Tulipahan tuossa mieleeni vielä palata tähän työmarkkinoiden sukupuolittuneisuuteen. Ensimmäinen viesti, jonka muinoin tälle palstalle kirjoitin, oli vastaus kysymykseen "Onko olemassa töitä, jotka eivät sovi naisille?". Vastasin, että olen itse tehnyt työtä, johon en tyttöystävää ainakaan päästäisi. Sain niskaani hillittömän seksismisyytösten ryöpyn...
Voidaan lähteä siitä, että työmarkkinoiden sukupuolittuneisuus on ongelma. Se ohjaa ihmisiä valitsemaan ammattinsa epäoleellisilla perusteilla, ja on sikäli paitsi haitallinen yhteiskunnalle monien lahjakkuuksien jäädessä vajaakäyttöön, tuottaa myös harmia niille ihmisille, jotka eivät uskaltaudu rikkomaan rajoja tai edes tunnista perinteisistä sukupuolirooleista poikkevia kykyjään.
Mutta kuinka pitkälle asiassa on mentävä? Viime aikojen kuumista perunoista yksi polttavimmista on eläkeikä. On päästy jonkinlaiseen konsensukseen siitä, että eläkeikää on nostettava. Tämä vaatimus toki tuntuu merkilliseltä sikäli, että työttömyys on edelleen kymmenen prosentin luokkaa, ja erilaiset työssä jaksamisen ongelmat ovat kärjistyneet. Mutta jos hyväksytään tämä absurdilta tuntuva asetelma, jossa työuran pidentäminen molemmista päistä on välttämätöntä, joudutaan melkoisen tarkkaan pohtimaan niitä syitä, mitkä oikeastaan johtavat eläkeiän laskuun. Tässä kesksutelussa tulee väkisinkin esille sairaseläkkeiden suuri määrä.
Miten sitten sukupuolittuneisuuden purkaminen vaikuttaa työssä jaksamiseen? Olkoonkin, että fyysisesti vaativien töiden osuus jatkuvasti pienenee ja toisaalta työkyvyttömyys on usein myös itseaiheutettua (elintasosairaudet) ei misään nimessä voida tuudittautua unelmaan jatkuvasta kehityksestä. On lähdettävä liikkeelle siitä, että nykyisellään fyysisesti vaativat työt saattavat olla sitä myös tulevaisuudessa, vaikkakin on pyrittävä panostamaan työolojen kehittämiseen. Tällaisia ammatteja ovat esimerkiksi maanviljelys ja metsätalous (jonka kohdalla fyysiset vaatimukset saattavat ympäristönäkökulmien takia jopa kasvaa), jotkin teollisuustyöt ja ehkäpä konkreettisimpana esimerkkinä palontorjunta.
Jatkuvana kiistakapulana, silloin tällöin julkisuudessakin, on palomiesten eläkeikä ja heidän työkykynsä. (Palomies on muuten SK:n kyselyn mukaan varsinainen trendiammatti, kymmenenneksi arvostetuin.) Tutkimuksissa on havaittu, että vain murto-osa palomiehistä on fyysisen kuntonsa osalta tehtäviensä vaatimalla tasolla eläkeikään asti. Täsä mielessä joudutaan kysymyään: Onko mielekästä rohkaista nuoria naisia tällaiseen ammattiin? Vaikka nuori nainen pystyy takuulla hoitamaan tehtäviään ilman ongelmia, onko odotettavissa työkyvyttömyysongelman kärjistyminen kolmenkymmenen vuoden päästä, etenkin jos eläkeikää on pakko entisestään nostaa? Onko odotettavissa, että naispalomiesten eläkeikä valuu miehiä alemmaksi, jos naiset alkavat laajalti pyrkiä näihin tehtäviin?
Itse olen tosiaan tehnyt teollisuustyötä, jossa työnjohtaja avoimesti myönsi, että tehtäviin ei oteta naisia. Ymmärrän syyn erittäinkin hyvin. Tehdas oli vanha eikä ergonomisia näkokulmia oltu juuri aikoinaan otettu huomioon. Tasa-arvon näkökulmasta asia on kuitenkin ongelmallinen. Missä määrin työsuojelua ja ergonomiaa häiritsee se, että työantaja ei pakosta joudu järjestämään työoloja niin, että työtehtävästä selviytyisi kunnialla keskivetonainenkin? Samalla kun työnantaja kieltäytyy palkkaamasta tehtävään naisia, tulee oikeutettua työsuojelullisesti arveluttavat työolot. Ongelmia ei tarvitse poistaa, kun töissä on vain miehiä.
Realistisesti ajatellen fyysiset työsuoritteet tulevat kuitenkin säilymään monilla aloilla. Niin ihmeellistä kehitys ei tule olemaan. Ja periaatteessa on tietysti työnantajan velvollisuus järjestää työolot niin, että työkyvyn iän myötä heikentyessä työntekijä saa fyysisesti vähemmän vaativia tehtäviä. Tämä järjestely ei kuitenkaan aina ole mitenkään yksinkertaista.
Toisaalta hyvin terveydestään ja kunnostaan huolehtiva nainen on viisikymppisenä paremmassa kunnossa kuin vastaava keskivertomies. Onko työnantajalla kuitenkin oikeus arvioida työnhakijan tulevaisuuden potentiaalia? On toki nykyisellään epätodennäköistä, että sama työtehtävä säilyisi kolmeakaankymmentä vuotta, mutta se mahdollisuus on otettava huomioon.
Nykyistä keskustelua leimaa jossain määrin kaksi ääripäätä: Toinen sanoo, että naisista ei ole tehtävään X. Toinen taas sanoo, että nainen voi tehdä mitä tahansa työtä, ja muu on seksismiä. Jälkimmäinen ryhmä on epäilemättä (lähes) oikessa, mutta yhteiskunnallisella tasolla oikea kysymys onkin se, onko mielekästä pyrkiä täysin poistamaan sukupuolittuneisuus, vai onko siitä joissain tapauksissa jopa etua.
Voidaan lähteä siitä, että työmarkkinoiden sukupuolittuneisuus on ongelma. Se ohjaa ihmisiä valitsemaan ammattinsa epäoleellisilla perusteilla, ja on sikäli paitsi haitallinen yhteiskunnalle monien lahjakkuuksien jäädessä vajaakäyttöön, tuottaa myös harmia niille ihmisille, jotka eivät uskaltaudu rikkomaan rajoja tai edes tunnista perinteisistä sukupuolirooleista poikkevia kykyjään.
Mutta kuinka pitkälle asiassa on mentävä? Viime aikojen kuumista perunoista yksi polttavimmista on eläkeikä. On päästy jonkinlaiseen konsensukseen siitä, että eläkeikää on nostettava. Tämä vaatimus toki tuntuu merkilliseltä sikäli, että työttömyys on edelleen kymmenen prosentin luokkaa, ja erilaiset työssä jaksamisen ongelmat ovat kärjistyneet. Mutta jos hyväksytään tämä absurdilta tuntuva asetelma, jossa työuran pidentäminen molemmista päistä on välttämätöntä, joudutaan melkoisen tarkkaan pohtimaan niitä syitä, mitkä oikeastaan johtavat eläkeiän laskuun. Tässä kesksutelussa tulee väkisinkin esille sairaseläkkeiden suuri määrä.
Miten sitten sukupuolittuneisuuden purkaminen vaikuttaa työssä jaksamiseen? Olkoonkin, että fyysisesti vaativien töiden osuus jatkuvasti pienenee ja toisaalta työkyvyttömyys on usein myös itseaiheutettua (elintasosairaudet) ei misään nimessä voida tuudittautua unelmaan jatkuvasta kehityksestä. On lähdettävä liikkeelle siitä, että nykyisellään fyysisesti vaativat työt saattavat olla sitä myös tulevaisuudessa, vaikkakin on pyrittävä panostamaan työolojen kehittämiseen. Tällaisia ammatteja ovat esimerkiksi maanviljelys ja metsätalous (jonka kohdalla fyysiset vaatimukset saattavat ympäristönäkökulmien takia jopa kasvaa), jotkin teollisuustyöt ja ehkäpä konkreettisimpana esimerkkinä palontorjunta.
Jatkuvana kiistakapulana, silloin tällöin julkisuudessakin, on palomiesten eläkeikä ja heidän työkykynsä. (Palomies on muuten SK:n kyselyn mukaan varsinainen trendiammatti, kymmenenneksi arvostetuin.) Tutkimuksissa on havaittu, että vain murto-osa palomiehistä on fyysisen kuntonsa osalta tehtäviensä vaatimalla tasolla eläkeikään asti. Täsä mielessä joudutaan kysymyään: Onko mielekästä rohkaista nuoria naisia tällaiseen ammattiin? Vaikka nuori nainen pystyy takuulla hoitamaan tehtäviään ilman ongelmia, onko odotettavissa työkyvyttömyysongelman kärjistyminen kolmenkymmenen vuoden päästä, etenkin jos eläkeikää on pakko entisestään nostaa? Onko odotettavissa, että naispalomiesten eläkeikä valuu miehiä alemmaksi, jos naiset alkavat laajalti pyrkiä näihin tehtäviin?
Itse olen tosiaan tehnyt teollisuustyötä, jossa työnjohtaja avoimesti myönsi, että tehtäviin ei oteta naisia. Ymmärrän syyn erittäinkin hyvin. Tehdas oli vanha eikä ergonomisia näkokulmia oltu juuri aikoinaan otettu huomioon. Tasa-arvon näkökulmasta asia on kuitenkin ongelmallinen. Missä määrin työsuojelua ja ergonomiaa häiritsee se, että työantaja ei pakosta joudu järjestämään työoloja niin, että työtehtävästä selviytyisi kunnialla keskivetonainenkin? Samalla kun työnantaja kieltäytyy palkkaamasta tehtävään naisia, tulee oikeutettua työsuojelullisesti arveluttavat työolot. Ongelmia ei tarvitse poistaa, kun töissä on vain miehiä.
Realistisesti ajatellen fyysiset työsuoritteet tulevat kuitenkin säilymään monilla aloilla. Niin ihmeellistä kehitys ei tule olemaan. Ja periaatteessa on tietysti työnantajan velvollisuus järjestää työolot niin, että työkyvyn iän myötä heikentyessä työntekijä saa fyysisesti vähemmän vaativia tehtäviä. Tämä järjestely ei kuitenkaan aina ole mitenkään yksinkertaista.
Toisaalta hyvin terveydestään ja kunnostaan huolehtiva nainen on viisikymppisenä paremmassa kunnossa kuin vastaava keskivertomies. Onko työnantajalla kuitenkin oikeus arvioida työnhakijan tulevaisuuden potentiaalia? On toki nykyisellään epätodennäköistä, että sama työtehtävä säilyisi kolmeakaankymmentä vuotta, mutta se mahdollisuus on otettava huomioon.
Nykyistä keskustelua leimaa jossain määrin kaksi ääripäätä: Toinen sanoo, että naisista ei ole tehtävään X. Toinen taas sanoo, että nainen voi tehdä mitä tahansa työtä, ja muu on seksismiä. Jälkimmäinen ryhmä on epäilemättä (lähes) oikessa, mutta yhteiskunnallisella tasolla oikea kysymys onkin se, onko mielekästä pyrkiä täysin poistamaan sukupuolittuneisuus, vai onko siitä joissain tapauksissa jopa etua.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Täytyypä todeta, että nykyisellään tältä palstalta ei juuri löydy mielenkiintoa niihin teemoihin, jotka itseäni ovat jääneet vaivaamaan. Se on harmi. Ehkäpä voin syyttää itseäni liian laveasta ilmaisusta ja sivupoluille harhautumisesta, ehkäpä myöskin varsinaisten kannanottojen puutteesta, mutta siitä huolimatta tämä ei nyt tyydytä minua ollenkaan. Useamman kerran olen jokseenkin pettynyt siihen, että keskustelua ei herää minua kiinnostavista aiheista. Olisikohan dramaattinen lopetus päättää nyt tähän aiheeseen, josta alunperin ensimmäisen viestin tänne kirjoitin? Löytyyhän tasa-arvokeskustelua muualtakin.
Älähän nyt, Tumppu. Minä vasta avasin tietsikan äsken. Kirjoitit niin kattavan selvityksen, ettei tuohon ole juuri muuta sanottavissa, mitä ilmeisimmin.
Oliko se eilisessä Hesarissa, jossa joku kirjoitti, miksi eläkkeiden kestot eivät voisi olla sidoksissa työhön ja nimenpmaan työn rasittavuuteen. Esim. armeijan palveluksessa olevat henkilöt pääsevät eläkkeelle 50-kymppisinä kun taas raskasta teollisuussiivousta tai mitä tahansa tekevä joutuu sinnittelemään 65-vuotiaaksi asti.
Tietysti oman ongelmansa muodostaisi tämä nykyajan ominaisuus eli että samaa työtä ei tehdä koko ikäänsä vaan saatetaan suunnata kokonaan toiselle alalle, mutta eiköhän sekin olisi loppujen lopuksi kuitenkin järjestelykysymys.
Mitä tuleen työsuojelunäkökohtiin, niin työnsuojelulliset näkökohdat eivät todellakaan saisi olla kiinni siitä, minkälaista työvoimaa on käytössä alalla. Tuollaiset työnantajat sietäisivät saada ilmiannon.
Tuo teksti näyttää hirveän raskaalta. Lausekin tuntuu siltä että olisi menossa lenkille.
Mutta hei, lupaan lukea vielä tänään.
Älä lannistu, sinussa on maratoonarin ainesta.
..yritin kunnioittaa avaustasi iltapäivällä, on se nääs niin harvinaista enää, että täällä puhutaan muusta, kuin yhden immeisen ongelmista. Mutta nettiyhteys meni poikki ja oli sitä pitkään. No, alla kommenttia, vähän tyhjänpäiväinen se on, sinun juttusi kun tosiaan on niin täydellinen, heh:
Ammattiin hakeutuminen ja ammattiin päästäminen ovat edelleen melkoisen sukupuolittuneesti ohjautuvia valintoja. Ihmiset toimivat perinteisesti, ajatellaan, että niin on helpompaa. Valintoja tehdään tavallisesti nuorina, ei tunneta vielä omia mahdollisuuksia, vaan tehdään, kuten vanhemmat toivovat tai mitä kaveritkin tekevät. Sitten on ehkä vuosikausia - tai koko elämän ajan - huokailtu epäkiinnostavan työn, niukan arvostuksen tai matalan ansiotason kanssa.
Nuoruuden valinnat eivät onneksi ole lopullisia, mutta monelle ne tuppaavat jäämään "päälle", varsinkin, jos on ehtinyt jo panostaa alan koulutukseen. Tai ylimalkaan oppinut työn hyvin. Suunnanmuutokset ovat aika rankkoja henkisesti ja taloudellisesti. Usein muutoksiin, niihin onnekkaisiinkin (ei vain murheellisiin) johtaa ulkoinen pakko, kuten työttömäksi joutuminen, ammattitauti tms. En kyllä ollenkaan ilku ja osoittele syyttävällä sormella niitä, jotka ovat tehneet ympäristöodotusten mukaisia valintoja, tätä halventavaa henkeä olen nähnyt palstan kirjoituksissa. Paineet valintoihin ovat monisyisiä eivätkä pelkästään yksilöihin johdettavissa.
Olen varma, että tulevaisuudessa tulee olemaan suhteellisen harvinaista, että eläkkeelle jäädään alkuperäisestä ammatista. Ihmiset vaihtavat entistä vilkkaammin työpaikkaa, ammattia, jopa maata. Omasta halusta tai muista syistä. Valintojen perinteisyys murtuu, ei jatketa vanhempien ammattia, ei valita "sukupuolelle sopivaa" alaa, ollaan tietoisempia, rohkeampia. Oppiminen jatkuu koko elämän. Useimmille tämä on hyväksi, ja yhteiskunnalle se on hyväksi, mutta passiivisia on aina ja heidän valintansa perinteisiä tai sattumanvaraisia.
Olen sitä mieltä, että työmarkkinoiden sukupuolettuneisuus ehkäisee yksilöiden mahdollisuuksia tehdä valintoja todellisten taipumustensa mukaan, lahjakkuutta hukataan. Ja iloa hukataan. Kumpikin sukupuoli kohtaa näitä ongelmia. Sukupuoliin liittyvien ennakkoluulojen madaltaminen on mielestäni yhteinen etu, keskeisempää pitäisi olla henkilöiden ominaisuudet, kyvyt, taidot jne.
Eli vahva sinnikäs nainen pärjää raskaissa "miesten töissä" siinä kuin mieskin, mutta koska naiset eivät keskimäärin ole fyysisesti miesten vahvuisia, on naisten suhteellinen vähäisyys em. ammateissa luonnollista. Oleellista on kuitenkin yksilön oma potentiaali. Tämä vaikuttaa valintoihin. Hintelät ja heiveröiset miehet eivät myöskään sovi kyseisiin töihin.
Useimmat ominaisuudet eivät ole sukupuolisidonnaisia, joten sukupuolella ei pitäisi olla merkitystä. Älyä vaativiin tehtäviin sopivat älykkäät, tiettyä koulutusta vaativiin siihen koulutetut jne. On sitten kokonaan toinen juttu, mitä vaikeuksia yhteiskunnalliset sopimukset, lait, normit ym. asettavat sukupuolesta johtuen (mm. äitiys ja sen seuraamukset). Normit ovat ihmisten laatimia, siis myös muutettavissa tasapuolisemmiksi.
Jos ennusteet työvoimapulasta toteutuvat, uskoisin ammatinvaihdosten helpottuvan elämänkaaren eri vaiheissa. Esim. hyvää fysiikkaa vaativista tehtävistä siirtyminen muun tyyppiseen osaamiseen on toteutettavissa nykyistä onnistuneemmin, nythän eletään kummallista aikaa: nelikymppisiä pidetään raakkeina ja viiskymppisiä vanhuksina, haittoina. Myös työntajien intressissä tulee olemaan apuvälineiden kehittäminen ja hankkiminen, jotta ne ylimalkaan saisivat tarvittavaa työvoimaa.
No nih. Arvaa, olinko loukkaantunut?
Toki esim. paperiteollisuudessa toimii jonkinlainen luonnollinen työkierto jossain määrin. Nuoremmat joutuvat tekemään räkähommia ja vanhemmat sitten enemmänkin istuvat valvomossa. Ei se kuitenkaan ihan näin suoraviivaisesti mene, eikä voi mennäkään. Teollisuussiivoojaa on mahdottoman vaikeaa viisikymppisenä opettaa muihin hommiin.
Todellisuudessa on kuitenkin kysymys pikemminkin armeijan alhaisista eläkei'istä. (Vau! Kirjoitetaanko se noin?) Armeijan olisi syytä opetella sitä työn kierrättämistä. Ei se toimistoupseerin homma niin vaativaa ole. Jos kierto olisi luonnollinen, nuoremmat upseerit olisivat ensin kolmisenkymmentä vuotta kentällä ja sitten pikkuhiljaa siirtyisivät muihin tehtäviin jatkuvan koulutuksenkin avulla.
Työsuojelumääräykset taas ovat sen verran epämääräisiä, että niiden kanssa voi pelata. Omassa kesätöyssäni suurimmat ongelmat olivat 1500 kilon objektin siirtäminen pumppukärryllä ahtaissa tiloissa, 250 kilon tynnyrin liikuttelu ja kallistaminen käsipelillä ja satojen 50 kilon objektien nostelu puolen metrin korkeudelle. Rehellisesti sanottuna: Ei sovi oikeastaan kenellekään naiselle. Kaikki ongelmat olisivat toki olleet nippanappa ratkaistavissa, mutta kriittinen kysymys oli tehtaan muunneltavuus ja investointien järjettömyys vanhaan yksikköön. Siitä huolimatta, vaikka työsuojelumääräyksiä ei välttämättä kirjaimellisesti kovin pahasti rikottu, esimerkiksi selkävaivojen riski on ilmeinen. Silloin kävi mielessä, että sukupuolittuneisuudesta oli haittaa työntekijöille.
Tuohon ammatinvaihtoon liittyy se kysymys, voidaanko työntekijää velvoittaa vaihtamaan ammattiaan. Ja miten hyvin se onnistuu, jos oma motivaatio puuttuu? Siis jos joku on ollut 30 vuotta palomies, ja sitten sanotaan, että työkyvyttömyyseläkkeelle et pääse, vaan palomiehen hommasta saat kenkää, onko sekään oikein? Tietysti, jos tämä olisi heti alusta lähtien tiedossa, ihmiset tietäisivät riskin.
Se työkyvyttömyyshän usein iskee aika yllättäen. Selkä menee tai rytmihäiriöitä tulee. Silloin fyysiset hommat on usein jätettävä, ja jos ikää on 50 ja varhaisin eläkeikä 60, on aikamoinen tehtävä alkaa kouluttautua uudestaan kymmeneksi vuodeksi. Ja kun palkkakaan ei saisi tuon takia ainakaan romahtaa... Työnantajallahan on oikeus irtisanoa työntekijä, jos työkyky on merkittävästi heikentynyt, mutta pitäisikö tällaisissa tapauksissa olla myös velvollisuus maksaa uudelleenkoulutus?
Ihanteellinen tilanne voisi olla sellainen joustava muutos. Eli työyksikköjen sisällä pikkuhiljaa jatkokoulutettaisiin väkeä mahdollisuuksien mukaan, ainakin tuossa armeijan tapauksessa onnistuisi hyvin. Tässä mielessä entisaikainen "tsupparista toimitusjohtajaksi" -malli on ollut ihanteellinen. Ei vain ole yhtä helppoa nykyaikana.
Mahtaako viisikymppisen teollisuussiivoojan opettamisessa muihin hommiin se vaikein pointti olla muiden ennakkoluulot?
Miten helppoa luulet olevan insinöörin opettamisen itsenäiseen laitossiivoukseen?
Vapaaehtoisiakin, varsin radikaaleja ammatinvaihtoja tapahtuu varsikin keski-iässä. Näistähän saa usein lukea aikakauslehdistä. Kirjastonhoitaja ryhtyy kukkakauppiaaksi, perushoitaja opiskelee juristiksi.
Kokeilisimmeko me kaikki?
Kyllä se oppiminen onnistuu vanhemmallakin iällä. Itse valmistuin Insinöörikoulusta vasta kolmikymppisenä ja nuoruus tuli oltua tosimiesten töissä, rekkakuskina.
Että on se ihan ittestä kiinni mitä tekee.
Vaimokin on jo liki 40 ja sitkeesti vaan lukee uutta ammattia ja ihan uudelta alalta...
Olen ajatellut, että esim. lääkäreille, juristeille ja peruskoulunopettajille olisi hyväksi olla jossakin ei-akateemisessa työssä kauemminkin kuin opiskeluaikana lukurahoja hankittaessa. Tai toisin päin: ainakin muutaman vuoden "tavallisessa työssä" oleva voisi järjestelykyvyltään, sosiaalisuudeltaan ja itsevarmuudeltaan/nöyryydeltään olla ihanteellisen kypsä hakeutumaan mainitsemiini ammatteihin. Moni löytää vahvuutensa vasta ajan kuluessa.
Oletko tutustunut moniinkin viisikymppisiin teollisuussiivoojiin?
Olen tutustunut lähemmin yhteen, prosessiteollisuudessa. Mietin joskus, olisiko hänelle löytynyt tehtaalta jokin muu tehtävä. Käytännössä ei. Kun pitkällisen opettelun jälkeen oli nippanappa oppinut lukemaan sähköpostinsa, olisi useamman eri prosessin ja niiden automaatiojärjestelmien opettelu vienyt vuosia. Toki olisi voitu opettaa suppeampi tehtäväalue, mutta se olisi ollut kohtuutonta muille työntekijöille. Työkierto kun on elämänlanka viihtyvyyden kannalta. Ja kun osa kymmeniä vuosia työtä tehneistä prosessimiehistäkään ei sopeutunut pieniinkään muutoksiin...
Osa sopeutuu, osa ei. Tällä esimerkkihenkilöllä olisi ollut työpaikan vaihto edessä. Miksipäs ei vaikkapa halonhakkaajaksi, sen kuin. Mutta realismia peliin Hertta. Fyysisissä töissä on aika paljon yksinkertaista väkeä, ja osalla alkaa dementoituminenkin jo viisikymppisenä. Lisäksi 30 vuota samassa työssä passivoi muutenkin.
No sitten toisin päin: miten sujuisi viisikymppiseltä insinööriltä teollisuussiivous? Kortistoonko, jos ei löydy inssialan tehtäviä?
Heikostihan se sujuisi sen mahan kanssa, mutta taas realismia peliin. Oppimiskyvyn puolesta edellytykset olisivat paremmat. Motivaatio toki olisi tasan nolla, joten tulos tuskin olisi häävi. Hyvää teollisuussiivoojaa siitä ei varmaan tulisi, mutta ei sen lattian nyt kiiltää tarvitsekaan.
Teollisuudessa työympäristön järjestys ja puhtaus voi olla myös työturvallisuuskysymys. Kiiltävä lattia voi olla jopa kuolemaksi (esim. liukkaan nesteen "kiillottama"); lojuva roina voi sotkeutua trukin pyöriin, siihen voi kompastua...
Miten on, pitävätkö miehet mielellään työympäristönsä/-kohteensa järjestyksessä ja siistinä? Ovatko he työpaikalla vähemmän siistejä kuin naiset, vai onko tuo vain vähättelevää panettelua?
No jaa. Lattia on kyllä yleensä aika karkeapintainen, sitä on vaikea saada kovin liukkaaksi. Trukkia ei saa sivuluisuun, mutta keräilyvaunun kyllä, jos lattia on siivouksen jäljiltä vähän märkä. Kun siihen ottaa vielä painoksi 1000 kilon kontin ja kiihdyttää suoralla täyteen vauhtiin, kuuluu ihan saatananmoinen PA-TAM, kun se kombinaatio jysähtää betoniseinään. Se vaan, että jos joku sattuu olemaan kuuloetäisyydellä, on noloa selittää sen 5 km/h kulkevan vehkeen "lähteneen käsistä".
Mutta mitäs naiset tällaisista ymmärtäisivät... huoh.
Niin, enpä tiedä tuosta siisteydestä. Muistan kyllä kerran teollisuussiivoojan mieliksi korjanneeni hänen imurinsa. Sain siitä tiukkaa kritiikkiä miehiltä, ei kuulemma kuulu tehtäviin, eikä pidä koskea sellaisiin. Liekö sitten väheksyntää puhtaanapitoa kohtaan, vai perinteistä ammattiliittoajattelua vain. Luultavasti jälkimmäistä. Voit uskoa, että tällaiseen ympäristöön on vaikea tuoda mitään innovatiivista tyky-juttuakaan.
Jospa ne muut miehet eivät edes olisi osanneet korjata imuria?
---
Luulenpa ainakin yhden naisen (siivooja taisi ola nainen) puolustavan sinua Pyhän Pietarin passitarkastuksessa...
---
Trukeista ymmärrän sen, että suhtaudun niihin hyvin epäluuloisesti, oli lattia märkä tai ei.
Korjata imuria? Totta puhuen en minäkään osaa. Tapaus vain todisti, että teollisuussiivoojan on syytä pysyä lestissään.
Aika mielenkiintoisen jutun kirjoitit. Muutaman kerran olen päässyt palopaikalle, kokeillut kerran savusukellusvehkeitä ja totesin etten viittä metriä pidempää matkaa kulkisi ne ylläni. Puhumattakaan että pitäisi kiiruhtaa portaat ylös, kuljettaa mukanaan letkukeloja, kantaa tajutonta... Urgh.
Toisaalta palo- ja pelastusala tarjoaa työtä myös naisille. Sairaankuljetuskin on helpottunut, kun useimmissa amppareissa on pyörillä liikuteltavat paarit. Itse otin ne mielihyvin vastaan :) No joo, pitäähän niitä silti vielä kantaakin; portaikot, maasto jne.
Olen itse työskennellyt perinteisissä fyysisissä naisten töissä ja voin sanoa että useimmat henkilöt eivät jaksa eläkeikään saakka ilman suurempia ongelmia. Useimmilla on issiasta tai ongelmia selkänsä kanssa kumartelusta ja nostelusta. Käsiä vaivaavat jatkuvasti jännetupintulehdukset yms. kiusalliset vaivat.
Omat vanhempani tekivät fyysistä työtä samassa työpaikassa yhteistyössä, kummatkin jäivät työkyvyttömyyseläkkeelle ennen viisikymmenvuotispäiviänsä. Nyt äitini on palaamassa jälleen työelämään, sillä hänen terveytensä on palautunut mutta isäni ei.
Ennen kaikkea ergonomiaa tulisi parantaa työelämässä. Perinteisissä fyysisissä naisten ammateissa nähdään jo vaikka minkälaisia apuvälineitä (nostolaitteita, erilaisia hissejä, paremmin käteen sopivia ja helppo käyttöisiä lakaisuvälineitä), mutta en ole ainakaan huomannut että tällaisia keksintöjä käytettäisiin miesten puolella. Mistähän se johtuu? Tuntevatko miehet itsensä liian "heiveröisiksi" mikäli tuollaiset laitteet tulisivat työpaikoille vai onko kysymys siitä ettei miesten terveydestä tai työkunnosta välitetä yhtä paljoa?
"Ennen kaikkea ergonomiaa tulisi parantaa työelämässä. Perinteisissä fyysisissä naisten ammateissa nähdään jo vaikka minkälaisia apuvälineitä (nostolaitteita, erilaisia hissejä, paremmin käteen sopivia ja helppo käyttöisiä lakaisuvälineitä), mutta en ole ainakaan huomannut että tällaisia keksintöjä käytettäisiin miesten puolella. Mistähän se johtuu? Tuntevatko miehet itsensä liian "heiveröisiksi" mikäli tuollaiset laitteet tulisivat työpaikoille vai onko kysymys siitä ettei miesten terveydestä tai työkunnosta välitetä yhtä paljoa?"
Voisi johtua osittain myös miesten omasta asenteesta, joka on opittua (jolloin siitä voi oppia myös pois). Esimerkkinä tuttavamies, joka porasi reikää kiviseinään ja minä onneton menetin tarjoamaan korvatulppia, niin eikös hän tuhahtanut halveksivasti ja sanoi, että hän ei korvatulppia ole käyttänyt, eikä käytä, piste. Naisena tuota ei vaan pysty ymmärtämään, pikkasen huvitti...
Työsuojeluasiat ovat kyllä sellaisia, että niiden pitäisi koskettaa ihan kaikkia, ilman muuta, ja mieluiten valvotusti, ettei vastuussa oleva taho voisi luikahtaa niistä eroon keksimällä jonkin tekosyyn. Itsellänikin on omakohtaista kokemusta työolosuhteiden puutteellisuudesta, josta jhtuvia seurauksia joudun kantamaan mukanani edelleenkin. Suurin syy oli ahneus eli haluttiin säästää rahaa ja työntekijät olivat välttämätön paha, joihin ei haluttu satsata. Monilla työnantajilla on asenteissa korjaamisen varaa.
Njah. Kyllähän niitä nostolaitteita ja muita apuvälineitä aina toivotaan, mutta ongelmia tulee. Vanhat fasiliteetit eivät aina anna periksi, tilajärjestelyt voivat olla hankalia. Lisäksi investoiminen voi olla hankalaa, jos odotettavissa on muutostöitä lähitulevaisuudessa. Niitä mummoja nostellaan sängystä vielä seuraavat sata vuotta, ja lattiat luututaan saman verran, mutta tehtaan tuotanto voi loppua tai ainakin muuttua radikaalisti jo muutamassa vuodessa.
Ei siinä machoilusta mielestäni ole ollenkaan kyse. En ainakaan ole ikinä törmännyt. Pikemminkin niin, että apuvälineitä pyydetään, mutta niitä ei tahdo tulla. Osin toki on kyse siitä, että miehet suostuvat tekemään arveluttaviakin juttuja. Ja jos eivät suostu, sitten työnjohtaja tekee itse, että turvaa bonuksensa. Sitäkin on nähty. Tällöin on paljon helpompi kaikessa hiljaisuudessa palkata vain miehiä, kuin ottaa naisia ja joutua investoimaan.
No, onhan kuitenkin asia ihan hyvällä mallilla kokonaisuutena. Fyysisesti hyvin vaativia tehtäviä on kohtuullisen vähän teollisuudessa.
Tottapa totta. Kyllä varmaankin löytyy useita eri syitä, riippuen toimialasta, olosuhteista, asenteista, rahatilanteesta organisoimiskyvyttömyyteen ja vielä johonkin ennakoimattomaan tekijä x:ään. Tulee mieleen taas yksi esimerkki elävästä elämästä, jonka tuttava kertoi. Valokuvalabbiksessa työskentelevä henkilö ei oikein pystynyt vaikuttamaan omaan työergonomiaansa, koska koneen oli suunnitelleet japanilaiset, jotka ovat keskipituudeltaan lyhyempiä kuin suomalaiset, joten mitoitus oli erilainen, joten koska työhön oli ostettu ne japskikoneet, niin ei siinä selkäkipuilun takia uutta konetta osteta vaan ennemmin vaihdetaan sitten vaikka työntekijää. Aika sekametelisoppaa, kaiken kaikkiaan nuo jutut.
Kypärän, suojalasien ja korvatulppien käyttöhän nyt olisi suorastaan syntiä. Mutta kyllä noita apuvälineitä haluttaisiin. Suojavarusteet nyt ovat riesa, mutta työn helpottaminen kelpaa. Ei siitä tosin välttämättä kynnyskysymystä tehdä, aika paljon hiljaa sopeudutaan.