Minun on pakko kirjoittaa tämä, jotta sisäinen tuskani helpottaisi edes vähän.
Olen ollut yhdessä avopuolisoni kanssa reilun 5- vuotta. Hiljattain paljastui, että hän oli eräänä "poikien-iltana" kännipäissään pettänyt minua. Hän kertoi minulle kaiken itse,koska ei voinut elää asian kanssa.
Totta kai sain kamalat itku-potku-raivarit, kuten varmaan jokainen saman kokenut nainen. Olen tiedon saannista lähtien ollut murheen murtama, itkua riittää vaikka ei haluaisi kaikkea aikaa itkeäkkään.
Ruoka ei maistu, töihin en jaksaisi mennä, kaikki tuntuu kerrassaan vastenmieliseltä, kun en saa nukuttuakaan. Välillä jopa puolisoni kuvottaa minua, mikä lienee aivan normaalia?
Syvällä sisimmässäni rakastan miestäni aivan mielettömän paljon ja pelkään menettäväni hänet lopullisesti!!! Parisuhteemme tila pettämisen aikoihin ei ollut mitenkään hyvä, riitaa ja tappelua kaiken aikaa. Olin jopa uhannut lähteä suhteesta ja pakannut vaatteenikin muutaman kerran vaikka todellisuudessa en olisi minnekkään mennyt. Joten olen kai käytökselläni aiheuttanut tapahtuneen ja syy lienee minun?
Olemme käyneet keskusteluja moneen otteeseen tapahtuneesta ja haluaisin antaa anteeksi, mutta tunteeni menevät yhtä vuoristorataa. Hetken on hyvä olla toisena mietin onko tässä mitään järkeä. Aiemmin ajattelin, että sen on kerrasta poikki, mutta kun se sattui omalle kohdalle niin ei se niin yksiselitteistä olekkaan! Tällä hetkellä meillä on noin kuukauden "koeaika" jolloin molemmat mietimme tunteitamme ja mitä suhteeltamme haluamme. Siis yritämmekö jatkaa! Mieheni tuntuu katuvan tekoaan ja ihmettelee miksi en ole jo lähtenyt vaan suostun asumaan samassa yhteisessä kodissamme, koska hän on satuttanut minua pahimmalla mahdollisella tavalla. Enkä ansaitse sellaista kohtelua. Kuka ansaitsisi?
Ainut asia, jota todellisuudessa pelkään on omat tunteeni ja se voiko hän olla tekemättä samaa virhettä uudelleen.Asia tuntuu askarruttavan häntä itseäänkin. Hän kuulema haluaisi parantaa tapansa ja on aika avoimesti kertonut tapahtuneesta.
Mitä mieltä te ihmiset olette onko järkeä yrittää jatkaa? Oletteko päässeet pettämisestä yli ja saaneet elämänne takaisin raitellee? Olisin kiitollinen palautteesta...
Olen ollut yhdessä avopuolisoni kanssa reilun 5- vuotta. Hiljattain paljastui, että hän oli eräänä "poikien-iltana" kännipäissään pettänyt minua. Hän kertoi minulle kaiken itse,koska ei voinut elää asian kanssa.
Totta kai sain kamalat itku-potku-raivarit, kuten varmaan jokainen saman kokenut nainen. Olen tiedon saannista lähtien ollut murheen murtama, itkua riittää vaikka ei haluaisi kaikkea aikaa itkeäkkään.
Ruoka ei maistu, töihin en jaksaisi mennä, kaikki tuntuu kerrassaan vastenmieliseltä, kun en saa nukuttuakaan. Välillä jopa puolisoni kuvottaa minua, mikä lienee aivan normaalia?
Syvällä sisimmässäni rakastan miestäni aivan mielettömän paljon ja pelkään menettäväni hänet lopullisesti!!! Parisuhteemme tila pettämisen aikoihin ei ollut mitenkään hyvä, riitaa ja tappelua kaiken aikaa. Olin jopa uhannut lähteä suhteesta ja pakannut vaatteenikin muutaman kerran vaikka todellisuudessa en olisi minnekkään mennyt. Joten olen kai käytökselläni aiheuttanut tapahtuneen ja syy lienee minun?
Olemme käyneet keskusteluja moneen otteeseen tapahtuneesta ja haluaisin antaa anteeksi, mutta tunteeni menevät yhtä vuoristorataa. Hetken on hyvä olla toisena mietin onko tässä mitään järkeä. Aiemmin ajattelin, että sen on kerrasta poikki, mutta kun se sattui omalle kohdalle niin ei se niin yksiselitteistä olekkaan! Tällä hetkellä meillä on noin kuukauden "koeaika" jolloin molemmat mietimme tunteitamme ja mitä suhteeltamme haluamme. Siis yritämmekö jatkaa! Mieheni tuntuu katuvan tekoaan ja ihmettelee miksi en ole jo lähtenyt vaan suostun asumaan samassa yhteisessä kodissamme, koska hän on satuttanut minua pahimmalla mahdollisella tavalla. Enkä ansaitse sellaista kohtelua. Kuka ansaitsisi?
Ainut asia, jota todellisuudessa pelkään on omat tunteeni ja se voiko hän olla tekemättä samaa virhettä uudelleen.Asia tuntuu askarruttavan häntä itseäänkin. Hän kuulema haluaisi parantaa tapansa ja on aika avoimesti kertonut tapahtuneesta.
Mitä mieltä te ihmiset olette onko järkeä yrittää jatkaa? Oletteko päässeet pettämisestä yli ja saaneet elämänne takaisin raitellee? Olisin kiitollinen palautteesta...
Vastaukset 9
Vanhimmat
moi elämäsi ei ikinä normalisoidu pettämisen jälkeen. olen itse kokenut sen . sitä ei anna anteeksi koskaan. olin silloin naimisissa ja erottiin. olen katkera siitä vieläkin vaikkakin aikaa on kulunut 15v. mieti tarkoin asiaa kun teet päätöksen
Kunnioitan silti puolisoani, joka tunnusti minulle tekonsa ja pyysi sitä anteeksi.
Olimme luvanneet tukea toisiamme sekä myötä- että vastoinkäymisissä silloin, kun meidät vihittiin. Nyt tuli se vastoinkäyminen ja vaikea nieltäväksi, mutta pääsin menemään yli riman. Liittomme on jatkunut entisenä, kun annoin anteeksi ja nielin tapahtuneen pois mielestäni.
Avaajahan ei ole naimisissa, joten he eivät ole luvanneet toisilleen rakastaa toisiaan myötä- että vastoinkäymisissä, vaan ap. avaaja on avoliitossa.
Kyllä tuossa tapauksessa on vaikeata päästä sen yli. Ehkä juttelu parisuhdeneuvojan kanssa saattaisi auttaa.
Taisin lukea alooittajan viestin huolimattomasti, koska en huomannut tuota pientä yksityiskohtaa tekstissä. Käytännössä se ei ole suinkaan pieni, siis avo- ja avioliitto.
Miksi yleensäkään muuttaa asumaan yhdessä ilman papin siunausta? Kun tai jos tulee ero, nainen kärsii AINA.
Olet kyllä todella kinkkisessä tilanteessa..rehellisyyttä kuitenkin miehestäsi löytyy mutta on aika mahdotonta ennustaa eteenpäin toistuuko teot uudelleen.
En halua aiheuttaa sulle pahaa mieltä mutta rehellisesti kerrottuna olen itse törmäillyt vieraissa naisissa mutta vain kerran tunnustanut kun selvä käry kävi.
Koska olen varma että en pysty olemaan yhdellekään naiselle uskollinen en halua vakisuhdetta enää koskaan.
Kadun syvästi tekojani ja aiheuttamaani mielipahaa naisystäviäni kohtaan mutta olen iloinen siitä että olemme vieläkin hyviä ystäviä exieni kanssa.
Tällainen olen minä..kerran tunnustanut "rehellinen retku"..en halua kiihottaa sinua ratkaisussasi puoleen tai toiseen mutta mieti tarkkaan..piinassa on kamala elää.
Voimia sulle syksyn pimeyteen ja synkkyyteen.
vonkamies mikä vonkamies, heh heh "rehellinen retku", buhahahahah..
En ole ennen vastaillut näille palstoille mutta nyt ajattelin kun aihe koskettaa itseäni varsin hyvin.
On mahdollista jatkaa pettämisen jälkeen.itselläni oli lähes sama tilanne kuin sinulla,riitelyä ja myöskin itse pakkailin tavaroitani ja olin jo lähdössä..Kunnes mies sitten meni ja petti,kännipäissään.Asia on vaikein mitä olen elämässäni joutunut kokemaan,tapahtuneen jälkeen tunteeni heittelivät vuoristorataa,jatkaako vai ei.Yhtenä päivänä tuntui että kaikki selviää,toisena ajattelin ettei tästä mitään enää tule.Muutamat ensi viikot olivat vaikeimpia,jonka aikana keskusteltiin suhteen jatkosta (molemmat kuitenkin halusivat jatkaa),keskusteltiin siitä mikä ajoi pettämiseen ja onko tulevaisuudessa vastaavaa tiedossa jos suhde jatkuu (no tähähän ei ikinä voi saada 100% vastausta).Kiukku ja viha sisälläni oli syvä.Mutta niin oli myöskin rakkaus,aina ennen olin ajatellut että jos toinen pettää,homma jää siihen mutta eihän se asia niin yksinkertainen ole.Mietin että miksi minun pitäisi kärsiä tilanteesta vielä lisää eroamalla.Se aiheuttaisi pettämisen lisäksi vielä lisää huonoa oloa,ei olisi enää suhdetta toisen kanssa.Kuukausien aikana ei ollut muutakaan mahdollisuutta kuin vain purkaa oloaan keinolla millä hyvänsä,riidoiltakaan ei todellakaan vältytty.Välillä teki mieli luovuttaa,pää oli niin täynnä koko asiaa.Sitten kaikki muuttui,tuli päivä jolloin en enää tuntenut pahaa oloa tapahtuneesta,en tuntenut itseäni syypääksi asiaan,en itkenyt asian takia.Tapahtuneesta on jo aikaa muutama vuosi ja voin onnellisena sanoa että päätös jatkaa suhdetta oli täysin oikea,suhde on parempi kuin koskaan ennen pettämistä oli,osaamme keskustella asioista jotka painavat mieltä.Helppoa ei kuitenkaan ollut päästä asian yli,se vie aikaa ja voimavaroja,mutta jos molemmat haluatte olla yhdessä ja taistella rakkauden puolesta,se onnistuu.Muista kuitenkin että jos suhde jatkuu,se tarkoittaa myös sitä että sinä pystyt oikeasti antamaan anteeksi ja unohtamaan,eli ei kannata ainakaan riitojen yhteydessä enää ottaa asiaa esiin ja syyllistää toista tapahtuneesta,silloin suhde ei voi jatkua normaalisti.Muista myöskin että kumppanisi on voitava jatkossakin voida käydä ulkona ilman sinua ilman että syyllistät.Silloin ei auta muu kuin luottaa toiseen.Luottamus palaa hiljalleen,kaikkea ei voi saada heti,suhde täytyy rakentaa uudelleen pikkuhiljaa.Keskustelkaa,keskustelkaa ja keskustelkaa..mitään muutakaan neuvoa en osaa antaa,tietenkin jos tarpeelliseksi kokee,voihan aina mennä juttelemaan parisuhdeneuvojalle?Muista ettet ole asian kanssa yksin.Toivottavasti vastauksestani oli edes jotain apua.
Kirjoituksesi antoi takuulla minun lisäkseni muillekin ajattelemisen aihetta.
Harvinaisen selväjärkisen ja sydämestään sivistyneen naisen puhetta.
Toivottavasti miehesi osaa antaa arvoa sinulle.
Kiitoksia vaan viesteistänne jokaiselle, olipa sävy mikä tahansa. Sain niistä paljon voimaa sekä ajattelemisen aihetta.
Ajatukset ovat tässä hieman viikon kuluessa selviytyneet ainakin omalta osaltani. Tällä hetkellä tuntuu, että olisin valmis antamaan anteeksi (tämän kerran) ja aloittamaan ns. puhtaalta pöydältä ja yrittää tehdä parisuhteestamme paremman. Haluan oppia luottamaan jälleen.
En millään jaksaisi odottaa neljää viikkoa "koeaikamme" päättymiseen vaan haluaisin heti aloittaa "normaalin elämän". Tämä on niin raastavaa henkisesti, kun joutuu odottamaan. Puolisoni vaan haluaa pohtia omia tunteitaan ja sitä onko hän minun arvoinen. Miksi ei olisi? Arvostan suunnattomasti sitä, että hän itse kertoi minulle tapahtuneesta, vaikka tiesi sen satuttavan.
Kuitenkin pelkään sitä, että kun puolisoni haluaa kerta miettiä ja selvittää ajatuksiaan, että onko se lopun alkua? Meinaako hän lähteä kuitenkin? En todellakaan haluaisi häntä menettää...rakastan häntä niin paljon ja pelossa on raskasta elää! Ajatus pulpahtaa aina mieleeni vaikka en haluaisikaan ja siitähän se itku sitten taas pääsee valloilleen. En haluaisi tuhota yhdessä rakentamaamme kotia.