Nykyisen tutkimustiedon valossa elämän synty maapallolla on aika-avaruuden kehityskaaren saatossa tapahtuneen evoluution yhteensattuma. Universumin tunnetunkin koon ja monimuotoisuuden huomioon ottaen on erittäin todennäköistä, että kyseinen sattuma ei ole kotiplaneettamme yksinoikeus. Ihminen ei siten ole maapallolla saati sen ulkopuolella millään tapaa erityisasemassa muun elollisen tahi elottoman luonnon suhteen. Tajunnan kapasiteetin mahdollistamasta itsetietoisuudesta huolimatta homo sapiens on tasan yhtä merkityksetön kuin mikä tahansa elämänmuoto tällä pienellä planeetalla osana aurinkokuntaa ja Linnunradaksi nimeämäämme galaksia. Elämällä ei itsessään ole mitään tarkoitusta, se on vain olemassa oleva ja aikanaan katoava mitätön osa maailmankaikkeuden luontoa kuten kaikki muukin.
Kun eläin (esimerkiksi ihminen) kuolee, niin aivojen hermosolujen sähkökemialliset reaktiot loppuvat. Tällöin lakkaa kaikki ajattelu, tietoisuus ja persoonan olemassaolo. Jostakin tunneperäisestä syystä asian hyväksyminen on kovin vaikeaa suurelle osalle meistä ihmisistä. Tästä johtuen kollektiivinen kuolemanpelko loi meille itse keksityt ”jumalat” jo esihistoriallisten heimonuotioiden hämyssä.
”Jumalien” pohjalta kehitetyt, uskonnoiksi kutsutut, kansantarut tulkintoineen antavat monille lajiimme kuuluville lohtua lupaamalla esimerkiksi ”sielun” kuolemattomuutta tai neitsyitä ”paratiisissa”, kunhan kyseisen saagan ”pyhissä” teksteissä määriteltyä eettistä normistoa noudatetaan yksilön ”maallisen” elämän aikana. Lähtökohtana näyttää yleensä olevan se, että tietoisuus, ajattelu, aistit, persoona ja tunteet toimivat eliön biologisesta koneistosta riippumatta. Esimerkiksi kristinuskon opin mukaan kuolleen yksilön tietoisuutta voidaan postuumisti rankaista fyysisen kivun tuntemuksilla. Kuolemanjälkeisen kidutuksen pelotetta hyväksikäyttäen saadaan ihmisyksilöitä houkuteltua sitoutumaan johonkin ajallisesti ja paikallisesti hyväksyttyyn uskontoon tahi lahkoon, joita eri tulkintoineen totisesti riittää.
Valinnanvaraa ei kuitenkaan yksilölle itselleen anneta. Kaikki muu kuin omassa ”pyhätössä” opetettu oppi on nimittäin aina väärää ja johtaa vaikkapa ”kadotukseen” edellä mainituin seurauksin. Moraalinen ohjeistus on usein laadittu ”pyhän” kirjan muotoon. Asiaan tuntuu kuuluvan, että näitä normistoja tulkitaan lukemattomin eri tavoin ja jokainen tulkitsija on mielestään ainoana oikeassa. Esimerkiksi kristinuskoon tuo lisäväriä se, että ”raamatun” nimellä on historian aikana julkaistu monia eri laitoksia. Kokoonpanoa ja uskonopin tulkintoja on muokattu kirkolliskokouksissa alkaen Nikeasta vuonna 325, aina kulloinkin valtaa pitäneiden pappisvirkamiesten mieltymysten ja tarkoitusperien mukaan.
Joka suunnalta pursuavan uskontokasvatuksen luoman henkisen painostuksen alla yksittäisen henkilön on ilmeisen vaikeaa olla sekoittamatta tunnepohjaisia ja maagisia arvoja identiteettiinsä. Yleisen arvottomuuden hyväksyminen on kuitenkin objektiivisen ja rationaalisen ajattelun perusta. Asioita tulisi aina tarkastella loogisin arvoin, vailla turhaa sentimentaalisuutta.
Uskovien suosikkiargumentti vaikuttaa olevan se, että ateistit eivät voi perustellusti kiistää jumalan olemassaoloa. Loogisesti ajatellen on kuitenkin niin, että olemattomuutta ei tarvitse todistaa. Sen, joka väittää jotakin olevan olemassa, tulee se myös osoittaa toteen. Kuka tahansa voi väittää, että Joulupukki on olemassa. Uskovat eivät omalla logiikallaan voi todistaa että näin ei ole.
Kun eläin (esimerkiksi ihminen) kuolee, niin aivojen hermosolujen sähkökemialliset reaktiot loppuvat. Tällöin lakkaa kaikki ajattelu, tietoisuus ja persoonan olemassaolo. Jostakin tunneperäisestä syystä asian hyväksyminen on kovin vaikeaa suurelle osalle meistä ihmisistä. Tästä johtuen kollektiivinen kuolemanpelko loi meille itse keksityt ”jumalat” jo esihistoriallisten heimonuotioiden hämyssä.
”Jumalien” pohjalta kehitetyt, uskonnoiksi kutsutut, kansantarut tulkintoineen antavat monille lajiimme kuuluville lohtua lupaamalla esimerkiksi ”sielun” kuolemattomuutta tai neitsyitä ”paratiisissa”, kunhan kyseisen saagan ”pyhissä” teksteissä määriteltyä eettistä normistoa noudatetaan yksilön ”maallisen” elämän aikana. Lähtökohtana näyttää yleensä olevan se, että tietoisuus, ajattelu, aistit, persoona ja tunteet toimivat eliön biologisesta koneistosta riippumatta. Esimerkiksi kristinuskon opin mukaan kuolleen yksilön tietoisuutta voidaan postuumisti rankaista fyysisen kivun tuntemuksilla. Kuolemanjälkeisen kidutuksen pelotetta hyväksikäyttäen saadaan ihmisyksilöitä houkuteltua sitoutumaan johonkin ajallisesti ja paikallisesti hyväksyttyyn uskontoon tahi lahkoon, joita eri tulkintoineen totisesti riittää.
Valinnanvaraa ei kuitenkaan yksilölle itselleen anneta. Kaikki muu kuin omassa ”pyhätössä” opetettu oppi on nimittäin aina väärää ja johtaa vaikkapa ”kadotukseen” edellä mainituin seurauksin. Moraalinen ohjeistus on usein laadittu ”pyhän” kirjan muotoon. Asiaan tuntuu kuuluvan, että näitä normistoja tulkitaan lukemattomin eri tavoin ja jokainen tulkitsija on mielestään ainoana oikeassa. Esimerkiksi kristinuskoon tuo lisäväriä se, että ”raamatun” nimellä on historian aikana julkaistu monia eri laitoksia. Kokoonpanoa ja uskonopin tulkintoja on muokattu kirkolliskokouksissa alkaen Nikeasta vuonna 325, aina kulloinkin valtaa pitäneiden pappisvirkamiesten mieltymysten ja tarkoitusperien mukaan.
Joka suunnalta pursuavan uskontokasvatuksen luoman henkisen painostuksen alla yksittäisen henkilön on ilmeisen vaikeaa olla sekoittamatta tunnepohjaisia ja maagisia arvoja identiteettiinsä. Yleisen arvottomuuden hyväksyminen on kuitenkin objektiivisen ja rationaalisen ajattelun perusta. Asioita tulisi aina tarkastella loogisin arvoin, vailla turhaa sentimentaalisuutta.
Uskovien suosikkiargumentti vaikuttaa olevan se, että ateistit eivät voi perustellusti kiistää jumalan olemassaoloa. Loogisesti ajatellen on kuitenkin niin, että olemattomuutta ei tarvitse todistaa. Sen, joka väittää jotakin olevan olemassa, tulee se myös osoittaa toteen. Kuka tahansa voi väittää, että Joulupukki on olemassa. Uskovat eivät omalla logiikallaan voi todistaa että näin ei ole.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minä en usko, että mikään on sattumaa.