selittää miksi uskovaiset rimpuilevat elämässä kiinni viimeiseen asti ja toivovat ihmeparuntumista vaikka olisivat todella vakavasti sairaita ????
Luulisi kuoleman olevan juuri heille jotka uskovat ikuiseen elämään ja taivaan ihanuuteen olevan erityisesti edellä mainitussa tilanteessa todella toivottavaa.
Vai onko kenties niin että mielessä kalvaa epäilys siitä että jos sittenkään kuoleman jälkeen ei olekaan mitään ??????
Luulisi kuoleman olevan juuri heille jotka uskovat ikuiseen elämään ja taivaan ihanuuteen olevan erityisesti edellä mainitussa tilanteessa todella toivottavaa.
Vai onko kenties niin että mielessä kalvaa epäilys siitä että jos sittenkään kuoleman jälkeen ei olekaan mitään ??????
Vastaukset 5
Vanhimmat
Monta kertaa e on niin, että kun uskovana kuulee, että on kuolemansairas ja on vaan kuukausi elonaikaa, niin on kauhea ahdistus ja levottomuus ja kapina tätä vastaan. Vaikka pitäisi olla päinvastoin. Pitäisi alkaa kiittämään Herraa. " Herra, näinkö pian minä pääsen luoksesi. Voiko olla totta, että minä jo pian saan nähdä Sinut".
Hyvän todistuksen uskova voi antaa eläessään, mutta hyvän todistuksen voi antaa myös kuollessaan.
Ja minusta se on hyvä todistus, jos me lähdemme täältä kiitosmielellä, sydän täynnä Jumalan rauhaa.
Fil. 1:20
minun hartaan odotukseni ja toivoni mukaan, etten ole missään häpeään joutuva, vaan että Kristus nytkin, niinkuin aina, on tuleva ylistetyksi minun ruumiissani kaikella rohkeudella, joko elämän tai kuoleman kautta.
että uskovaisellakin on läheisiä, ihan rakkaita sellaisia. Lapsia, jotka tarvitsevat vanhempiaan. Nuoria, jotka tarvitsevat vielä opastusta elämässään. Vanhuksia, joita pitäisi monin tavoin auttaa. Puoliso, joka tarvitsee tukea. Olen satavarma siitä, että oli sitten uskovainen tai uskosta osaton, niin jos vakava sairaus sattuu kohdalle ja kuolema kolkuttelee, niin murhe ja suru ei kosketa vain itseä ja omaa elämää, vaan siinä kannetaan painolastia myös läheisten puolesta.
Murheen kantaminen jälkeen jäävistä on itsekästä ja todistus epäuskosta. Oikea uskovainen tyytyy Jumalan määräämään kohtaloon iloiten, lausuu herralle jotenkin näin että
Herra antoi,
Herra otti,
kiitetty olkoon Herra.
Se uskovainen, joka pyrkii rimpuiolemaan tässä maallisessa, osoittaa että ei ole uskoa, on vain maalliset asiat mielessä. Kait se Herra pitää huolen omaisista, vai pitääkö?
Olen suhtautunut kuolemaan aina sillä reaaliteetilla, että se on elämän luonnollinen loppu. En pelkää kuolemaa lainkaan. En usko elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen (siitä ei ole tieteellistä näyttöä), joten odotan kuoleman olevan loppu. Se mitä olin palaa luonnon kiertokulkuun uuden elämän polttoaineeksi. En näe syytä pelätä kuolemaa. Ei ole tulossa helvettiä eikä taivasta, vaan yksinkertaisesti paluu luonnon kiertoon tai ainakin atomitasolla maailmankaikkeuden laajaan kiertoon sikäli, että ruumiini tuhkataan kuoltuani.
Koko aurinkokuntamme on itse asiassa syntynyt kuolemasta, nimittäin massiivisen tähden supernovan jäänteistä. Siksi omassa auringossamme on jo raskaita alkuaineita, että massiivinen jättiläistähti eli lyhyen, kuuman elämän joka päättyi supernovaan. Tämän novan haudalle syntyi meidän aurinkomme. Sitä kiertäneessä kaasu- ja pölykiekossa muodostui tämä aurinkokunta. Ihmisen kuolema palauttaa sitä samaa materiaa luonnon kiertoon.
Ateistin ei tarvitse pelätä kuolemaa. Se on luonnollisen elämän luonnollinen loppu.
Luulisi, että vakavan sairauden kohdalla kuolema on jo helpotus. Itse lähden mieluummin hallitusti kuin hirveissä kärsimyksissä. Aktiivinen eutanasia pitäisi sallia lääkäreille.
Kukaan kuoleva ei näe Jumalaa ennenkuin se aika tulee kun kaikki herätetään yhtäaikaa Jeesuksen toisessa tulemisessa.Ja toinen asia mikä tässä tuli esille on se väärä hurskastelu nimimerkillä "kiitos elämälle".Kyllä halu elää on luonnollisinta jos jälkeen jää perhettä.Se osoittaa että ihminen kykenee rakastamaan lähimmäisiään ja se ei ole uskosta pois,päinvastoin,joka toisin ajattelee on hänellä kieroutunut suhde Jeesukseen ja Jumalaan joka on meille elämän antanut.