Ateismin määrittelystä väitellään useassa ketjussa. Väittelyssä tuntuu toistuvan asetelma, jossa sanat "ateismi" ja "usko" ymmärretään eri lähtökohdista.
Väittely alkaa esim. sillä, että Jumalaan uskova pyrkii vakuuttamaan ateismin olevan "uskoa". Miksi? Ateistin mielestä uskova pyrkii korostamaan, ettei Jumalan olemattomuutta ole todistettu. Ateisti ajattelee uskovaisen tällöin sahaavan omaa oksaansa, koska tämä tulee määritelleeksi omankin vakaumuksensa epävarmaksi uskoksi johonkin todistamattomaan.
Ateisti hermostuu ateisminsa leimaamisesta uskoksi. Miksi? Koska hänen mielestään ateismi on rationaalisempaa kuin usko Jumalaan - tai usko ylipäätään, siten kuin hän sen ymmärtää - eikä hän halua alentua irrationaalisena pitämiensä uskovaisten tasolle. Tällöin uskova puolestaan ajattelee hänen sahaavan omaa oksaansa. Uskovainen nimittäin tulkitsee hänen hermostumisensa fundamentalistin tyypilliseksi reaktioksi, kun tämän maailmankuva kyseenalaistetaan. Kun ateisti kieltäytyy agnostikko-sanasta ja pitäytyy itsepintaisesti ateisti-sanaan, uskovaiselle tämä vahvistaa mielikuvaa ateismista ei-rationaalisena ääriliikkeenä, jolle Jumalan olemattomuus on pyhä uskontotuus, jota ei saa kyseenalaistaa.
Näin keskustelu lukkiutuu. Miten sen voisi avata? Ymmärtämällä, että sanoilla on eri ihmisille eri merkitys.
Tärkeintä on purkaa sana usko.
Uskovaiselle usko Jumalaan ei ole jotakin epävarmaa ja rationaalisesti perusteetonta, vaan lähtökohta, josta oma olemassaolo maailmankaikkeudessa saa mielekkyytensä. Tämä ei välttämättä tarkoita, ettei uskovainen kuuntelisi järkiargumentteja. Uskovaisen maailmankuvassa järki vain ei ole kaiken olevaisen arviointperuste, vaan on asioita, jotka ovat hänelle totta ja tärkeitä, vaikkeivät ole rationaalisesti eriteltävissä.
Useimpien ateistien sanavarastossa usko on sen sijaan jonkin epävarman ilmaus. Ateisteille varmaa on vain se mikä voidaan järjellä ymmärtää ja aisteilla havainnoida. Ateistin maailmankuvassa järjellä on siis sama paikka kuin Jumalalla uskovaisen maailmankuvassa. Tämä ei tarkoita, etteikö ateistinkin elämässä olisi järjen tavoittamattomia tasoja, kuten tunteet, viha, rakkaus jne. Hänelle vain tällaiset asiat eivät ole jumalia tai Jumalan asemassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisi oikeutettua nimittää järkeä "ateistin Jumalaksi", tällöin lainataan uskonnosta Jumalan käsite sellaiseen kielipeliin jossa se menettää uskonnollisen merkityksensä.
Kun kielipeli puretaan ja ymmärretään vastapuolen tapa ajatella, vasta silloin voidaan nähdä, millä ehdoilla toisen osapuolen ajatteluun ehkä on mahdollista vaikuttaa - eikä hakata päätä seinään.
Väittely alkaa esim. sillä, että Jumalaan uskova pyrkii vakuuttamaan ateismin olevan "uskoa". Miksi? Ateistin mielestä uskova pyrkii korostamaan, ettei Jumalan olemattomuutta ole todistettu. Ateisti ajattelee uskovaisen tällöin sahaavan omaa oksaansa, koska tämä tulee määritelleeksi omankin vakaumuksensa epävarmaksi uskoksi johonkin todistamattomaan.
Ateisti hermostuu ateisminsa leimaamisesta uskoksi. Miksi? Koska hänen mielestään ateismi on rationaalisempaa kuin usko Jumalaan - tai usko ylipäätään, siten kuin hän sen ymmärtää - eikä hän halua alentua irrationaalisena pitämiensä uskovaisten tasolle. Tällöin uskova puolestaan ajattelee hänen sahaavan omaa oksaansa. Uskovainen nimittäin tulkitsee hänen hermostumisensa fundamentalistin tyypilliseksi reaktioksi, kun tämän maailmankuva kyseenalaistetaan. Kun ateisti kieltäytyy agnostikko-sanasta ja pitäytyy itsepintaisesti ateisti-sanaan, uskovaiselle tämä vahvistaa mielikuvaa ateismista ei-rationaalisena ääriliikkeenä, jolle Jumalan olemattomuus on pyhä uskontotuus, jota ei saa kyseenalaistaa.
Näin keskustelu lukkiutuu. Miten sen voisi avata? Ymmärtämällä, että sanoilla on eri ihmisille eri merkitys.
Tärkeintä on purkaa sana usko.
Uskovaiselle usko Jumalaan ei ole jotakin epävarmaa ja rationaalisesti perusteetonta, vaan lähtökohta, josta oma olemassaolo maailmankaikkeudessa saa mielekkyytensä. Tämä ei välttämättä tarkoita, ettei uskovainen kuuntelisi järkiargumentteja. Uskovaisen maailmankuvassa järki vain ei ole kaiken olevaisen arviointperuste, vaan on asioita, jotka ovat hänelle totta ja tärkeitä, vaikkeivät ole rationaalisesti eriteltävissä.
Useimpien ateistien sanavarastossa usko on sen sijaan jonkin epävarman ilmaus. Ateisteille varmaa on vain se mikä voidaan järjellä ymmärtää ja aisteilla havainnoida. Ateistin maailmankuvassa järjellä on siis sama paikka kuin Jumalalla uskovaisen maailmankuvassa. Tämä ei tarkoita, etteikö ateistinkin elämässä olisi järjen tavoittamattomia tasoja, kuten tunteet, viha, rakkaus jne. Hänelle vain tällaiset asiat eivät ole jumalia tai Jumalan asemassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että olisi oikeutettua nimittää järkeä "ateistin Jumalaksi", tällöin lainataan uskonnosta Jumalan käsite sellaiseen kielipeliin jossa se menettää uskonnollisen merkityksensä.
Kun kielipeli puretaan ja ymmärretään vastapuolen tapa ajatella, vasta silloin voidaan nähdä, millä ehdoilla toisen osapuolen ajatteluun ehkä on mahdollista vaikuttaa - eikä hakata päätä seinään.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.