Kaikki alkoi siittä kun lapsena sain pihalleni leikkilaatikon. Taloyhtiö teki siihen metallireunat. Naapurin lapsilla oli aito hiekkalaatikko. Minun laatikkoni täytettiin lannalla. Mutta kun totuin tuoksuihin, tykkäsin siinä leikkiä yksikseni ja taputella tuotteita päivät pitkät ja kun pääsin esikoulun piharakennukseen opettelemaan elämää, päätin hoitotätin vuorovaikutuksella alkaa leipuriksi. Onnistuinhan muovailuvahoistakin tekemään sellaisia mielenkuvia, että jouduin lapsipsykiatrian tarkkailuosastolle, jossa merkintävihkot tulivat täyteen kaikenlaisia koukeroita. Niistä en ymmärtänyt mitään kun en osannut lukea.
Meni turhan monta vuotta hukkaan. Mutta valmistuin aikanaan tuetun kansakoulun viidenneltä luokalta opinto arvosanoin, heti kun olin täyttänyt 18 vuotta - ja minut potkaistiin pihalle. Olisin halunnut olla siellä 21 vuotiaaksi jolloin olin täysi ikäinen.
Anoin armeijaan ja minut otettiin harjoitusoppilaaksi viikon koeajalla, oliko minusta sotamieheksi ollenkaan? Ensimmäisissä pehmytpanosammunnoissa metsässä istuin riu`ulla kun vuoroni tuli, ja en tiedä mikä minuun meni, kahmaisin mukaani muidenkin pökäleitä joilla latasin tykin. Tietäähän sen paskaa lensi tuutin täydeltä ja niin jouduin komppaniapäällikön puhutteluun. Hänellä oli valmiina asiakirjat. Ensimmäisien päivien kokeessa olin vastannut kymmeneen kysymykseen yksitoista väärin ja tuo ammunta oli huipennus, että valmistuin armeijasta yhdessä viikossa.
En tiedä tarkalleen, minkä tason sotilas olin, mutta Everstin allekirjoituksen perään oli piirretty :)D joten ilmeisesti valmistuin D-luokan sotamiehenä mikä ei ole ollenkaan huono tulos.
Kätevänä käsistäni murjomaan kaikkea onnistuin pääsemään leipurioppilaaksi erääseen pien pitkolaan, mutta ensimmäiset muotoiluni pullien ja leipien suhteen olivat esteettisesti sanotaanko suoraan päin persettä, niin minut vapautettiin tehtävästä.
En kuitenkaan antanut periksi vaan sain markkinoitua itseni suuren tehtaan kirjoihin ensi alkuun lakaisten tehtaan laajaa pihaa ja tehden lumitöitä ja eräänä keväänä käsi tsäkä. Oli suojasää ja innostuin tekemään lumipalloja ja lumiukkoja ja lumilinnan ja pienen pers mäen josta oli ilo laskea alas kuin lapsi ikään. Niin yht äkkiä minut siirrettiin sisätiloihin takavarastoon, jonka oviin oli avain vain työkaverillani.
Kuulin jälkeenpäin, että piha taiteellisuuteeni oli kiinnitetty huomiota ja että johtaja oli pyydellyt anteeksi ympäristöltä jostakin syystä? Että kyllä, valitettavasti hän on aikuinen. Työterveysasemallakin minua käyttivät mutta kun mitään näkyvää fyysistä vikaa ei ollut, katsoivat minut työkuntoiseksi, varastoon.
Menikin sitten vuosia vuosia. Siviilielämästäni en halua nyt yksilöidä. Mutta siellä varastossa sain työskennellä ja kuulin, että kaupunkikin oli ollut niin kiinnostunut minusta, että oli maksanut tehtaalle isoa vuosittaista korvausta, että minut pidettäisiin töissä. Se lisäsi arvokkuuttani, siis tunsin itseni todella arvokkaaksi ja korvaamattomaksi.
Niin. Sitten eräänä päivänä, tai se oli aamua paremminkin, kaikki taikinantekijät olivat sairastuneet ja sain pikaisen komennuksen tehdassalin puolelle. Arvatkaa, kuinka silmät soikkuina ja appollaan katselin, valtavia saaveja, tiinuja, niissä aidot vemputtimet eli veivaimet joilla pulla ja leipätaikinat muokkautuivat ja värähtelivät....kehtaanko sanoa tätä pornoa...kuin naisen rinnat. Oooh. Niitä olin nähnyt paljon lehdistä, joita minulle tuli postitse nimikkeellä: "Kaikki meiltä tilatut tuotteet lähetetään huomaamattomasti pakattuina tavallisissa postituspusseissa".
Kuitenkin rakastuin noihin tiinuihin, niiden sisältöihin ja ensimmäiset kaksi tuntia menivätkin ihastellessa.
Tuli vuoroni valmistaa taikinaa ja valuttaa se sitten neliskanttisiin peltisiin työntösaaveihin ja minähän poika valmistin. Tein tuplasti mitä piti ja pian minulla oli taikinaa osasto täynnä. Lässähtänyttä taikinaa, sillä olin lukenut ohjeet väärin. En ole ihan varma, mitä ruikkasin sinne nostatteeksi, mutta hiivaa se ei ollut.
Eikä siinä kaikki. Luulin ettei siinä ole mitään pahaa, että hieman nautiskelen. Niinpä riisuin kenkäni ja hyppäsin sukkasillani lähimpään saaviin, jossa poljin taikinaa kuin viininvalmistajat viinirypäleitä. Olin varma että se kuuluu asiaan myös taikinan kohdalla. Ja niin hyppelin saavista saaviin kuin kukasta kukkaan...
Varmaankin se olisi ollut hyväksyttävää sellaisenaan, mitäs nyt pienistä tallaamisista. Mutta liian pitkälle taisin mennä siinä, että riisuin loputkin vaatteeni ja otin vauhtia ja aloin sukeltelemaan tiinuihin. Se teki todella hyvää, kuin oikean madonnan syliin olisin vaipunut...
Nyt istun täällä jossakin, istun keinuvassa tuolissa tietokoneen äärellä ja muistelen kaiholla työelämääni.
Nimeni on man, Ruikkuman-66.
Meni turhan monta vuotta hukkaan. Mutta valmistuin aikanaan tuetun kansakoulun viidenneltä luokalta opinto arvosanoin, heti kun olin täyttänyt 18 vuotta - ja minut potkaistiin pihalle. Olisin halunnut olla siellä 21 vuotiaaksi jolloin olin täysi ikäinen.
Anoin armeijaan ja minut otettiin harjoitusoppilaaksi viikon koeajalla, oliko minusta sotamieheksi ollenkaan? Ensimmäisissä pehmytpanosammunnoissa metsässä istuin riu`ulla kun vuoroni tuli, ja en tiedä mikä minuun meni, kahmaisin mukaani muidenkin pökäleitä joilla latasin tykin. Tietäähän sen paskaa lensi tuutin täydeltä ja niin jouduin komppaniapäällikön puhutteluun. Hänellä oli valmiina asiakirjat. Ensimmäisien päivien kokeessa olin vastannut kymmeneen kysymykseen yksitoista väärin ja tuo ammunta oli huipennus, että valmistuin armeijasta yhdessä viikossa.
En tiedä tarkalleen, minkä tason sotilas olin, mutta Everstin allekirjoituksen perään oli piirretty :)D joten ilmeisesti valmistuin D-luokan sotamiehenä mikä ei ole ollenkaan huono tulos.
Kätevänä käsistäni murjomaan kaikkea onnistuin pääsemään leipurioppilaaksi erääseen pien pitkolaan, mutta ensimmäiset muotoiluni pullien ja leipien suhteen olivat esteettisesti sanotaanko suoraan päin persettä, niin minut vapautettiin tehtävästä.
En kuitenkaan antanut periksi vaan sain markkinoitua itseni suuren tehtaan kirjoihin ensi alkuun lakaisten tehtaan laajaa pihaa ja tehden lumitöitä ja eräänä keväänä käsi tsäkä. Oli suojasää ja innostuin tekemään lumipalloja ja lumiukkoja ja lumilinnan ja pienen pers mäen josta oli ilo laskea alas kuin lapsi ikään. Niin yht äkkiä minut siirrettiin sisätiloihin takavarastoon, jonka oviin oli avain vain työkaverillani.
Kuulin jälkeenpäin, että piha taiteellisuuteeni oli kiinnitetty huomiota ja että johtaja oli pyydellyt anteeksi ympäristöltä jostakin syystä? Että kyllä, valitettavasti hän on aikuinen. Työterveysasemallakin minua käyttivät mutta kun mitään näkyvää fyysistä vikaa ei ollut, katsoivat minut työkuntoiseksi, varastoon.
Menikin sitten vuosia vuosia. Siviilielämästäni en halua nyt yksilöidä. Mutta siellä varastossa sain työskennellä ja kuulin, että kaupunkikin oli ollut niin kiinnostunut minusta, että oli maksanut tehtaalle isoa vuosittaista korvausta, että minut pidettäisiin töissä. Se lisäsi arvokkuuttani, siis tunsin itseni todella arvokkaaksi ja korvaamattomaksi.
Niin. Sitten eräänä päivänä, tai se oli aamua paremminkin, kaikki taikinantekijät olivat sairastuneet ja sain pikaisen komennuksen tehdassalin puolelle. Arvatkaa, kuinka silmät soikkuina ja appollaan katselin, valtavia saaveja, tiinuja, niissä aidot vemputtimet eli veivaimet joilla pulla ja leipätaikinat muokkautuivat ja värähtelivät....kehtaanko sanoa tätä pornoa...kuin naisen rinnat. Oooh. Niitä olin nähnyt paljon lehdistä, joita minulle tuli postitse nimikkeellä: "Kaikki meiltä tilatut tuotteet lähetetään huomaamattomasti pakattuina tavallisissa postituspusseissa".
Kuitenkin rakastuin noihin tiinuihin, niiden sisältöihin ja ensimmäiset kaksi tuntia menivätkin ihastellessa.
Tuli vuoroni valmistaa taikinaa ja valuttaa se sitten neliskanttisiin peltisiin työntösaaveihin ja minähän poika valmistin. Tein tuplasti mitä piti ja pian minulla oli taikinaa osasto täynnä. Lässähtänyttä taikinaa, sillä olin lukenut ohjeet väärin. En ole ihan varma, mitä ruikkasin sinne nostatteeksi, mutta hiivaa se ei ollut.
Eikä siinä kaikki. Luulin ettei siinä ole mitään pahaa, että hieman nautiskelen. Niinpä riisuin kenkäni ja hyppäsin sukkasillani lähimpään saaviin, jossa poljin taikinaa kuin viininvalmistajat viinirypäleitä. Olin varma että se kuuluu asiaan myös taikinan kohdalla. Ja niin hyppelin saavista saaviin kuin kukasta kukkaan...
Varmaankin se olisi ollut hyväksyttävää sellaisenaan, mitäs nyt pienistä tallaamisista. Mutta liian pitkälle taisin mennä siinä, että riisuin loputkin vaatteeni ja otin vauhtia ja aloin sukeltelemaan tiinuihin. Se teki todella hyvää, kuin oikean madonnan syliin olisin vaipunut...
Nyt istun täällä jossakin, istun keinuvassa tuolissa tietokoneen äärellä ja muistelen kaiholla työelämääni.
Nimeni on man, Ruikkuman-66.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.