Tutkittu tieto osoittaa vastaansanomattomasti, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti ei ollut vältettävissä; jos Paasikiven hallitus ei olisi pannut toimeksi ja järjestänyt sitä Helsingissä, se olisi pidetty todennäköisimmin Moskovassa.
Rautkallion ja Lehtisen Paasikiveen ja Kekkoseen kohdistamat syytökset Tarkka osoittaa jälleen perusteettomiksi. Hän toteaa monien muiden tutkijoiden tavoin, että Paasikivi käytti Kekkosta sotasyyllisyyskysymyksessä likaisen työn tekijänä, josta tuli pääministerin sijaiskärsijä. Tarkan mukaan sotasyyllisyyskysymyksessä Paasikivi ja Kekkonen eivät voineet pyrkiä pelkästään laillisuuteen ja oikeamielisyyteen: ”Tärkeintä oli poliittinen järkiperäisyys ja ulkopoliittisen aseman varmistelu.”
Urho Kekkonen näyttäytyy tämänkin kirjan sivuilla juonikkaana poliittisten pelien mestarina.
Briteillä oli valvontakomissiossa sivustakatsojan rooli. He hyväksyivät oikeudenkäynnin eivätkä kauhistelleet Helsingissä langetettuja tuomioita, päinvastoin. Englannin ulkoministeriön poliittinen edustaja Francis Shepherd raportoi Säätytalon tuomioita odoteltaessa Lontooseen, että suomalaiset eivät nähneet sodassaan muuta virhettä kuin että se päättyi onnettomasti: ”He eivät ymmärtäneet mitä merkitsi yhteistyö Eurooppaan orjuuttamiseen häpeilemättä pyrkineen rikollisen valtion kanssa.”
Jukka Tarkan keräämät tiedot muissa natsi-Saksan aseveljiksi ryhtyneissä valtioissa ja saksalaisten miehittämissä maissa järjestettyjen oikeudenkäyntien tuomioista todistavat Säätytalossa luetut tuomiot lieviksi.
Hirmuinen asia on laatutyötä. Se tarjoaa lukijalle hätkähdyttäviäkin tietoja siitä, mitä liittoutuneiden johtajat Churchill, Roosevelt ja Stalin ehtivät suunnitella sotaan syyllisten ja sotarikollisten päänmenoksi, kun sodan lopputuloksesta ei enää ollut epäselvyyttä. Lokakuussa 1944 Kremlissä vieraillessaan Churchill esimerkiksi ehdotti Stalinille, että rintamajoukkojen komentajille annettaisiin oikeus teloittaa vangitsemansa liittoutuneiden nimeämät sotarikolliset.
Churchillin yllätykseksi Stalin ei halunnut kuulla puhuttavankaan ilman oikeudenkäyntiä langetettavissa kuolemantuomiosta. Saksan aseveljenä sotineelle Suomelle annettavasta ”opetuksesta” liittoutuneiden johtajat eivät olleet erimielisiä.
Rautkallion ja Lehtisen Paasikiveen ja Kekkoseen kohdistamat syytökset Tarkka osoittaa jälleen perusteettomiksi. Hän toteaa monien muiden tutkijoiden tavoin, että Paasikivi käytti Kekkosta sotasyyllisyyskysymyksessä likaisen työn tekijänä, josta tuli pääministerin sijaiskärsijä. Tarkan mukaan sotasyyllisyyskysymyksessä Paasikivi ja Kekkonen eivät voineet pyrkiä pelkästään laillisuuteen ja oikeamielisyyteen: ”Tärkeintä oli poliittinen järkiperäisyys ja ulkopoliittisen aseman varmistelu.”
Urho Kekkonen näyttäytyy tämänkin kirjan sivuilla juonikkaana poliittisten pelien mestarina.
Briteillä oli valvontakomissiossa sivustakatsojan rooli. He hyväksyivät oikeudenkäynnin eivätkä kauhistelleet Helsingissä langetettuja tuomioita, päinvastoin. Englannin ulkoministeriön poliittinen edustaja Francis Shepherd raportoi Säätytalon tuomioita odoteltaessa Lontooseen, että suomalaiset eivät nähneet sodassaan muuta virhettä kuin että se päättyi onnettomasti: ”He eivät ymmärtäneet mitä merkitsi yhteistyö Eurooppaan orjuuttamiseen häpeilemättä pyrkineen rikollisen valtion kanssa.”
Jukka Tarkan keräämät tiedot muissa natsi-Saksan aseveljiksi ryhtyneissä valtioissa ja saksalaisten miehittämissä maissa järjestettyjen oikeudenkäyntien tuomioista todistavat Säätytalossa luetut tuomiot lieviksi.
Hirmuinen asia on laatutyötä. Se tarjoaa lukijalle hätkähdyttäviäkin tietoja siitä, mitä liittoutuneiden johtajat Churchill, Roosevelt ja Stalin ehtivät suunnitella sotaan syyllisten ja sotarikollisten päänmenoksi, kun sodan lopputuloksesta ei enää ollut epäselvyyttä. Lokakuussa 1944 Kremlissä vieraillessaan Churchill esimerkiksi ehdotti Stalinille, että rintamajoukkojen komentajille annettaisiin oikeus teloittaa vangitsemansa liittoutuneiden nimeämät sotarikolliset.
Churchillin yllätykseksi Stalin ei halunnut kuulla puhuttavankaan ilman oikeudenkäyntiä langetettavissa kuolemantuomiosta. Saksan aseveljenä sotineelle Suomelle annettavasta ”opetuksesta” liittoutuneiden johtajat eivät olleet erimielisiä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.