En jaksanut selailla keskusteluja tarkemmin läpi ja mielestäni keskuteluissa muutenkin on sivuutettu melko paljon ns. yhteisymmärryksen linja.
Itse olen kahden lapse äiti, hetero, enkä ole koskaan kokenut tarvetta olla naisen kanssa. Teini-ikäisenä olin täydellinen homofoobikko, joka inhosi ja karttoi niin lesboja ja homoja. Kuitenkin iän myötä olen oppinut olemaan tasa-arvoisempi, ja uskon että tasa-arvoisuuteni on tullut siitä että olen tutustunut asioihin ja ihmisiin paremmin.
Tuttavapiirini kuuluu neljä homopariskuntaa, ja yksi lesbopariskunta, lesboilla on myös yhteisiä lapsia.
He kaikki ovat erittäin läheisiä minulle. Tapaan heitä lasteni kanssa usein.
Molemmat lapseni ovat alle viisivuotiaita ja eivät siten ymmärrä vielä mitä homous tarkoittaa, mutta kun sen aika tulee että asiasta pitää puhua, aion kertoa lapsilleni asian niin että jokaisella meillä on oikeus olla oma itsensä ja tykätä sellaisista asioista ja ihmisistä mitkä miedät tekevät onnelliseksi.
En siis missään nimessä aio antaa lapsilleni sitä kantaa että homous olisi väärin tai syntiä.
Uskonnon otan siltä osin mukaan keskusteluun, että itse uskon Jumalaan hyvin vahvasti. Lapsilleni puhun Jumalasta ja taivaasta, mutta en ala heille uskonnon tarkempia käsityksiä opettamaan, elleivöt he niitä joskus kysy. En käy säännöllisesti kirkossa, enkä kuulu uskonnolliseen toimintaa muutenkaan. Kuulun kuitenkin kirkkoon enkä aio siitä erota.
Ääreistämällä asian voinkin siis kysyä että olenko tekouskovainen homojen suosija, vai olenko uskovainen joka tekee syntiä hyväksymällä homouden? Vai olisinko sittenkin vain suvaitsevainen ihminen, jonka mielestä jokainen meistä saa olla omanlaisensa, kunhan ei meitä muita ihmisiä vahingoita?
Missä on se kultainen keskitie?
Itse olen kahden lapse äiti, hetero, enkä ole koskaan kokenut tarvetta olla naisen kanssa. Teini-ikäisenä olin täydellinen homofoobikko, joka inhosi ja karttoi niin lesboja ja homoja. Kuitenkin iän myötä olen oppinut olemaan tasa-arvoisempi, ja uskon että tasa-arvoisuuteni on tullut siitä että olen tutustunut asioihin ja ihmisiin paremmin.
Tuttavapiirini kuuluu neljä homopariskuntaa, ja yksi lesbopariskunta, lesboilla on myös yhteisiä lapsia.
He kaikki ovat erittäin läheisiä minulle. Tapaan heitä lasteni kanssa usein.
Molemmat lapseni ovat alle viisivuotiaita ja eivät siten ymmärrä vielä mitä homous tarkoittaa, mutta kun sen aika tulee että asiasta pitää puhua, aion kertoa lapsilleni asian niin että jokaisella meillä on oikeus olla oma itsensä ja tykätä sellaisista asioista ja ihmisistä mitkä miedät tekevät onnelliseksi.
En siis missään nimessä aio antaa lapsilleni sitä kantaa että homous olisi väärin tai syntiä.
Uskonnon otan siltä osin mukaan keskusteluun, että itse uskon Jumalaan hyvin vahvasti. Lapsilleni puhun Jumalasta ja taivaasta, mutta en ala heille uskonnon tarkempia käsityksiä opettamaan, elleivöt he niitä joskus kysy. En käy säännöllisesti kirkossa, enkä kuulu uskonnolliseen toimintaa muutenkaan. Kuulun kuitenkin kirkkoon enkä aio siitä erota.
Ääreistämällä asian voinkin siis kysyä että olenko tekouskovainen homojen suosija, vai olenko uskovainen joka tekee syntiä hyväksymällä homouden? Vai olisinko sittenkin vain suvaitsevainen ihminen, jonka mielestä jokainen meistä saa olla omanlaisensa, kunhan ei meitä muita ihmisiä vahingoita?
Missä on se kultainen keskitie?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.