Milloin sekosit päästäsi, luovuit uskostasi Jumalaan ja erosit kirkosta? Miksi kuvittelet olevasi niin pyhä, että voit itse sovittaa syntisi ilman Kristusta? Koetko olevasi ihminen siinä missä muutkin vai muita arvokkaampi, "jumalaisempi", jos näin voidaan sanoa?
Kuvitteletko, että uskon hylkääminen ja kirkon jättäminen on jotenkin isänmaallinen, nykyaikainen, muodikas, älykäs, viisas, rohkea tai ihailtava teko?
Kuvitteletko, että uskon hylkääminen ja kirkon jättäminen on jotenkin isänmaallinen, nykyaikainen, muodikas, älykäs, viisas, rohkea tai ihailtava teko?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kutsun sitä realismiksi. Kysymyksesi on myös varsin onnettomasti kyhätty sillä ateistilla ei ole kuvaamaasi pyhää saati syntiä kristuksen kera sillä emme tunnista kumpaakaan olemassaolevaksi.
Olen ihminen siinä kuin muutkin mutten usko olkiukkoihin, jumalaan tai vaikka joulupukkiin. Entä uskotko sinä vielä joulupukkiin?
Kirjoituksestasi välittyy katkeruus mikä ei ole hyväksi ihmisyydelle.
"Milloin sekosit päästäsi, luovuit uskostasi Jumalaan ja erosit kirkosta?"
En ymmärtääkseni ole seonnut päästäni. Jumaliin en ole koskaan uskonutkaan ja kirkosta erosin 2007. Huomioitavaa on, etten ollut koskaan edes kirkkoon liittynyt.
"Miksi kuvittelet olevasi niin pyhä, että voit itse sovittaa syntisi ilman Kristusta?"
Pyhyys, synnit, niiden sovitus ja Kristus eivät kuulu todellisuuskäsitykseeni.
"Koetko olevasi ihminen siinä missä muutkin vai muita arvokkaampi, "jumalaisempi", jos näin voidaan sanoa?"
En koe olevani muita arvokkaampi.
"Kuvitteletko, että uskon hylkääminen ja kirkon jättäminen on jotenkin isänmaallinen, nykyaikainen, muodikas, älykäs, viisas, rohkea tai ihailtava teko?"
Koen kirkosta eroamisen olleen minun kohdallani järkevä teko, koska en usko jumalsatuihin.
"Milloin sekosit päästäsi, luovuit uskostasi Jumalaan ja erosit kirkosta?"
En koskaan seonnut, tajusin vain että olin koettanut uskoa johonkin mitä ei ole saadakseni jonkin tukipilarin elämääni, mutta oikeasti tuo pakotettu uskoni sai minut teeskentelemään jotain muuta kuin olin. Näin ymmärsin etten koskaan oikeasti ollut edes kristitty (inhosin uskontoa jo ala-asteella, koska jollain tasolla jo tajusin sen ikävän helvetilläuhkailuasenteen, joka siinä on taustalla vaikkei sitä meille avoimesti tuolloin vielä kerrottukkaan), ja jumalusko oli silkkaa itsesuggestioa josta hain epävarmana teini-ikäisenä turvaa, saamatta sitä. Melko pian tämän jälkeen myös erosin kirkosta, koska en nähnyt mitään syytä olla mukana järjestössä jonka arvomaailma oli omien periaatteideni vastainen.
"Miksi kuvittelet olevasi niin pyhä, että voit itse sovittaa syntisi ilman Kristusta?"
En usko kummankan, pyhän tai synnin käsitteeseen. Minulle asiat ovat tärkeitä ja arvokkaita, mutta pyhästä on mielestäni turha puhua. Sen kohdalla pätee mielestäni sananlasku: "Jos jokin on niin pyhää, ettei siitä kestä tehdä edes pientä pilaa, se on tekopyhää".
Synti taas on täysin turha käsite koska se ei palvele mitään oikeaa tarkoitusta, se on vain muinainen tekosyy jolla on helppo syyllistää ja alistaa herkkäuskoisia. Minä en ole tehnyt mitään niin väärää että kokisin tarvetta olla siitä jatkuvasti pahoillani, enkä näe mitään syytä miksi minu täytyisi koettaa sovitella olemassaoloani jotenkin. Ei ole myöskään mitään hyötyä esittää olevansa muka niin saastainen ja paha ettei oikeasti ansaitsisi "elämisenlahjaa", sellainen on mielestäni todella typerää ja kielii lapsellisesta röyhkeydestä.
"Koetko olevasi ihminen siinä missä muutkin vai muita arvokkaampi, "jumalaisempi", jos näin voidaan sanoa?"
En ainoastaan koe niin, vaan myös oikeasti olen pelkkä ihminen siinä missä muutkin, mutta eikö siinä muka ole tarpeeksi kenelle tahansa? Emmehän me paljon sen enempää voi koskaan olla...
Miten kuvittelet sitäpaitsi ateistin voivan olla mielestään "jumalainen" kun hän ei edes jumaliin usko?
"Kuvitteletko, että uskon hylkääminen ja kirkon jättäminen on jotenkin isänmaallinen, nykyaikainen, muodikas, älykäs, viisas, rohkea tai ihailtava teko?"
En tiedä en välitä. Se on minun valintani, eikä minun tarvitse sille etsiä mitään tekosyytä. Ainoa selkeä syy sille on, ettei mielestäni ole mitään mieltä uskoa johonkin ennen kuin siitä on edes vähän kriittisen tarkastelun kestävää näyttöä. Kirkkoa taas en näe mitään syytä tukea, koska se on kehityksen jarru, joka on loisinut valtion selkänahassa jo ihan riittävän kauvan.
Lienee kohtuullista että vastakysymyksenä utelen miksi sinä koet että sinulla on oikeus suhtautua meihin niin ilmeisen ylimielisesti ja kuvittella oman "hengellisen" näkemyksesi olevan ainoa oikea? Onko sinut vain opetettu uskomaan niin, vai onko sinulla ollut jotenkin vaikea elämä? Ja miksi uskot juuri noiden nimenomaisten vanhojen, erittäin löyhästi todellisuutta kuvaavien paimentolaistarujen olevan elämän paras ohjenuora ja jonkin kosmisen henkiolennon esittämää sanaa?