RKP ja muut pakkoruotsin hännystelijät elättelevät tehokkaasti kaksikielisen maan harhaa. Se, että perustuslaissa mainitaan kansalliskielinä suomi ja ruotsi ja että kielilaki määrää kuntien kielellisistä palveluista tarkemmin, ei tee maasta kaksikielistä, maaksi, jossa joka paikassa ja kaikkien virkamiesten pitää osata myös tietyn vähemmistön kieltä.
Euroopassa on useita kieliratkaisuja, ei kuitenkaan Suomen hurrien elättämää mallia. Yleisin ratkaisu on se, että maassa on yhtenäiskieli, jota käytetään virallisena välineenä ja sitten on vähemmistökieliä, jotka voivat olla paikallisia tai yleisiä. Näin on mm Ranskassa, Ruotsissa, Italiassa ja Virossa. Niissä kaikissa on merkittävät kielivähemmistöt, mutta ei enemmistöä pakota niitä oppimaan.
Toinen malli on sellainen, jossa kullakin kielellä on selvä virallinen alueellinen status. Belgia ja Sveitsi ovat sellaisia. Belgiassa koko systeemi perustuu kahden kieliryhmän omaan hallintoon, sen lisäksi on vielä saksankielinen vähemmistö. Vain Brysselien pienet 19 kuntaa ovat virallisesti kaksikielisiä flaamialueen sisällä. Mitään muuta ei ole. Sveitsissä on neljä virallista kieltä, eikä niitä pakota opiskelemaan ristiin.
Hurriharha perustuu vanhan miehittäjen jälkeläisten kielelliseen ylivaltapyrkimykseen ja harhaiseen kuvitelmaan siitä, että ruotsin kieli olisi pohjolan lingua franca, Pohjois-Euroopan yleiskieli, jota kaikkien tulee osata ja että kieli olisi infoeurooppalaisena kielenä välttämätön silta eurooppalaisiin kulttuureihin. Suomen EU-jäsenyys on selvästi soittanut, ettei näin ole.
Ikäluokkani uskoi vielä nöyrästi tähän historialliseen harhaan ja puhuimme ruotsalaisten, tanskalaisten ja norjalaisten kanssa kiltisti ruotsia tai jotakin nordiskaa, monesti huonolla menestyksellä. Islantilaisten kanssa olisi pitänyt osata tanskaa, mutta englannin kieli toimi siellä mainiosti. Nyt uskallan puhua pohjolassakin aivan reilusti Euroopan uutta lingua francaa. Ennen se oli latina, sitten ranska ja jossakin määrin saksa, ei kuitenkaan koskaan ruotsi. Eikä tule olemaan.
Euroopassa on useita kieliratkaisuja, ei kuitenkaan Suomen hurrien elättämää mallia. Yleisin ratkaisu on se, että maassa on yhtenäiskieli, jota käytetään virallisena välineenä ja sitten on vähemmistökieliä, jotka voivat olla paikallisia tai yleisiä. Näin on mm Ranskassa, Ruotsissa, Italiassa ja Virossa. Niissä kaikissa on merkittävät kielivähemmistöt, mutta ei enemmistöä pakota niitä oppimaan.
Toinen malli on sellainen, jossa kullakin kielellä on selvä virallinen alueellinen status. Belgia ja Sveitsi ovat sellaisia. Belgiassa koko systeemi perustuu kahden kieliryhmän omaan hallintoon, sen lisäksi on vielä saksankielinen vähemmistö. Vain Brysselien pienet 19 kuntaa ovat virallisesti kaksikielisiä flaamialueen sisällä. Mitään muuta ei ole. Sveitsissä on neljä virallista kieltä, eikä niitä pakota opiskelemaan ristiin.
Hurriharha perustuu vanhan miehittäjen jälkeläisten kielelliseen ylivaltapyrkimykseen ja harhaiseen kuvitelmaan siitä, että ruotsin kieli olisi pohjolan lingua franca, Pohjois-Euroopan yleiskieli, jota kaikkien tulee osata ja että kieli olisi infoeurooppalaisena kielenä välttämätön silta eurooppalaisiin kulttuureihin. Suomen EU-jäsenyys on selvästi soittanut, ettei näin ole.
Ikäluokkani uskoi vielä nöyrästi tähän historialliseen harhaan ja puhuimme ruotsalaisten, tanskalaisten ja norjalaisten kanssa kiltisti ruotsia tai jotakin nordiskaa, monesti huonolla menestyksellä. Islantilaisten kanssa olisi pitänyt osata tanskaa, mutta englannin kieli toimi siellä mainiosti. Nyt uskallan puhua pohjolassakin aivan reilusti Euroopan uutta lingua francaa. Ennen se oli latina, sitten ranska ja jossakin määrin saksa, ei kuitenkaan koskaan ruotsi. Eikä tule olemaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tosi hyvä kirjoitus. Suomi on kaksikielinen vain hyvin pieneltä osaltaan. Kaikki tämän tietävät, mutta päättäjät eivät ole tietävinään.