Kielipolitiikkaa – ei kielisotaa
Kirjoittaja: Marjatta Vehkaoja
Kielikysymykseen Suomessa liittyy ne monet privilegiot ja järjestelyt, joita ruotsinkielisillä on kieleen perustuvilla syillä. Heillä on myös varsin tehokas ankkalammikkonsa laki eli kaksikielisillä alueilla ruotsinkieliset poimivat verkostonsa avulla parhaat työpaikat päältä. Unohtaa ei saa myöskään RKP:n poliittista valtaa, joka perustuu ja pysyy pystyssä vain ja ainoastaan kielipolitiikan avulla. Asia tulee varsin näkyväksi täällä Vaasassa ja Pohjanmaalla koska enin osa ruotsinkielisistä äänestää RKP:tä.
Pitäisi keskustella kohtuullisuudesta. Sen ymmärtämiseen numerot auttavat. Ruotsinkielisiä sanotaan olevan noin 5,3 %. Rekisteröintikäytäntö on se, että kaksikieliset ovat mukana tuossa luvussa. Kun tämä huomioidaan, puhutaan ehkä 1,5- 2 % todellisesta kielivähemmistöstä. Nämä asuvat Ahvenanmaalla ja rannikon ruotsinkielisissä tai kaksikielisissä kunnissa Kokkolasta etelään.
Mikä on 5 % oikeus on 95 %:n velvollisuus. On absurdi ajatus ja matemaattinen mahdottomuus, että kieliryhmät voisivat olla omakielisten palvelujen suhteen yhdenvertaisessa asemassa koko maassa – ihmisinä sitä tietysti kyllä olemme. Jos perustuslakiamme ja kielilakiamme tulkitaan suomenkielisiä nykyiseen tapaan näin ylirasittavasti, on ruotsinkielisille annettu ehdottomasti liian suuret lupaukset. Tämä seikka on tunnustettava ja ryhdyttävä toimeen säädösten kohtuullistamiseksi. Tässä tapahtumaketjussa ovat kaikki suuret puolueemme olleet mukana, joten myös muutoksen olisi lähdettävä sieltä eikä pikkupuolueilta. Viittaan tässä yhteydessä maahanmuuttopolitiikkaan; hallituspuolueet eivät olleet halukkaita keskustelemaan ko. aiheesta ja lähtivät liikkeelle vasta kun äänenpainot pikkupuolueissa voimistuivat.
Kun kielilakia uudistettiin eduskunta-aikanani komiteatyön pohjalta, aiheesta ei käyty minkäänlaista keskustelua ryhmässä eikä juuri istuntosalissakaan tai julkisuudessa ilmeisesti koska liikuttiin tabun mailla. Tein kielilakiin rinnakkaislakialoitteen, ja mm. ehdotin, että kaksikieliseksi tulisi voida rekisteröityä. Näin siksi, että myös kaksikielisyys on identiteettikysymys. Juuri kaksikieliset ovat kaikkialla äänekkäimmin vaatimassa lisäoikeuksia ruotsinkielisille. Kielikysymys ei ole heille palvelukysymys vaan pelkkä periaatekysymys. Snobbailustakaan ei ole ollut puutetta. Pakkoruotsin läpikäyneet eivät näet puhu riittävän hyvää ruotsia. Kaksikieliset ovat niitä ruotsinkielisiä, joiden kanssa suomenkieliset poliitikot pääasiassa seurustelevat.
Suomen itsenäisyyden aikana suomi ja ruotsi ovat koko ajan olleet kansalliskielemme. Tästä määrittelystä ei voi johtaa vain yhtä keinoa turvata kielellisten palvelujen saantia vähemmistökielellä. Kesti peruskoulu-uudistukseen saakka ennen kuin luotiin ”pakkoruotsi” koko ikäluokalle. Vaikka ruotsi on vapaaehtoinen yo-kirjoituksessa, on ”pakkoruotsi” lisätty korkeakoulututkintoihin vasta jonkin aikaa sitten. Viime mainittu uudistus tuli puskasta vailla kyseenalaistamista tai riittävää julkista keskustelua. Em. käytännöstä tulee luopua. Mitä tulee valtion virkamiesten ruotsinkielen taitoon, on mielestäni palattava erillisiin kielitodistuksiin. Kielilain käsittelyn aikana pidettiin esillä, että on palveluyksiköiden pomojen asia huolehtia siitä, että riittävät kielelliset palvelut annetaan. Tämän pitää riittää.
Tässä yhteydessä pitää ottaa esille myös, mikä on ruotsinkielisten oma vastuu kielellisten palvelujensa tuottamisessa. Professori Erkki Pihkala kirjoitti Helsingin Sanomissa äskettäin, että ”Kauppakorkeakoulujen opiskelijoista oli vielä vuonna 1970 ruotsinkielisiä 27 prosenttia, koska ruotsinkielisten omistamat yritykset tarvitsivat osaajia konttoreihinsa. Suomenkieliset kelpasivat työmiehiksi”. Julkisen hallinnon työpaikat eivät ole kiinnostaneet ruotsinkielisiä yhtä paljon kuin työ elinkeinoelämän piirissä. Tätä vajetta me suomenkieliset sitten paikkaamme pakkoruotsilla. Koulutusalojen suunnittelussa kai pitäisi lähteä tarpeesta myös silloin kun puhutaan opetuksesta ruotsinkielellä.
Maamme kielipoliittinen ilmasto on muuttunut peruuttamattomasti. Oli pelkkää sattumaa, että ns. Keski-Pohjanmaan kysymys laukaisi nyt kuumentuneen keskustelun. ”Räjähdys” oli joka tapauksessa tuloillaan siksi, että mitta alkaa olla täysi. Lääkkeeksi ei mielestäni pidä tarjota reseptiä ”mikään ei muuttua saa”. Kielipoliittisen keskustelun palauttaminen tabun verhon taakse vain kärjistäisi vastakkainasettelua entisestään. Niin, ja lisäisi populismin vaaraa. Asiaa pitää voida lähestyä aiheeseen syventyen ja asiallisesti. Vaalien läheisyys jopa haastaa meidät siihen. Täytyy mielestäni ymmärtää, että kysymys ei ole nyt pelkästään vaaliteemasta vaan aiheesta, josta kansa keskustelee lisääntyvällä voimalla siihen saakka kunnes muutoksia suomenkielisten kielitaakkaan saadaan aikaiseksi.
jatkuu...
Kirjoittaja: Marjatta Vehkaoja
Kielikysymykseen Suomessa liittyy ne monet privilegiot ja järjestelyt, joita ruotsinkielisillä on kieleen perustuvilla syillä. Heillä on myös varsin tehokas ankkalammikkonsa laki eli kaksikielisillä alueilla ruotsinkieliset poimivat verkostonsa avulla parhaat työpaikat päältä. Unohtaa ei saa myöskään RKP:n poliittista valtaa, joka perustuu ja pysyy pystyssä vain ja ainoastaan kielipolitiikan avulla. Asia tulee varsin näkyväksi täällä Vaasassa ja Pohjanmaalla koska enin osa ruotsinkielisistä äänestää RKP:tä.
Pitäisi keskustella kohtuullisuudesta. Sen ymmärtämiseen numerot auttavat. Ruotsinkielisiä sanotaan olevan noin 5,3 %. Rekisteröintikäytäntö on se, että kaksikieliset ovat mukana tuossa luvussa. Kun tämä huomioidaan, puhutaan ehkä 1,5- 2 % todellisesta kielivähemmistöstä. Nämä asuvat Ahvenanmaalla ja rannikon ruotsinkielisissä tai kaksikielisissä kunnissa Kokkolasta etelään.
Mikä on 5 % oikeus on 95 %:n velvollisuus. On absurdi ajatus ja matemaattinen mahdottomuus, että kieliryhmät voisivat olla omakielisten palvelujen suhteen yhdenvertaisessa asemassa koko maassa – ihmisinä sitä tietysti kyllä olemme. Jos perustuslakiamme ja kielilakiamme tulkitaan suomenkielisiä nykyiseen tapaan näin ylirasittavasti, on ruotsinkielisille annettu ehdottomasti liian suuret lupaukset. Tämä seikka on tunnustettava ja ryhdyttävä toimeen säädösten kohtuullistamiseksi. Tässä tapahtumaketjussa ovat kaikki suuret puolueemme olleet mukana, joten myös muutoksen olisi lähdettävä sieltä eikä pikkupuolueilta. Viittaan tässä yhteydessä maahanmuuttopolitiikkaan; hallituspuolueet eivät olleet halukkaita keskustelemaan ko. aiheesta ja lähtivät liikkeelle vasta kun äänenpainot pikkupuolueissa voimistuivat.
Kun kielilakia uudistettiin eduskunta-aikanani komiteatyön pohjalta, aiheesta ei käyty minkäänlaista keskustelua ryhmässä eikä juuri istuntosalissakaan tai julkisuudessa ilmeisesti koska liikuttiin tabun mailla. Tein kielilakiin rinnakkaislakialoitteen, ja mm. ehdotin, että kaksikieliseksi tulisi voida rekisteröityä. Näin siksi, että myös kaksikielisyys on identiteettikysymys. Juuri kaksikieliset ovat kaikkialla äänekkäimmin vaatimassa lisäoikeuksia ruotsinkielisille. Kielikysymys ei ole heille palvelukysymys vaan pelkkä periaatekysymys. Snobbailustakaan ei ole ollut puutetta. Pakkoruotsin läpikäyneet eivät näet puhu riittävän hyvää ruotsia. Kaksikieliset ovat niitä ruotsinkielisiä, joiden kanssa suomenkieliset poliitikot pääasiassa seurustelevat.
Suomen itsenäisyyden aikana suomi ja ruotsi ovat koko ajan olleet kansalliskielemme. Tästä määrittelystä ei voi johtaa vain yhtä keinoa turvata kielellisten palvelujen saantia vähemmistökielellä. Kesti peruskoulu-uudistukseen saakka ennen kuin luotiin ”pakkoruotsi” koko ikäluokalle. Vaikka ruotsi on vapaaehtoinen yo-kirjoituksessa, on ”pakkoruotsi” lisätty korkeakoulututkintoihin vasta jonkin aikaa sitten. Viime mainittu uudistus tuli puskasta vailla kyseenalaistamista tai riittävää julkista keskustelua. Em. käytännöstä tulee luopua. Mitä tulee valtion virkamiesten ruotsinkielen taitoon, on mielestäni palattava erillisiin kielitodistuksiin. Kielilain käsittelyn aikana pidettiin esillä, että on palveluyksiköiden pomojen asia huolehtia siitä, että riittävät kielelliset palvelut annetaan. Tämän pitää riittää.
Tässä yhteydessä pitää ottaa esille myös, mikä on ruotsinkielisten oma vastuu kielellisten palvelujensa tuottamisessa. Professori Erkki Pihkala kirjoitti Helsingin Sanomissa äskettäin, että ”Kauppakorkeakoulujen opiskelijoista oli vielä vuonna 1970 ruotsinkielisiä 27 prosenttia, koska ruotsinkielisten omistamat yritykset tarvitsivat osaajia konttoreihinsa. Suomenkieliset kelpasivat työmiehiksi”. Julkisen hallinnon työpaikat eivät ole kiinnostaneet ruotsinkielisiä yhtä paljon kuin työ elinkeinoelämän piirissä. Tätä vajetta me suomenkieliset sitten paikkaamme pakkoruotsilla. Koulutusalojen suunnittelussa kai pitäisi lähteä tarpeesta myös silloin kun puhutaan opetuksesta ruotsinkielellä.
Maamme kielipoliittinen ilmasto on muuttunut peruuttamattomasti. Oli pelkkää sattumaa, että ns. Keski-Pohjanmaan kysymys laukaisi nyt kuumentuneen keskustelun. ”Räjähdys” oli joka tapauksessa tuloillaan siksi, että mitta alkaa olla täysi. Lääkkeeksi ei mielestäni pidä tarjota reseptiä ”mikään ei muuttua saa”. Kielipoliittisen keskustelun palauttaminen tabun verhon taakse vain kärjistäisi vastakkainasettelua entisestään. Niin, ja lisäisi populismin vaaraa. Asiaa pitää voida lähestyä aiheeseen syventyen ja asiallisesti. Vaalien läheisyys jopa haastaa meidät siihen. Täytyy mielestäni ymmärtää, että kysymys ei ole nyt pelkästään vaaliteemasta vaan aiheesta, josta kansa keskustelee lisääntyvällä voimalla siihen saakka kunnes muutoksia suomenkielisten kielitaakkaan saadaan aikaiseksi.
jatkuu...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sanon suomenkielisten siksi, että tilannetta ei pidä lähteä vertaamaan ruotsinkielisten kieliopintoihin. Valtaväestön kielen oppimiselle kaikkialla maailmassa luulisi olevan korkeat motiivit siitä riippumatta, mikä vähemmistökieltä puhuu äidinkielenään. Perustuslakimme tarjoaa ruotsinkielisille pakopaikan eli hyvän syyn olla oppimatta suomea vaikka sitä koulussa opetettaisiinkin. Tämän asiantilan pääsee kokemaan ruotsinkielisissä kunnissa.
Se, että kuulee suomea puhuttavan lähes kaikkialla Suomessa, helpottaa kielen omaksumista. Suomen oppiminen Suomessa on siis kohtalaisen helppoa kaikille. Näin ei ole ruotsin laita. Ruotsinkieliset kestävät laajemman kieliohjelman siksi, että heidän äidinkielensä tukee mm. saksan ja englannin oppimista. En voi esim. millään allekirjoittaa sitä ajatusta, että suomenkielisten tulisi ensin opetella ruotsi, että saavuttaisivat saman lingvistisen tuen. Suomenkielisten (koko ikäluokkana) ei tule käyttää kieliopintoihin varaamaansa aikaresurssia toisen marginaalikielen opiskeluun vaan maailmankielten opintoihin. Keskusteluun on otettava mukaan myös lisääntyvän ulkomaalaisväestön erivapaudet toisen kansalliskielen opiskelusta. Jos ehdotus peruskoulun tuntikehysjärjestelmän muutoksesta toteutuu, se lisää entisestään pakkoruotsin rasitetta koska opiskelu aloitettaisiin aikaisemmin kuin nyt. Esitys on tähän aikaan sijoitettuna täysin perusteeton. Ruotsista on tehtävä vapaaehtoinen oppiaine kouluissamme.
Etenkin Paavo Lipponen on julkisissa puheenvuoroissaan perustellut pakkoruotsia menneisyydellä. Nuoret odottavat, että perustelemme asiat nykyisillä ja tulevilla tarpeilla emmekä menneisyyden argumentein. Ei esim. pidä paikkaansa, että ruotsi enää olisi skandinaavisen yhteistyön pääkieli. Yhä useammin puhumme englantia skandinaavisten tuttaviemme kanssa ja erilaisissa tilaisuuksissa. Näin tekevät myös ruotsalaiset. Paluuta enempään ruotsiin pohjoismaisessa yhteistyössä ei ole.
Ei myöskään pidä paikkaansa, että edes 95 %:lle syötetty pakkoruotsi antaisi riittävät valmiudet palvella ruotsiksi – siitähän Keski-Pohjanmaan ratkaisussakin oli oikeastaan kysymys. Mielenkiintoista on myös, ettei KP-ratkaisussa haluttu tarttua siihen ajatukseen, että todellisen kaksikielisen Suomen aluetta olisi lähdetty laajentamaan nykyisestä. Päinvastoin: ruotsin asema vain alueellisena kuriositeettina vahvistui. Tehty ratkaisu siis entisestään heikentää pakkoruotsin perusteluja.
Olen seurannut kielipoliittista keskustelua myös RKP:ssa. Muissa puolueissa olisi hyvä olla siitä perillä. Olkoon RKP:n viralliset kannanotot mitä tahansa, sielläkin ollaan montaa mieltä keinoista, joilla ruotsinkieliset palvelut turvataan. Lisääntyvää ymmärtämystä saa mm. ajatus ns. vähemmistökielen asemasta. Monet jo siellä ymmärtävät senkin, että vapaaehtoinen kielenopiskelu tuottaa paremman tuloksen kuin huonosti perusteltu pakko-opiskelu. No, voi olla, että ulkoinen uhka nyt tiivistää rivejä RKP:ssa.
Maanantain 4.10.2010 Demarissa päiviteltiin, kun ”haima”-sanaa ei osattu kääntää. Se kertoo oikein hyvin, miten typerä käytäntömme on. Kaksikielisillä alueilla ammatilliset ja korkeakouluopinnot on eroteltu omiin kielipilttuisiinsa. Jos kaksikielisiä oppilaitoksia on, opetus ei kuitenkaan tapahdu kaksikielisesti. Jos haluamme ihan vakavasti ottaen turvata kielipalvelumme, miksi opetus ei ole opintojen tässä vaiheessa jo kaksikielistä? Miksi hukkaamme tämän arvokkaan potentiaalin ja sijaan tyrkytämme lisävelvollisuuksia suomenkielisillä alueilla asuville?
RKP on tehnyt kaikilla rintamilla jo vuosikymmenet työtä ns. Taxellin mallin puolesta, ja saavuttanut tuloksia eli yksikielisesti ruotsinkielisten pilttuutteen määrä on lisääntynyt kaksikielisten ratkaisujen kustannuksella. Tämä politiikka lyö korville päätavoitetta sillä suomenkieliset eivät pääse käyttämään ruotsinkieltä arjessa vaikka ruotsin opintoihin on pakotettu.
linkki?
http://blogit.demari.fi/marjattavehkaoja/2010/10/08/kielipolitiikkaa-ei-kielisotaa/
"Yhteispohjoismainen kieli ei ole enää ruotsi. Kun yksikin tanskalainen, skånelainen, etelänorjalainen tai islantilainen on läsnä, kieli kääntyy oitis englanniksi. Kaunis ajatus skandinaviskasta ei toimi."
Ei saatana missä tuollainen typerä termi edes on syntynyt? Närpesläisten ideapajassa jossain homeisessa navetassa vai ålannin kalasatamassa.
ruotsinmielisiksi vaikka onkin yrittänyt kaikkensa. Siitä on hyvänä esimerkkinä vaasalainen Vehkaoja joka on päässyt läheltä seuraamaan mitä se suomenruotsalaisuus on. Onhan sitten ainakin yksi toinenkin vaasalainen jolla on selvät mielipiteet Suomen kaksikielisyyteen, Arttu Uhlgren. Näyttää olevan niin, että mitä pitemmälle Savoon päin mennään ja kauemmaksi itse ruotsinkielisyydestä niin ruotsalaismielisyys senkuin lisääntyy. Seppo Kääriäinen, Jyrki Katainen, Sirpa Kähkönen ja Katariina Papunen ovat loistavia esimerkkejä kuinka ruotsalaisella rahalla ja kehumisella saadaan pienistä olosuhteista tulleen suomenkielisen pää sekaisin.
http://www.folktinget.fi/Site/Widget/Editor/137/files/Styrgruppens medlemmar 9 6 2010.pdf
http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2010/06/1142738
http://www.magma.fi/sirpa-kahkonen/min-passion-foer-minoriteter
http://www.warkaudenlehti.fi/mielipide/blogit/pratar-du-svenska/395800