En oikein tykkää puhua ihmisten kanssa, perheen kanssa kylläkin.
Töissä olen hiljaa, ellen ole äärimmäisen avun tarpeen edessä.
Tuntuu haittaavan sosiaalista elämää, ei ole kuin yksi kaveri jonka kanssa olen noin kerran kuukaudessa enkä osaa lähestyä toista sukupuolta...
Olenko avun tarpeessa?
Töissä olen hiljaa, ellen ole äärimmäisen avun tarpeen edessä.
Tuntuu haittaavan sosiaalista elämää, ei ole kuin yksi kaveri jonka kanssa olen noin kerran kuukaudessa enkä osaa lähestyä toista sukupuolta...
Olenko avun tarpeessa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hoito ja lääkkeet helpottaa puhumista ja sosiaalista kanssakäymistä, muttei itse hoito luo suhteita. Sinun pitää itse olla sosiaalisempi. Toki lääkitys ja terapiat on hyvä alku, mutta niihin ei kannata juuttua, ja ajatella että ne korjaisi kaiken itsestään. Töitä siinä pitää itse tehdä.
Jos koet sen ITSE ongelmaksi, -hae apua.
Jos asia ei sinua vaivaa, rullaa eteenpäin vain. Ei "hiljaisuus" ole aina sairautta.
Mun mielestä hiljaset ihmiset vaikuttaa pelkäävän toisten reaktioita ja ovat siksi mieluummin hiljaa kuin vastaavat ns. haasteeseen. Ne myös helposti syyttää puhuvia tyhjänpäiväisestä lörpöttelystä mutta kaipaisivat kuitenkin itekin sekaan. Eli hiukan kaksijakoinen juttu.
Kokeilemalla oppii sietämään erilaisuutta, erilaisia mielipiteitä jne. eikä ehkä sit enää pelota se suun avaaminenkaan olipa seurassa millasia tyyppejä tahansa. Niiden mielipiteet tai reaktiot ei vaan enää tunnu niin pahalle tai herätä hämmennystä (entisessä) hiljaisessa ihmisessä.
Taas joku kerjää itselleen autistista mielipidearvotusta, jättäen näin kaikki heitteillejätetyiksi, koska ei ymmärrä käsitettä vapaaehtoistyö. Tää on egosimin klaustrofobinen harha. Suun avaaamisen pelottavuus on käsite psykofyyisestä näin kauniisti ilmaistuna ja turha koska suunliikeradat on jo keksitty kohdistettuna fyysiseen ja psyykkiseen kidutukseen. "Mä olen oikeassa. Sulla ei ole edes oikeutta sihen armeijaasi, jolla tällaista sosiaalistafobiaasi haluat välttämättä levittää ammattitaidottomasti."