Taistele, älä luovuta!

Olen entinen masentunut ja väsynyt, loppuun uupunut äiti. Tyttäreni on nyt jo teini-ikäinen ja huolet on jo takana, mutta moni kertomus täällä muistuttaa entisestä, kun oli yksin eikä ollut ketään, kuka olisi taakkaa jakamassa. Monta vuotta meni sumussa ja tuli tehtyä sellaistakin, mitä nyt katuu ja jota ei saa tekemättömäksi. En osannut olla äiti lapselle, koska olin masentunut ja poissaoleva. Siitä on vääjäämättä seurauksia lapsen psyykkiseen kehitykseen ja tunne-elämään, lapsi tuntee itsensä hyljeksityksi ja olonsa turvattomaksi. Lapsellani on vamma tunne-elämässään tuolta varhaiselta ajalta. Sitä en hänelle olisi halunnut ja kärsin syyllisyydestä ja kannan tuskia koko loppuelämäni, mutta parempaan kuin ylsin, en pystynyt enkä jaksanut yksin.

Pyydän siis, että hankkisitte edes jonkun ihmisen, vaikka ammattiapua lähellenne, joka jaksaa tarjota olkapäätä, olla varavanhempi lapselle ja olla henkisesti läsnä, kun itse ei pysty. Se on vanhempana olemista ja rakkautta, nähdä että joku muu on lapselle parempi kuin itse sillä hetkellä on.

Toinen asia on, että tuo elämänvaihe loppuu, kun lapsi on pieni, eikä sitä aikaa saa enää takaisin millään. Sitten kun itse jaksaa ajatella asioiden syitä ja seurauksia, on kaikki jo myöhäistä. Siksi äidin on saatava levätä ja hoitaa terveyttään että hän jaksaa olla äiti ja näyttää lapselle että tätä rakastetaan ehdoitta ja kaikki tarpeet täytetään. Lapsi ei kärsi tavaroiden puutteesta, vaan rakkauden ja hyväksynnän puutteesta. Ja kun isäksi ja äidiksi on ruvennut vapaaehtoisesti, täytyy lapsi laittaa kaiken muun edelle, ottaa aikuisen rooli ja turvata hänen hyvinvointinsa ja kantaa vastuu hänen kehityksestään. Pitää uskaltaa puhua toisille myös vaikeista tunteistaan ja jaksamattomuudestaan. Niin voi saada apuakin.

Kannattaa nauttia omega3:sta ja muutama kymmenen mikrogrammaa d-vitamiiniä ja antaa kalanmaksaöljyä lapsillekin. Joku täällä kirjoittikin asiasta. Näin talviaikana masennus ja kaikki muutkin sairaudet pahenevat ja masennus on yksi niistä sairauksista, jonka arvellaan johtuvan d-vitamiin puutteesta. Itsellä kaikki oireet häipyivät runsaalla d- ja b-vitamiinilla ja päivittäisellä ulkoilulla, liikunnalla ja käytin aluksi myös mielialalääkkeitä, jotta jaksaisin edes olla pystyssä. Ilo palasi elämään ja jaksoi taas olla äiti.

Pitää olla joku tulevaisuudensuunnitelma joka kantaa, toivoa näkyvissä ja ainakin näköala sinne asti, jolloin lapset ovat jo isoja. Se aika tulee niin pian, vaikka vauvan huutaessa aika tuntuu pysähtyneeltä. Jos vain saisin tuon ajan takaisin, kun tyttäreni oli vauva ja minulla olisi tämä järki ja tila, niin olisin antanut hänelle paljon enemmän kuin hän sai.

Jos jotenkin voisin lohduttaa, että masennuksesta kyllä paranee, kun univaje on korvattu, aivojen kemia saatu kuntoon ja jos on elämänhalua ja edessä siintää edes pilkahduksia paremmasta, mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Lapsi tarvitsee turvallista vanhempaa, aseta hänet siis kaiken edelle ja hanki apua, jos elämänhalu on kadonnut. Jaksamista kaikille!