Hymyn takana

kuulostaa kauheelta...
josset haluu puhuu kavereilles ni puhu äidilles! sun o pakko kertoo jollekki, et voi joutuu pitää tollasii asioit sisälläs. olin ittekki joskus liia kunniahimone, piti ol paras jne, mut pääsin siit yli. nykyää tyydyn olemaa vaa hyvä tai ihan hyvä :D
mut oikeesti, kerro edes äidilles.

Minullakin on nyt vähän samantapainen ongelma. Koulussa minä olen hirveän masentunut ja vihainen jos kaverini saavat paremman numeron kokeesta kuin minä, tai jos heidän todistuksensa on parempi, en kuitenkaan näytä sitä heille. Minua ärsyttää se että he ovat parempia kuin minä. Haluaisin olla suosittu meidän koulussa ja että kaikki huomaisivat minut. Minä tosin en ole hyvä missään. Tai siis olen ihan hyvä kaikessa, mutta en ole missään tosi hyvä. Se on tosi rasittavaa ja masentavaa kun ei ole sellaista "Omaa juttua" jossa olisi hyvä. Lisäksi minusta on alkanut tuntua siltä että kaverini eivät oikeasti välitä minusta ja että kukaan ei halua olla kaverini. Haluaisin niin tosiystävän jolle voisi puhua kaikesta ja muuta vastaavaa mutta nykyiset kaverini tuntuvat entistä kaukaisemmilta.
Ennen olin iloinen ja pirteä hullutteleva tyttö, ihan aidosti sellainen. Nyt olen muuttunut ahdistuneeksi, yksinäiseksi ja surulliseksi tytöksi joka itkee itsensä uneen melkein joka ilta. Muille näytän vain sen iloisen pirteän tytön joka nauraa ja hulluttelee. Haluaisin sen itseni takaisin, en haluaisi olla tällainen enää. Löysin kerran tällaisen osuvan tekstin itseni kohdalla:

Sick of crying,
Tired of trying,
Yeah i'm smiling,
But inside i'm dying.

Tsemppiä sinulle!

Olet siis sairaanloinen perfektionisti? Joka vihaa kaikkia, koska he eivät huomaa kunka huonosti sinulla oikeasti menee. Silti et halua, että kukaan tietää sitä, koska silloin näyttäisit muille kuinka heikko olet?

Minulla oli kauan sitten samantapaisia ongelmia tuon "vahvuuden" suhteen. Minua pidettiin henkilönä, joka kestää koviakin henkisiä iskuja. Sain sellaisen leiman, en itke, en loukkaannu, en murehdi, en suutu, sanoi minulle mitä tahansa. Mutta se oli vain kuorta. Mielestäni oikeiden tunteidensa näyttäminen oli heikkoutta. Enkä halunnut olla heikko. Maineeni vuoksi piilotin oikeat tunteeni ja korvasin sen vain hymyllä. Minua pidettiin myös sellaisena "kaikkien kaverina".. se otti jossain kohtaa koville, koska oikeasti aloin vihata kaikkia! Kuoreni oli vain läppää heittävä, iloinen ja pirteä persoona, joka ei helposta kolhuja saa. Sairastuttuani masennukseen kaikki tuo kävi aika koville. Kun oikea minäni astui kuvioihin, menetin lähes kaikki ystäväni.

En sitten tiedä, voiko kunnianhimoisuudelle mitään. Jos se on osa persoonaa, se on osa persoonaa eikä voi auttaa sanomalla, että tyydy vähempään, niin minäkin teen.

Sä oot todella fiksu tyyppi, ku ajattelet noin paljon. Niinku edelliset jo sano, puhu jollekki. Et ole varmaan osannut puhua, koska olet tottunu olemaan kuuntelija ja menestyjä. Sun täytyy saada joku kuuntelemaan ja osta näyttää sisällä olevat tuntees. Näyttää muuten siltä että sulla olis pakko oireinen häiriö.

Mulla on kanssa ulospäin näkymätöntä ahdistusta. Se johtuu jostain epäselvästä neurologisesta poikkeavuudesta. Se poikkeavuus on kumminkin aika lievä, sen lisäksi oon ajettelia tyyppiä, joten kompensoin omia oireita aika hyvin. Eli suomeks ei mulla oo mitään suurempaa ongelmaa, mutta tiiän tunteen.

Jotenki tiiän ton sun tunteesi... On ollu samantapaisia ongelmia ja on yhä edelleen. Mutta jos MITENKÄÄ pystyt kertoo jolleki, iha kelle vaan, vaikka vastaan tulevalle papparaiselle, niin anna mennä ja kerro. koska sul on patoutunut ne kaikki sisälle. Sit ku saat ne ulos, niin se auttaa iha varmasti, vaikkei sitä uskois aina. Mut eniten varmasti auttais jos kertoisit sun äidille tuon kaiken, ja sanoisit että et ole oikeesti sellane ku näytät ulospäin. Ja mun mielest sun kannattais sanoo kavereilles, tai vaikka olla oikeesti joku päivä koulussa tai missä sit oletkin jos opiskelet nii olla niiden kavereiden kanssa surullisen näkönen tai sellane miltä susta oikeesti tuntuu sillä hetkellä. Ja jos ne ei tajua kysyä edes mikä sulla on nii ei pahalla mut sellaset kaverit saa painuu hevon kuuseen.
Itselläni on sellasia kavereita, jotka puhuu itsestään. Minä sitä ja tätä, ja olen aina ollut se joka kuuntelee. sit ku itse kerron omista jutuista nii ei paljon kiinnosta heitä eikä he pureudu ikinä mun todellisiin ongelmiin, koska heitä ei kiinnosta.. Ja sitten mulle tulee vihaa sisälle ja tekisi mieli antaa kuulua niille mutta pelkään että menetän "ystäväni".
Joten ota selvää onko sun kaverit sun arvoisia. Ja muista, et ole mitenkää huonompi ku näytät tuntees. vaik varmast vaikeet sen jälkee ku on pitäny sellast naamioo pääl.. Ja tee se palvelus itsellesi että kerro jollekin!! Jaksamista sulle

Mun kaverit vittuilee mulle hirveen monesti ja se alkaa vituttaa pikkuhiljaa ku ei voi tehä mitään... Ja sit on vielä mun paska perhe Äiti ja isoveli: Äiti lellii ja myötäilee mun isoveljeä ku se kusettaa Mm. Tietokoneella, Polttaa tupakkaa/ käyttää nuuskaa Ja sit mun äiti ei usko että se enään käyttää ku on pari kertaa jäänyt kiini vaikka sanon sille että jotku mun kaverit on nähny sen monesti tupakalla... Ja isällekkään ei voi mennä ku se asuu parin sadan Km:n päässä...

Itse olen törmännyt henkilöön joka kovasti ulkoapäin on/yrittää väittää että kaikki on aina hyvin. Saavan koulussa hyviä numeroita ja näyttävää tulevansa hyvin toimeen kaikkien kanssa. Henkilö vaikuttaa erittäin fiksulta, mutta Itse kuitenkin olen huomannut, että tästä huolimatta hän on samanlainen kuin kaikki muutkin. Ei sen parempi tai sen huonompi. Eniten itseäni kuitenkin ihmetyttää se, että tämä henkilö jotenkin kummasti vaikuttaa samaan aikaan ystävälliseltä ja yhteistyö haluiselta, mutta myös ärsyttäviältä ja ilkeältä. Itse olen yrittänyt tulla hänen kanssa toimeen, mutta olen todennut ettei meistä koskaan voi minkäänlaista ystävää tulla. Nyt sitten mietin että olisiko hän juuri aloittajan kaltainen... Hankala sanoa, mutta kertokaa ihmeessä olenko oikeilla jäljillä.

näin 9 vuoden jälkeen onkin hyvä herättää vanha keskustelu henkiin, mutta oli aivan pakko. Luin jokaisen viestin tässä ketjussa suu auki ja silmät ammollaan, ihmetyksestä. Ihmetyksestä, joka johtui siitä, miten helvetin paljon samaistun näihin viesteihin, etenkin aloittajaa. Olen juuri samanlainen, olen hyvä lähes kaikessa ja monet "kaverini" ovat sanoneet minulla kateutta tihkuvalla äänensävyllä "vitsi ku sä oot nii hyvä kaikessa". Hymyilen vain takaisin, koska tottahan tuo on, mutta sisälläni samanaikaisesti kuohuu. Tiedostan itsekin, että pärjään monessa asiassa, mutta en ole missään asiassa se paras, vaan joko keskivertoa, usein parempaa. Heikko kohtani taitaa olla sosiaaliset suhteet. Olen aina ollut porukassa se hiljainen, en uskalla aloittaa keskustelua enkä tutustua uusiin ihmisiin, koska pelkään epäonnistuvani. Nykyään olen yrittänyt olla sosiaalisempi ja aktiivisempi, mutta se ei tunnu hyvältä. Minulla on pari erittäin hyvää ystävää, mutta he asuvat kaukana ja näen heitä harvoin. Sen sijaan koulussa minulla on kaveriporukka, jossa hengailen vain sen takia, ettei minua leimattaisi "syrjäytyneeksi", tai yksinäiseksi. Oikeasti olisin mieluummin vaikka yksin kuin luokkalasiteni kanssa, mutta itsetuntoni kärsisi. En ole tottunut olemaan yksin paikassa, jossa ympärillä on monia ihmisiä, joiden kanssa voisin olla ja joiden katseet pala palalta syö minua ja tekevät minut ahdistuneeksi. Tuo kaveriporukka jonka kanssa hengailen, suunnittelee toistuvasti heidän yhteisiä yökyliään tai muita tapaamisia, eikä minua edes ajatella otettavan mukaan. Toisaalta, en välttämättä edes haluaisi, mutta onhan tuo aika ilkeän tuntuista. He myös puhuvat keskenään asioita joita minä en jostain syystö saisi kuulla. He eivät suoranaisesti ole minulle ilkeitä, eikä ilmaise mielipiteitään minusta, mutta olen hyvä lukemaan ihmisiä ja tiedän tasan tarkkaan mitä he minusta ajattelevat. Tilanteeni on ristiriitainen, sillä en haluaisi olla yksin, mutta samanaikaisesti en haluaisi olla luokkalaisteni kanssa. Olen yläkoulussa, joten kaveriporukat on melko tiiviitä ja uusia ystävyyssuhteits on hankala tehdä tuosta noin vain. No sitten mentaalinen terveyteni. Kärsin tietynlaisesta OCD:stä, mutta pakkomielteenäni ei ole esimerkiksi pakollinen puhtaus tai siisteys, vaan pakonomainen rutiinien toistaminen, ja se tekee elämästäni välillä hankalaa sillä rutiinien kautta ajattelen, että jos en suorita kyseistä rutiinia, tapahtuu jotakin kamalaa jne. En lähde kertomaan nyt jokaista ocd:n oiretta, mutta ehkä ymmärsitte jotain. Minulla ei ole täysin pakonomaista tarvetta olla paras kaikesta, mutta jos en menesty jossain, ahdistun helposti ja käyttäytymiseni voi muuttua jopa masentuneeksi. Perhesiteeni ovat hyvät, mutta omien harrastuksieni takia minulla on vähän aikaa puhua heille asioistani, enkä muutenkaan ole sitä tyyppiä, että kertoisin asioistani. Olen koulussa nimittäin tottunut siihen, että kun minua ei kiinnosta muiden asiat, eikä "kaverini" ole mistään luotettavimmssta päästä, en turhaan halua jakaa heille elämäntarinoitani. En usko että he välittävät tippaakaan. Koulussa minulla monesti käy mielessä erilaisia ajatuksia, miten voisin vaikka lyödä luokkalaistani siinä samassa paikassa niin kovaa että taju lähtisi, tai huutaa päin naamaa että haista paska. Otettakoon huomioon vieöä se, että kaveriporukassani on pariton määrä tyyppejä, joten tätä nykyä kamalin lause jota voin kuulla tunnilla on "ottakaa parit". Tässä kaikki tällä kertaa varmaankin, toivon samankaltaisessa tilanteessa oleville jaksamista ja toivon, että saisin kerättyä rohkeutta sanoa tämän kaiken tuolle kaveriporukalle. Pian onnekseni koittaa lukio, ja aion viimeistään siellä katkaista välit nykyisiin luokkalaisiini.