunnolle ja vihalle..joka omaista kaihertaa..usein kroonisesti. Ja tätä kroonistuvaa vihamielisyyttä ja katkeruutta terveydenhuolto tukee - loputtomalla joustamisellaan. Ei osata asettaa rajoja..valitettavasti.
Jos ajattelen itseäni ja elämänlaatuani on aina parempi ratkaisu "nukkua mullan alla" ja herätä joka kevät ruohonkortena uuteen elämään, kuin jäädä hyödyttömänä makaamaan ja rasittamaan ympäristöään. Mutta jokaisella lienee oma mielipiteensä tähänkin.
Sinulla oli hyviä pointteja ja esimerkkisi elvytystilanteesta oli niin sanoakseni "jäätävä". Ensimmäinen asia, mikä JOKAISEN elvytystilanteessa olijan tulisi muistaa ehdottomasti on; "mitä päästät suustasi". Varsinkin omaiset ovat herkkiä rekisteröimään kaiken, joten hienotunteisuutta ja ammatillisuutta peliin kaikille, joka elvytykseen osallistuvat. Toisaalta, jos nämä tilanteet ovat kohtuullisen harvinaisia on ymmärrettävää, että tulee sanottua mitä sattuu. Se on siis ymmärrettävää, ei hyväksyttävää. Kaikki kommentit tyyliin "se siitä", "vaksit paikalle", "peitto päälle" ja "tulipa harjoiteltua" ovat asiattomia. Tilanteen voi purkaa muuallakin kuin potilaan vieressä.
ER-päätös tulisi olla kaikkien tiedossa, jotta vältytään kuvatun kaltaisilta tilanteilta. Toisaalta akuuttihoidossa ei aina sitä mahdollisuutta ole, että mahdollinen elvytyskielto olisi tiedostettu. Silloin täytyy toimia vain senhetkisen tietämyksen varassa, arvioida ennuste ja kokonaistilanne. Kentällä tämä on melko vaikeaa, sillä elvytyskiellon voi antaa vain lääkäri. Mahdottomalta tuntuvissa tilanteissa tulisikin aina konsultoida päivystäjää.
Epäselvä viive, maallikkoelvytys, sen puuttuminen tai mahdollinen tehokkuus/tehottomuus, elottomuuden syyn arviointi, alkutilanne, primaarirytmi, perussairaudet, viive tapahtuman ja hälytyksen välillä, hätäkeskuksen oikea tilannearvio, pelastusyksikön mahdollisuudet lääkkeelliseen elvytykseen, mahdollisen ensivasteen käyttö... kaikki vaikuttavat enemmän tai vähemmän potilaan ennusteeseen.
Otetaan esimerkiksi hoitoketju ja spekulatiivinen potilas: keski-ikäinen mies, ei perussairauksia, "putoaa käsiin", maallikko tunnistaa tilanteen, tekee oikeaoppisen hätäilmoituksen, hätäkeskus lähettää paikalle lähimmän yksikön ja hälyttää hoitotason sekä lääkäriyksikön. Maallikko aloittaa välittömästi peruselvytyksen, ensivaste saavuttaa potilaan alta viiden minuutin, primaarirytminä kammiovärinä, potilas defibrilloidaan, hoitotaso ja lääkäriyksikkö tavoittavat potilaan alle kymmenen minuutin, tavattaessa potilaalla on jo pulssillinen rytmi ja lääkitys aloitetaan. Potilas saadaan siirtokuntoon ja viedään poliklinikalle. Asianmukaisen hoidon saatuaan mies kotiutuu sairaalasta, kuntoutuu ja jatkaa mahdolisesti myös työelämässä.
Toisessa esimerkissä potilas on myös keski-ikäinen mies, sairastaa II- tyypin diabetestä, ateroskleroosia, alkon käyttäjä, ohitusleikkaus on tehty pari vuotta aikaisemmin. Mies tuupertuu pihalla, noin 10 minuutin kuluttua vaimo löytää miehen, hälyttää apua, viive kasvaa. Matkaa sairaankuljetusyksiköllä on 8 km tapahtumapaikalle, osoitetiedot epäselvät, tapahtumatiedot riittämättömät. Vaimo ei osaa peruselvytystä, eikä pysty sitä antamaan. Ambulanssi saapuu paikalle arviolta noin 20 min. kuluttua tapahtuneesta, primaarirytminä on asystole... Sanomattakin kai on selvää mikä on ennuste. Lapset tulevat ulos itkemään, vaimo on hysteerinen ja huutaa "Tehkää herranjumala jotain!" Lapset huutvat:"Eihän isä kuole, eihän...?" Yksi pienemmistä lähtee juoksemaan kohti metsää kiljuen. Samalla muistat omat lapsesi...
Jälkeenpäin vaimo ja lapset muistavat kaiken mitä sanot, kaiken mitä teet tai jätät tekemättä.
Aina ei voi silti etukäteen tietää kuka selviää ja kuka ei. Kentällä ei ole keinoa nähdä ihmisen sisään kuinka massiivisista vaurioista on kyse. Riskinarvio tehdään mieluummin yläkanttiin.
Niin no, näissä kuvitteellisissa tilanteissa potilaat olivat melko nuoria. Niinkin on silti käynyt, että kun vanha mies tai nainen viedään sairaalaan sydänoireisena tai elvytettynä, saadaan kohta hakea iäkäs puoliso samasta osoitteesta rintakipuisena tai ahdistavana. Siksi olisi hyvä jonkun varmistaa vielä, että puoliso ei jää kotiin yksin, vaan seuraksi jää joku lapsista, naapuri tai tuttava.
Joskus myös omaisten on hyvin tärkeää tietää, että "kaikki voitava on tehty". Kyse on joillekin rakkaista ihmisistä.
Loppukaneettisi on aika mahtava; "nukkua mullan alla ja herätä joka kevät ruohonkortena uuteen elämään". Jos valita saa, niin itse olisin mielelläni voikukka; se on lapseni lempikukka :)
Kukaan ei elä ikuisesti -onneksi.