Tällä hetkellä minulla on tilanne, ettei minulla ole kuin yksi läheisempi kaveri, joka asuu kaukana ja näemme pari kertaa vuodessa ja veli, joka asuu myös kaikana. Olen sosiaalinen ja hyvän päivän tuttuja on paljon. Elämä on tähän asti ollut pelkkiä vastoinkäymisiä, jonka johdosta olen muuttanut paljon ja läheisiä ystävyyssuhteita ei ole syntynyt. Lapsena minut huostaanotettiin perheväkivallan takia ja samalla yhteydenpito sukulaisiin katkesi. Isän kanssa en ole missään tekemisissä hänen alkoholisminsa ja väkivaltaisuuden takia. Luulin, että elämä alkaisi pikkuhiljaa kulkemaan ylämäkeä, mutta sitten kuukausi sitten äiti kuoli syöpään ja nyt ei ole sitten perhettäkään :( Ei ole lähes ketään kelle puhua ja usein vaan toivoo, että olisi kuollut. Tuntuu, ettei uusien ihmissuhteiden luominenkaan luonnistu kuten ennen, koskaan pelkään hirveästi menettäväni heidätkin. Tuntuu kuin päälle olisi langetettu jonkinlainen kirous, kaikki on mennyt koko elämän niin huonosti. Jatkuvasti olen yrittänyt itse muuttaa asioita, mutta alan pikkuhiljaa tulla kyyniseksi.
Kuuntelisin mielellään muiden vastaavia tilanteita, ja ajatuksia omasta elämästään ja tulevaisuuden suunnitelmista.
Kuuntelisin mielellään muiden vastaavia tilanteita, ja ajatuksia omasta elämästään ja tulevaisuuden suunnitelmista.
Vastaukset 10
Vanhimmat
ei ihan noin vaikeata ole ollut, mutta luultavasti pitkän koulukiusaamisen tuloksena sosiaaliset taidot ovat olemattomat. Ilmeisesti koulu/työkaverit kyllä pitää minusta ainakin jollain tasolla, mutta minun on mahdotonta luoda luottamukseen perustuvaa suhdetta toiseen ihmiseen. Pidän kyllä turpani kiinni muiden asioista ja kuuntelen mikäli jonkun tutun tarvitsee purkaa ongelmiaan, silti omien asioiden puhuminen muiden kanssa on osoittautunut mahdottomaksi. Tätä olen yrittänyt ratkaista sillä että olen tutustunut netin kautta ihmisiin joille sitten ajan kanssa olen puhunut asioistani ja oikeastaan kaikesta muusta paitsi nimestäni tai kuvastani. Se on jonkinlainen tilapäisratkaisu, jonka kautta olen pystynyt purkamaan asioitani ja jatkamaan ja suunnittelemaan omaa elämääni eteenpäin.
Löydän aina silloin tällöin huumoria siitä ajatuksesta ja tilanteestani, että ihmiset jotka tunnistavat minut kadulla eivät tiedä edes lempiväriäni ja ihmiset jotka eivät minua kadulla tunnistaisi taas tietävät minusta lähes kaiken. Ulkopuolisen pikaisella vilkaisulla mulla on kaikki kondiksessa niin työtä, ystäviä kuin tulevaisuuttakin myöden.
Voi. :/ Sinulla on tosiaan käynyt harvinaisen huono onni. Plussa kirjoituksellesi. Toivottavasti joku huomaisi, joku joka on ollut tuollaisessa tilanteessa.
Minä en osaa sanoa muuta kuin, että ei ole todennäköistä että menettää monta läheistään: minä olen ennenaikaisesti vasta menettänyt yhden sukulaisen, ei hirveän läheisen (hänetkin tosiaan syövälle). Kaikki suku ja melkein kaikki kaverinikin elävät kohtalaisen rauhallista elämää, jossa ei paljon satu. Siispä rohkeutta vaan läheisien ihmisten hankkimiseen ainakin tältä osin! Jos ei joku nyt aivan päätön ole, niin hyvin todennäköisesti hän elää täällä aika vanhaksi kuitenkin.
Olen mies, noin 30v, eikä ketään tuttavia eikä elämänkumppania ole. Sukulaiset asuu vähintään 300 kilometrin päässä eikä allekirjoittaneeseen kukaan edes halua tutustua. Revitään siitä sitten riemua... Tulevaisuuden suunnitelmia ei enää ole. Teen töitä ja maksan kämpän vuokran ja laskut. That's it. Joskus ennen haaveilin kyllä matkustelusta ja omasta perheestä, mutta ne nyt on jo jääny. Olis musta joku neito voinu saada lempeän, huolehtivan keskustelu- ja kuuntelutaitoisen sekä savuttoman/raittiin ukon, jos olisi vain huolinu.
Tsemppiä sulle nyt kuitenkin. Älä anna sille kyynisyydelle liikaa valtaa, jottei sinusta tule samanlaista kuin mitä minusta on tullut. Paistaa se aurinko vielä risukasaankin...
Minä olen myös 22 vuotias nainen. Täällä missä asun, ei minulla ole kuin yksi "ystävä", joka ei kyllä koskaan tee minkäänlaisia aloitteita esimerkiksi tapaamisen suhteen, hänellä on toinen ystäväpiiri, johon minä en kuulu ja heidän kanssa hän viettää aikansa.
Kaikki muut ovat muuttaneet muualle ja löytäneet uusia ystäviä tai saaneet lapsia, eivätkä pidä juuri yhteyttä. Sisarukset tai vanhemmatkaan eivät juuri kaipaa ja minun läheiseni kuoli myös syöpään, tosin pari vuotta sitten.
En keksi mitään muuta syytä kuin sen, että vika on minussa vaikka omasta mielestäni olen ihan "normaali. "
Ystävyyssuhteeni jostain syystä hiipuvat tai loppuvat aina täysin vastapuolen toimesta.
Lisäksi minulla on paha sosiaalisten tilanteiden pelko, mutta ei sitä minusta ulospäin huomaa että pelkään kaikkea. Johtunee kai siitä että teininä minut pahoinpideltiin useamman kerran ja olen ollut aina koulukiusattu.
Itsekin olen ollut huostaanontettuna jne. muita ongelmia on ollut, mutta nyt kun olen saanut oman elämäni raiteilleni, olen täysin yksin ja se on musertavaa kun kaikilla ympärilläni on ystäviä ja nuorten ihmisten menoja. Minulle kukaan ei soita eikä kaipaa. Mutta ehkä elämä minun kohdallani on tarkoitettu niin.
Olisi mukava jutella tyttö 22 v. jos tahdot.
Jaksamista kaikille muillekin.
Kavereita minulla kyllä on mutta ne soittaa mulle oikeastaan silloin kun:
A. ne haluaa tulla mun luo ryyppäämään mun baariin ja pelailemaan konsolilla
b. ne tarvii jonkun luottokuskin baarikierrokselle
c. ne tarvii rahaa
juurikaan muulloin en edes paljoa näe niitä.
koulussa olin aina se jota kiusattiin ( tosin osasin minä antaa takaisinkin tarvittaessa ) mutta kiusaaminen ei koskaan loppunu vaan sitä jatkui aina alkaen päiväkerhosta läpi ala-asteen, ylä-asteen, ammattikoulun, armeijan ja kahden muun ammattikoulun.
olen iältäni 32 ja en ole kunnolla seurustellut koskaan kun en osaa luottaa enää keneenkään en edes omiin vanhempiini ( isä on muutaman kerran melkein vahingossa tappanut mut ja äiti juoruaa kaikki mun asiat julki ).
joten taitaa olla parempi vaan elää yksin loppuelämän ajan.
minua on myös kiusattu lähes koko kouluajan ja lapsena pahinpidelty, enkä pysty varmaankaan sen vuoksi täysin luottamaan ihmisiin. Päällepäin näytän ekstrovertilta ja periaatteessa olenkin, mutta minulla on vaikeuksia solmia syvempiä ihmissuhteita ja se on se ongelma. Kannattaa kumminkin yrittää. Muutin komeksi viikoksi luokkakaverin kanssa samaan jaettuun huoneeseen työharjoittelun takia kolmeksi viikoksi. Alussa ahdisti aika paljon, mutta lopussa alkoi tuntua ihan kivalta, että on seuraa ja saatiin keskusteltuakin ihan eri tavalla kuin muuten tulee koulussa keskusteltua :)
Minua on myös kiusattu lähes koko kouluajan ja lapsena pahinpidelty, enkä pysty varmaankaan sen vuoksi täysin luottamaan ihmisiin. Päällepäin näytän ekstrovertilta ja periaatteessa olenkin, mutta minulla on vaikeuksia solmia syvempiä ihmissuhteita ja se on se ongelma. Kannattaa kumminkin yrittää. Muutin komeksi viikoksi luokkakaverin kanssa samaan jaettuun huoneeseen työharjoittelun takia kolmeksi viikoksi. Alussa ahdisti aika paljon, mutta lopussa alkoi tuntua ihan kivalta, että on seuraa ja saatiin keskusteltuakin ihan eri tavalla kuin muuten tulee koulussa keskusteltua :)
minua on myös kiusattu lähes koko kouluajan ja lapsena pahinpidelty, enkä pysty varmaankaan sen vuoksi täysin luottamaan ihmisiin. Päällepäin näytän ekstrovertilta ja periaatteessa olenkin, mutta minulla on vaikeuksia solmia syvempiä ihmissuhteita ja se on se ongelma. Kannattaa kumminkin yrittää. Muutin komeksi viikoksi luokkakaverin kanssa samaan jaettuun huoneeseen työharjoittelun takia kolmeksi viikoksi. Alussa ahdisti aika paljon, mutta lopussa alkoi tuntua ihan kivalta, että on seuraa ja saatiin keskusteltuakin ihan eri tavalla kuin muuten tulee koulussa keskusteltua :)
yksinäisyyteen ja omiin oloihin on jotenkin helppo turvautua. olen itsekkin aika sosiaalinen mutta välttelen tilanteita hirveästi missä voisin tutustua uusiin ihmisiin. jotenkin tuntuu niin ahdistavalta olla kokenu jo näinki nuorena hirveesti pettymyksiä menetyksiä ym..varsinkin jos menettää omaa perhettään tai ero. otan osaa äitisi poismenosta! paljon jaksamisia. jotenki tuntuu että jokainen päivä on suorittamista esim töissä leikkii että kaikki on hyvin ym mutta oikeesti odottaa vaa että pääsee kotiin omaan rauhaan mutta sitten kotona tulee ajatukset että oon oikeesti yksinäinen paljon mielessä että haluis jakaa elämän jonkun kanssa ja olla onnellinen ja ihmettelee miks muut voi olla noin onnellisia. välil on ajatuksia että no tää päivä pitää jaksaa ja toivottavasti huomen oon kuollu. ärsyttää ku muut ajatelee et joo hyvin sillä menee mut ku ne oikeesti tietäis että mitä päässä pyörii.nii huhhui...tekis mieli käydä puhumassa jossai lääkärissä mutta toisaalta ei...jåniinku sanoin on helppo eristäyä omiin oloihin..muutin paikkakuntaakin siinä meni paljon ystävyyssuhteita, on vaikee kertoo kaikkee mutta jotenkin surun ja katkeruuden yrittää peitota tekemällä paljon asioita mitä ei tekis jos ei olisi surua ym...
SUOSITTTELEN VILPITTÖMÄSTI :) KATSELE JA KUUNTELE AVOIMELLA MIELELLÄ:
http://www.fathersloveletter.com/Finnish/#4
http://www.youtube.com/watch?v=pspgBuddAo4