Hiisi-

Saamelaisten pyhän paikan nimityksen seita mainitaan myös mahdollisesti olevan sukua hiisi-nimitykselle, siis tuossa mainitsemassasi hiisi-sanan vanhimmassa merkityksessä (pyhä paikka, pyhä lehto, ≈ "kirkko").

Kristinusko taitaa olla suurin syy siihenkin, että kun hiisi sittemmin, myöhemmin alettiin ymmärtämään myös henkiolentona tai haltijana, sillä tarkoitettiin näistä puhuttaessa nimenomaan jonkinlaisia ilkeämielisiä pikku-ukkoja, peikkoja.


Aloittajan kysymykseen jostain omasta erityisestä "Hiisi-seurakunnasta" taas sen verran, että suomalaisten muinaisessa omassa etnisessä uskonnossa / uskossa tai - kuten nykyään sanotaan - suomenuskossa, ei ole omia "seurakuntia" eri suomalaisten jumalien palvojille. Itse kukin suomenuskoinen palvoo sitä jumalaa tai niitä jumalia jonka / jotka syystä tai toisesta kokee itseään lähempänä, tilanteestakin riippuen. Suomenuskoinen metsätyömies, metsässä viihtyvä luontoharrastaja jne. kokee usein Tapion itseään lähempänä olevana jumalana kuin esim. Ahdin tai Pellervon, ainakin ollessaan tekemissä metsän kanssa. Jne. Suomalaiset jumalat ovat luonteeltaan haltijoita (merkityksessä "x:n omistaja"). Joten oli / on luonnollista että kunkin elinpiirin (pelto, metsä, vesi jne.) haltijaa kunnioitettiin / kunnioitetaan kun itse ollaan ao. elinpiirin, paikan, siihen liittyvien arvojen ja ajatusten ym. kanssa tekemisissä.

Jos sitten hiisi on tarkoittanut alunperin pyhää lehtoa (= edellinen kirjoittaja) - siis paikkaa jota ihmisen ei ole ollut lupa esim. raivata, jossa ihmisen ei ole ollut lupa metsästää ym., vaan se on ollut pyhitetty eli "erilleen asetettu" ja itsessään sellaisenaan "rauhoitettu luonnonsuojelualue" (kuten nykyään sanottaisiin) ja paikka ihmisen ja luonnon kohtaamiselle, uhreineenkin, olisi hiisi jumalana, henkiolentona tai maailmankuvan arvojen ilmentymänä oiva kunnioituksen kohde vaikkapa luonnonsuojelusta kiinnostuneille. Jos muillekin, kuka hiiden mistäkin syystä kokee omakseen.

hiisi vieköön kirjoitti:

Saamelaisten pyhän paikan nimityksen seita mainitaan myös mahdollisesti olevan sukua hiisi-nimitykselle, siis tuossa mainitsemassasi hiisi-sanan vanhimmassa merkityksessä (pyhä paikka, pyhä lehto, ≈ "kirkko").

Kristinusko taitaa olla suurin syy siihenkin, että kun hiisi sittemmin, myöhemmin alettiin ymmärtämään myös henkiolentona tai haltijana, sillä tarkoitettiin näistä puhuttaessa nimenomaan jonkinlaisia ilkeämielisiä pikku-ukkoja, peikkoja.


Aloittajan kysymykseen jostain omasta erityisestä "Hiisi-seurakunnasta" taas sen verran, että suomalaisten muinaisessa omassa etnisessä uskonnossa / uskossa tai - kuten nykyään sanotaan - suomenuskossa, ei ole omia "seurakuntia" eri suomalaisten jumalien palvojille. Itse kukin suomenuskoinen palvoo sitä jumalaa tai niitä jumalia jonka / jotka syystä tai toisesta kokee itseään lähempänä, tilanteestakin riippuen. Suomenuskoinen metsätyömies, metsässä viihtyvä luontoharrastaja jne. kokee usein Tapion itseään lähempänä olevana jumalana kuin esim. Ahdin tai Pellervon, ainakin ollessaan tekemissä metsän kanssa. Jne. Suomalaiset jumalat ovat luonteeltaan haltijoita (merkityksessä "x:n omistaja"). Joten oli / on luonnollista että kunkin elinpiirin (pelto, metsä, vesi jne.) haltijaa kunnioitettiin / kunnioitetaan kun itse ollaan ao. elinpiirin, paikan, siihen liittyvien arvojen ja ajatusten ym. kanssa tekemisissä.

Jos sitten hiisi on tarkoittanut alunperin pyhää lehtoa (= edellinen kirjoittaja) - siis paikkaa jota ihmisen ei ole ollut lupa esim. raivata, jossa ihmisen ei ole ollut lupa metsästää ym., vaan se on ollut pyhitetty eli "erilleen asetettu" ja itsessään sellaisenaan "rauhoitettu luonnonsuojelualue" (kuten nykyään sanottaisiin) ja paikka ihmisen ja luonnon kohtaamiselle, uhreineenkin, olisi hiisi jumalana, henkiolentona tai maailmankuvan arvojen ilmentymänä oiva kunnioituksen kohde vaikkapa luonnonsuojelusta kiinnostuneille. Jos muillekin, kuka hiiden mistäkin syystä kokee omakseen.

Lue lisää

Puhut nyt ilmiselvästi pantheonista! Eli "perinneuskonnon" laaja skaala erilaisia jumal- ja henkiolentoja joista kutakin kunnioitetaan tilanteen mukaan - Ahtia järvellä/merellä, Tapiota metsässä, jne... Tuo mahdollistaisi sen, että kaikki suomalaisia esikristillisiä uskomuksia noudattavat henkilöt voisivat käydä samoissa paikoissa, hiisissä (lehdoissa), voimapaikoissa, tai vartavasten rakennetuissa temppeleissä, "hiidenkirkoissa". Noissa paikoissa kokoonnuttaisiin (tai käytäisiin yksin) kunnioittamassa itselle sillä hetkellä tärkeää Haltiaa, tai jumaluutta. Jonkinlainen yhteisseremoniakin voisi tulla kyseeseen, kunhan siihen ei sisältyisi mitään oppisaarnaa ainoasta oikeasta........

Eli kaikille osanottajille käyvä riitti joka olisi sopivalla tavalla neutraali, mutta antaisi osallistujille sen mitä kukin henkilökohtaisesti kaipaa tai tarvitsee. Lisäksi voisi olla yhteisiä vuosijuhlia tasausten ja seisausten aikaan. Mitään oppia tai ainutta oikeaa "jumalanpalvelustapaa" ei olisi olemassakaan, vaan jokainen yksilö voisi halutessaan tehdä rituaaleja yksinkin ja oman näkemyksensä ja mallinsa mukaan vapaasti.

p.akana kirjoitti:

Puhut nyt ilmiselvästi pantheonista! Eli "perinneuskonnon" laaja skaala erilaisia jumal- ja henkiolentoja joista kutakin kunnioitetaan tilanteen mukaan - Ahtia järvellä/merellä, Tapiota metsässä, jne... Tuo mahdollistaisi sen, että kaikki suomalaisia esikristillisiä uskomuksia noudattavat henkilöt voisivat käydä samoissa paikoissa, hiisissä (lehdoissa), voimapaikoissa, tai vartavasten rakennetuissa temppeleissä, "hiidenkirkoissa". Noissa paikoissa kokoonnuttaisiin (tai käytäisiin yksin) kunnioittamassa itselle sillä hetkellä tärkeää Haltiaa, tai jumaluutta. Jonkinlainen yhteisseremoniakin voisi tulla kyseeseen, kunhan siihen ei sisältyisi mitään oppisaarnaa ainoasta oikeasta........

Eli kaikille osanottajille käyvä riitti joka olisi sopivalla tavalla neutraali, mutta antaisi osallistujille sen mitä kukin henkilökohtaisesti kaipaa tai tarvitsee. Lisäksi voisi olla yhteisiä vuosijuhlia tasausten ja seisausten aikaan. Mitään oppia tai ainutta oikeaa "jumalanpalvelustapaa" ei olisi olemassakaan, vaan jokainen yksilö voisi halutessaan tehdä rituaaleja yksinkin ja oman näkemyksensä ja mallinsa mukaan vapaasti.

Lue lisää

… Periaatteessa kyllä, puhun pantheonista. Suomenuskohan on polyteismiä, eli monijumalisuutta, jossa kullakin jumalalla on oma roolinsa, toiminta-alansa, elinpiirinsä - tai "niche'nsä" kuten esim. biologiassa / ekologiassa on tapana eri eliöiden luontaista elinpiiriä nykyään nimittää
http://fi.wikipedia.org/wiki/Niche


Ts. esim. Tapio metsänjumalana "jäsentää" metsän monimuotoisen kokonaisuuden.johon ymmärrettävästi kuuluvat, sisältyvät mm. erilaiset metsäneläimet emuineen. Mutta Tapio edustaa "vielä" ihmisen hyötytaloutta suhteessa luontoon - ihminen pyytää metsästysonnea ym. Tapiolta ja eläinten emuilta hyötykäyttäessään metsää ja sen antimia.

Sen sijaan aloittajan esille tuoma hiisi - pyhänä ja ihmisen hyötykäytöltä kiellettynä alueena, pyhänä paikkana, pyhänä lehtona - edustaa mielestäni jotain vieläkin perustavanlaatuisempaa ihmisen luontosuhdetta arvoineen kuin Tapio. Siellä, hiidessä, siis pyhässä lehdossa tai pyhässä paikassa, ihminen kohtaa luonnon sellaisenaan, ei-hyväksikäytettävänä, ja vastavuoroisesti itsensä - ainakin toivottavasti - ei-hyväksikäyttävänä. Luonnon hyväksikäytön sijasta hiisi on uhrien ja juhlien paikka, niche, jossa ihmisen luontosuhde ilmenee paljaimmillaan tai (anteeksi) lapsenomaisimmillaan, palvoo hän sitten muulloin milloin mistäkin syystä ja milloin missäkin tilanteessa Tapiota, Ahtia, Pellervoa tm. suomalaista eri luontotyyppeihin ja -ilmiöihin liittyvää jumalaa. Hiidessä Luonto kohdataan Toisena (erit. fenomenologian käyttämässä merkityksessä "Toinen"), ”villinä ja vapaana”, eikä Luontoa redusoida Samaan tai nähdä antroposentrisesti, ihmiskeskeisesti (eli jonain jolla on vain hyötyä tai merkitystä minulle / ihmiselle eikä myös tai ensisijassa Luonnolle Itselleen/kin).

hiisi vieköön kirjoitti:

… Periaatteessa kyllä, puhun pantheonista. Suomenuskohan on polyteismiä, eli monijumalisuutta, jossa kullakin jumalalla on oma roolinsa, toiminta-alansa, elinpiirinsä - tai "niche'nsä" kuten esim. biologiassa / ekologiassa on tapana eri eliöiden luontaista elinpiiriä nykyään nimittää
http://fi.wikipedia.org/wiki/Niche


Ts. esim. Tapio metsänjumalana "jäsentää" metsän monimuotoisen kokonaisuuden.johon ymmärrettävästi kuuluvat, sisältyvät mm. erilaiset metsäneläimet emuineen. Mutta Tapio edustaa "vielä" ihmisen hyötytaloutta suhteessa luontoon - ihminen pyytää metsästysonnea ym. Tapiolta ja eläinten emuilta hyötykäyttäessään metsää ja sen antimia.

Sen sijaan aloittajan esille tuoma hiisi - pyhänä ja ihmisen hyötykäytöltä kiellettynä alueena, pyhänä paikkana, pyhänä lehtona - edustaa mielestäni jotain vieläkin perustavanlaatuisempaa ihmisen luontosuhdetta arvoineen kuin Tapio. Siellä, hiidessä, siis pyhässä lehdossa tai pyhässä paikassa, ihminen kohtaa luonnon sellaisenaan, ei-hyväksikäytettävänä, ja vastavuoroisesti itsensä - ainakin toivottavasti - ei-hyväksikäyttävänä. Luonnon hyväksikäytön sijasta hiisi on uhrien ja juhlien paikka, niche, jossa ihmisen luontosuhde ilmenee paljaimmillaan tai (anteeksi) lapsenomaisimmillaan, palvoo hän sitten muulloin milloin mistäkin syystä ja milloin missäkin tilanteessa Tapiota, Ahtia, Pellervoa tm. suomalaista eri luontotyyppeihin ja -ilmiöihin liittyvää jumalaa. Hiidessä Luonto kohdataan Toisena (erit. fenomenologian käyttämässä merkityksessä "Toinen"), ”villinä ja vapaana”, eikä Luontoa redusoida Samaan tai nähdä antroposentrisesti, ihmiskeskeisesti (eli jonain jolla on vain hyötyä tai merkitystä minulle / ihmiselle eikä myös tai ensisijassa Luonnolle Itselleen/kin).

Lue lisää

Itse näen suomenuskon hieman ongelmallisena, samoin kuin asathrun. Viimemainittukaan ei ole saanut merkittävää kannatusta vaikka on ollut uudelleen herätettynä Islannissa jo yli 100 vuotta.

Ihminen ei yleensä palaa menneeseen, vaan silloinkin kun jotain vanhaa tuodaan omaan aikaamme, se pitää tuoda "uutena" ja ennen kaikkea uudessa paketissa. En ainakaan tältä istumalta muista yhtään sellaista uskontoa maailmalta joka olisi palautettu menneisyydestä menestyksekkäästi nykyaikaan.

Uusi uskonto - tai uskomus - kykenee syrjäyttämään vanhan jos aika on sille suotuisa. Se tarvitsee kuitenkin voimaa ja määrätietoisen tavoitteen, sillä mikään olemassa oleva mahti ei luovu suosiolla asemastaan. Kirkko voi näyttää heikolta, mutta sen moraaliopeilla on yhä vahva ote ihmisiin, niin kristityihin kuin ei-kristityihinkin.

suden-piiri kirjoitti:

Itse näen suomenuskon hieman ongelmallisena, samoin kuin asathrun. Viimemainittukaan ei ole saanut merkittävää kannatusta vaikka on ollut uudelleen herätettynä Islannissa jo yli 100 vuotta.

Ihminen ei yleensä palaa menneeseen, vaan silloinkin kun jotain vanhaa tuodaan omaan aikaamme, se pitää tuoda "uutena" ja ennen kaikkea uudessa paketissa. En ainakaan tältä istumalta muista yhtään sellaista uskontoa maailmalta joka olisi palautettu menneisyydestä menestyksekkäästi nykyaikaan.

Uusi uskonto - tai uskomus - kykenee syrjäyttämään vanhan jos aika on sille suotuisa. Se tarvitsee kuitenkin voimaa ja määrätietoisen tavoitteen, sillä mikään olemassa oleva mahti ei luovu suosiolla asemastaan. Kirkko voi näyttää heikolta, mutta sen moraaliopeilla on yhä vahva ote ihmisiin, niin kristityihin kuin ei-kristityihinkin.

Lue lisää

En itse usko mihinkään vakavissani, mutta voin ajatella rehellisenä itselleni, että osaltani elän vanhassa perinteessä. Olen kirjoittanut kalevalaisia runoja ja lukenut SKVR:n loitsuja niin kauan, että jo vuosia sitten aloin muodostaa omaa, mutta perinteestä juontuvaa runouttani. En kirjoita sitä aina ylöskään, enkä varsinkaan yritä ilmaista sillä itseäni, vaan nimenomaan vain olen vanhan perinteen kaikukoppa. Taide itseilmaisun muotona ärsyttää minua. En katso olevani itse läheskään niin kiinnostava asia ilmaistavaksi kuin se, mikä minun takanani ja allani on, minun perinteeni ja alkuperäni. Tämän perinteen ja alkuperän äänellä sitten toki myös "edustan" omia tarpeitani muun muassa hiljaisesti loitsiessani.

Enkä sitten ole vanhan orjallinen toistajakaan. Runous ja loitsut elävät ja kehittyvät minussa, ja uskomuksetkin leikillisinä ja muiston kaltaisina, vaikka eivät fakta-asiana.

Olen mm. "rukoillut" ja loitsinut leikillisesti mielessäni kielellä ja ilmauksilla, jotka selvästi pohjautuvat vanhoihin loitsuihin, mutta ovat kuitenkin improvisoituja eivätkä luettuja tai kirjoitettuja, ja liittyvät aiheeltaan nykyaikaan ja uusiin tilanteisiin.

Olen alkanut "tietää" tai ainakin luulla vaistonvaraisesti ja ilman, että kukaan olisi kertonut, miten "vanha kansa" olisi minkäkin asian nykyisin kokenut tai ajatellut. Kuitenkin kysyttäessä ja siten miettimään pakotettaessa osaan usein selittää, mistä "tietoni" johtuu. Tavallaan olenkin ajatellut nämä asiat, mutta alitajuisesti. Alitajuntani on tavallaan kehittynyt käsittelemään tällaista.

Alan samaistua "vanhaan kansaan" ja sen myytteihin, kieleen, uskomuksiin ja tapoihin. "Vanha kansa" on alkanut elää minussa, eikä haamuna haudan takaa vaan nykyaikaan joutuneena, hieman hölmistyneenä näkemästään.

Vaikka suomalaisten ei tiedetä käyttäneen riimuja (paitsi marginaalisesti mm. riimusauvoissa, joskaan riimujen tuntemus ei ole poissuljettuakaan), olen osin skandinaaviriimujen, osin riimukirjoitusta edeltäneiden mm. reettiläisten (Raetic) riimujen pohjalta ajan kuluessa kehittänyt itselleni "salakirjoituksen", joka on kuin yleiseurooppalainen riimusto. Käyttäessäni ja vaistonvaraisesti, ja tietoni lisääntyessä se muokkaantuu koko ajan sopivammaksi. Tämä ei ole pelkästään "keinotekoinen" merkistö siinä mielessä, että sen alkuperä on aidoissa merkeissä, ja että sitä ei ole tehty jollain tietyllä hetkellä, vaan se on kehittynyt käytössä. Eikä merkistöä ole tehty historiallisuuden näyttälemiseksi. Olen mm. kirjoittanut päiväkirjaa näillä merkeillä, jotta kukaan luvaton lukija ei voisi lukea sitä liian helposti.

Minun tieni tähän ei ole lähtenyt siitä, että haluaisin uskoa johonkin yliluonnolliseen. Olen opiskellut aihetta ja lukenut myös harrastukseksi. Olen halunnut mm. tietää keitä me suomalaiset olemme. Usein tuntuu, että ne, jotka suhtautuvat muinaisuskoon irrationaalisemmin, tavoitteenaan nimenomaan uskoa, myös jäävät enemmän nykyhetkeen ja itse keksimiinsä, vanhalta näyttäviin, mutta pitkälti moderneihin uskomuksiin. Tällaisia uskomuksia ovat käsitykset selvärajaisista, yksiselitteisesti nimetyistä, kaikkien muinaissuomalaisten tuntemista jumaluuksista, jotka voi esitellä pantheonina.

Uskominen sinänsä ei ole ehkä pahasta. Se on kuitenkin varomatonta, jos vanhojen uskomusten perusasiat ovat jokseenkin hämärän peitossa. Toisaalta aito elävä perinne ei jatku siitäkään, että vain opettelee toistamaan vanhaa. Sellainen perinne on kuin muumioitunut perinteen irvikuva. Eikä se jatku siitäkään, että vanhaa perinnettä käytetään taiteelliseen itseilmaisuun. Aito perinne ei kai löydy näiden välimaastostakaan, vaan jostain muualta. On kuitenkin vaikea näin kylmiltään sanoa, mistä, jos sen edes tiedän. Tämä on ensimmäinen kerta kun kirjoitan aiheesta.