Tiedän, että mulla on koko elämä edessä, mahdollisuuksia vielä jäljellä, mutta siltikään mä en enää usko että asiat voisivat oikeasti kääntyä paremmiksi. Jokainen päivä on mulle taistelu, pelkkä sängystä nouseminenkin vie multa liikaa voimia. Mä en enää kestä tätä.
Mun koko elämä on ollut kuin täysi helvetti. Vanhempien ero, äidin huumeriippuvaisuus ja kuolema, isän alkoholismi, väkivaltaisuus ja narsismi, koulukiusaaminen, syömishäiriöitä... Kaikki alkoi menemään jo ihan pienestä asti väärin. Mitä mä oon tehnyt, että oon ansainnut tän? Miks just mä oon se, joka on aina kaikessa kaikista huonoin?
Mä olin ollut jo yli puoli vuotta kuivilla viiltelystä, kunnes nyt taas noin kuukausi sitten tämäkin alkoi. Enkä edes usko haluavani lopettaa, se on ainoa tapa jolla mä oikeasti tunnen jotain. Henkisestikin tallon itseäni, hankin itseni vaikeuksiin, annan muiden satuttaa mua. Muuten mä en enää edes tuntisi yhtään mitään, kipu (henkinen ja fyysinen) on parempi kuin se.
Mä haluan pois täältä.
Mun koko elämä on ollut kuin täysi helvetti. Vanhempien ero, äidin huumeriippuvaisuus ja kuolema, isän alkoholismi, väkivaltaisuus ja narsismi, koulukiusaaminen, syömishäiriöitä... Kaikki alkoi menemään jo ihan pienestä asti väärin. Mitä mä oon tehnyt, että oon ansainnut tän? Miks just mä oon se, joka on aina kaikessa kaikista huonoin?
Mä olin ollut jo yli puoli vuotta kuivilla viiltelystä, kunnes nyt taas noin kuukausi sitten tämäkin alkoi. Enkä edes usko haluavani lopettaa, se on ainoa tapa jolla mä oikeasti tunnen jotain. Henkisestikin tallon itseäni, hankin itseni vaikeuksiin, annan muiden satuttaa mua. Muuten mä en enää edes tuntisi yhtään mitään, kipu (henkinen ja fyysinen) on parempi kuin se.
Mä haluan pois täältä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Täälläkin yksi joka voi sanoa monia samoja asioita. Tällaista minulla on ollut.. Äidin kuolema, isän alkoholismi, narsismi (kaikki pyöri aina isäni ympärillä koko lapsuuteni ajan, tuntui että kaikki meni hänen mielialojensa mukaan perheessäni, niin paljon pahoja muistoja), veljen itsemurhayrityksiä, sosiaalinen fobiani, koulukiusaamishistoria, syömishäiriöt, oma masennus, osastollakin asti käyty, yksinäisyys, jouduin äkkiaikuistumaan teini-iässä .... Arvet on niin syvät että ne on tehneet minusta epävarman raakileen. Että et oo ainut kellä on pienestä asti mennyt väärin asiat.
Moneen vuoteen en ole enää elänyt vaan pelännyt elämää. Vuosia menee hukkaan , päiviä menee hukkaan, nuoruus menee hukkaan.. Usko tulevaisuuteen on nolla,koska niin monta vuotta on mennyt niin huonosti. Viimeaikoina en ole enää nähnyt syytä nousta sängystä, enkä yrittää. Inhoan tätä maailmaa, monia ihmisiä, tekopirteyttä, sitä että pitäisi yrittää... Työtä kun hakee, sinua arvioidaan, mihin tahansa menet, sinua arvioidaan. En usko että kukaan haluaa minua mihinkään töihin, ystäväksi, miksikään. Kaikki tässä maailmassa tuntuu menevän rahan ja onnistumisen ehdoilla. En jaksa tätä paskaa maailmaa. En koe riittäväni vaan olen epäonnistunut tässä yhteiskunnassa. Minua ei tarvita mihinkään. Olen työtön ja vailla opiskelupaikkaa, vailla kunnollista kontaktia yhteiskuntaan ja jotenkin on pinttynyt vaan joku katkeruus tätä elämää kohtaan. Tiiän että kaikki olisi kiinni elämänasenteesta. Elämässä selviytyminen, sosiaalisuus, onnellisuus. Minä olen niin heikkoa tekoa nykyään etten enää kestä pettymyksiä...Jotkut saavat elämälleen hyvän alun ja monesti se hyvä alku tuottaa hyvää ihmiselle elämässä. olen niin kateellinen pelkästään tasapainoisesta perhe-elämästä mitä ihmiset ovat kokeneet. On ihan täyttä paskaa sanoa että vaikeudet vahvistavat. Voivat ne myös lyödä kumoon jos on heikompaa tekoa, ei ole verkkoa johon tipahtaa vaan tipahtaa vaan ihan tyhjyyteen.
Itsekään en tunne oikein mitään. En iloa en surua. Tyhjää vaan. Masennuskin on jo niin syvällä siellä sisimmässä että se on oikeastaan enemmän elämäntapa kuin sairaus. takerrun kaikin voimin siihen pieneen elämänlankaani mitä minulla on, kotiini. En lähde pois täältä. Tunnen oloni turvalliseksi ja hyväksi vaan kotonani, missä vietän liikaa aikaa vailla kontakteja ihmisiin mikä entisestään kasvattaa erillisyyden tunnetta ja pahentaa näitä ongelmia. Kun näen ihmisiä jossain, en koe yhteenkuuluvuutta kenenkään kanssa. semmonen elämä minulla on.
Mäkin haluan pois täältä. Mä en sovi tänne. haluaisin vaan juosta juoksemistani pois tällaisesta elämästä mitä nyt elän mutta en löydä rohkeutta. Pahin pelkoni on että jään tähän tilanteeseen, vuodet vierivät ja elämäni menee hukkaan. Tiedän että kaikilla on omat ongelmani ja on itsekästä korostaa omiaan. Toivon vaan että muutkin käsittävät että ei kaikilla oo helppoa.
Loistavasti kirjoitettu. Niin kuin tuo avauskin oli. Itse en tämän ns. yhteisen elämämme luonteesta johtuen oikein enää edes haluaisi kuulua siihen terveiden ja hyväosaisten joukkoonkaan. Elämän väärinmenoja tarpeeksi nähtyään voi vain todeta sen onnekkaampien ihmisen hyvinvoinninkin lepäävän kylmän välinpitämättömyyden tai korkeintaan puoliautuaan tietämättömyyden perustalla. Miten makoisaan elämän onneen enää jaksaisi edes uskoa, kun tietää sen kasvavan mädän lahoamisen kuonan voimasta? Miksi haluaisin kuulua enää tänne, oli osani mikä hyvänsä?
Näinhän se näyttää olevan. Ihmisillä on pahaolo välinpitämättömyyden ja kylmyyden maailmassa. Kun ajattelen asiaa ja keinoa siihen miten siitä pahastaolosta pääsisi pois en keksi kuin yhden tavan. Tämä tapa joka tuli ajatuksiini taitaa olla aika erillainen kuin ne tavat mitä yleensä neuvotaan, ajattelin että tää pahaolo lähtisi pois tekemällä hyvää ja siten vähentää muiden pahaaolo. Kun yksi aloittaa ja toinen jatkaa hyvät teot alkavat kasvaa ja saapuvat joskus omallekin kohdalle ja eikö sitä joku viisas ole joskus sanonut autuaampi on antaa kuin ottaa. En tarkoita mitään "Oi mä pelastan maailman" tekoja, vaan ihan pikkuriikkisiä ystävällisiä sanoja ventoviaraalle, oven pitämistä auki naapurille, hymyä ruuhkabussissa.
...osin juuri sen pohjalta, mitä olet oppinut elämästä. Itse en ainakaan jaksaisi elää tässä maailmassa, jos ketään ei olisi näitä kipeitäkin tuntemuksia jakamassa. Tänään meinas mennä hermot, kun minulle, 12 vuoden kuntoutuksen jälkeen nippa nappa opiskelukykyiselle, pari supersuorittajaa valitti hyvän aikaa. Tyypeillä ei tunnu olevan mitään suhteellisuudentajua. Tehdään 80 tunnin opiskelu- ja työviikkoa ja ollaan koko ajan ahdistuneita omasta kiireestä ja osaamattomuudesta. No, ainakin opin lisää jämäkkyyttä.
Monet meidän yhteiskunnassa on aivan sairaassa suorittamiskoukussa, onneksi sentään vähemmistö.
Sulle ja muille tämän ketjun kirjoittajille multa kyllä heruu vaikka kuinka paljon ymmärrystä ja empatiaa, jos se teitä yhtään auttaa. Älkää uskoko niitä, jotka oman mielenrauhansa takia yksinkertaistavat pärjäämisasioita. Esim. psykologia tieteenä olisi isolta osin täysin tarpeetonta, jos he olisivat oikeassa.
Minusta tarvitsemme ennen kaikkea yksilöllistä kannustavuutta, ihmisten erilaisuuden arvostusta ja ymmärtämistä. Ei kenestäkään ole täydelliseksi esikuvaksi, jokaisesta silti jonkinlaiseksi. Oon päättänyt, että jos joku hierarkiapakkomielteinen mua joskus pitää luuserina, ilomielin suon hänelle sen vähäisen ilon elämässä. Kiitos sulle ja kaikille muillekin tähän ketjuun kirjoittaneille! Jos sopii, liitän teidät niiden ihmisten joukkoon, joita iltaisin ajattelen heille kaikkea hyvää toivoen. Voimia!
vikasi. Asian voi selittää "ihan järkevästi". Kyse on siitä että vanhemmillasi oli ja on mieliala ongelmia, joiden kanssa joutuvat painimaan. Vanhemmatkaan eivät aina jaksa. Jaksaminen kun ei ole tahdosta kiinni, vaan sen takana on tietynlainen (elimistömme) biologinen toiminta.
Valitettavasti perimme vanhemmiltamme enemmän kuin haluaisimme - masennuskin kulkee suvussa jne.
Asialle voi aina tehdä jotain, pitää vaan jaksaa yrittää. Helpommin sanottu kuin tehty - tiedän.
(viilteleminen vapauttaa tiettyjä kemikaaleja vereesi ja helpottaa oloasi vrt. huume. - luonnollinen reaktio.)
Tuntemuksesi johtunee siitä ettei elimistösi kykene tuottamaan tarpeeksi hyvää mielialaa. (tällainen tilanne on monilla perintötekijöiden takia. Ei "vikamme" siis lainkaan. Tätä ei ymmärretä. Eräs syy siihen on ihmisen taipumus syytellä - itseään ja muita.)
Voimia sinulle, ja yritä jaksaa hakea apua.