Miten suhtautua "vain kaveriin" ?

Tämä tarina saa alkunsa kymmenen vuoden takaa. Olin silloin armeijassa suorittamassa asepalvelusta ja jokainen mies joka on joutunut kokemaan vanhan, 1900-luvun aikaisen P-kauden, tietää sen ettei sieltä joka käänteessä olla yhteyksissä ulkomaailmaan. Jouduin kuitenkin silloin hylkäämään silloisen tyttöystäväni ja nykyisen vaimoni sotaleskeksi ja vakuuttelimme silloin sinisilmäisinä teineinä toisillemme yhdessä pysytään aina ja kihlatkin oli vaihdettu.

Yhteydenotto alokkaana oli siis hankalaa. Kännykät olivat juuri yleistyneet ja akku kesti noin 30 min puhetta ja ladata sai ainoastaan iltaisin tuvan pistokkeista, jolloin 12 hengen tuvassa riitti tunkua pistokkeille. Koskaan ei voinut tarkalleen sanoa, että milloin pääsisi soittamaan, joten kun soittoyrityksen sai aikaiseksi, oltiin jo voiton puolella. Joskus neljän viikon alokasajan jälkeen onnistuin taas soittamaan eräänä iltana ja tyttöystäväni vastasikin ilokseni puhelimeen. Taustamelussa oli kuitenkin jotain erikoista ja kysyessäni pariin kertaan kävikin ilmi, että hänhän oli lukioaikaisen kaverinsa (miespuolinen) perheveneessä iltaa viettämässä. Noh, tiesin tämän kaverin erittäin mukavaksi tapaukseksi, joten 1 1 laskutoimitus oli helppo tehdä nähtyäni vastaavia alokasajan ihmiskohtaloita ympärilläni ja siinä sitten menikin koko viikko ja kuukaudet asioita murehtiessa. Epävarmuus on todella kiva tunne. Minulle vakuuteltiin, että kavereita ollaan ja tätä toista ei edes kiinnosta ja minuakaan ei edes kiinnosta sillä tavoin.

Vuosia myöhemmin minulle kerrottiin hyvinkin intensiivisistä viikoista, joihin anoppinikin joutui ottamaan kantaa, että "valinta pitää tehdä miesten välillä". Se että tapahtuiko silloin vielä mitään konkreettista, on vain minun mielikuvitukseni tuotetta. Virallinen totuus on ettei silloin tehty mitään.

Tämä herra X on pysynyt etäällä, mutta yhteyksissä kuitenkin pitkin vuosia. Itse en osaa suhtautua häneen yhtään neutraalisti varsinkin kun tiesin miten häpeilemättä pommitti sotaleskeä. Varmistin on saman tien pois kun hänestä tulee puhe. Ei ole tervetullut minun kotiini ja minun lapsieni lähelle.

Nyt viime aikoina tekstaripommitus, soittelu ja mesettäminen on taas ollut potenssiin kymmenen normaaliin verrattuna. Kaikki alkoi kun satuin erehdyksissäni kysymään, että mitäs sille poikakaverille kuuluu, niin vaimonihan oli heti tietysti kysynyt. Tyhmä tyhmä tyhmä. Kaiken viestittelyn jälkeen tämä "mies" tuli tietysti käymään kaupungissakin omien vanhempiensa luona ja tietysti piti päästä tapaamaan.

Nyt haluan alleviivata, että kaikessa on kyse luottamuksesta. Herra X:llä ei kuulemma ole enää tunteita vaimoani kohtaan, jos edes koskaan on ollutkaan. Ei ole kuulemma kysyttykään moista. Ystäviä vain. Vaimonikaan ei ole koskaan nähnyt häntä "valittuna" vaan valinta tehtiin kuitenkin minuun silloin armeija-aikani. Hitto, olo on kuin lihatiskillä ollessa kun tätä kuviota paperilla selvittää itselleenkin.

Noh, kylään piti tietysti päästä ja 7 tunnin kyläilyt siinä oli lopputuloksena. Oltiin kuulemma oltu miehen porukoilla kylässä (esiliinoja nääs) ja kuulumisia vaihdeltu puolin ja toisin kuten vanhojen kavereiden kanssa kuuluu tehdäkin. Tämä on siis minulle illasta kerrottu versio. Minä en muuten muista milloin olisin itse saanut olla kahden kesken vaimoni kanssa tuota 7 tuntia ilman lapsien tai muiden häiriöitä. Reilukerho Ry. Kiva että joku saa olla.

En tiedä mikä piru minuun meni. Kyse on luottamuksesta. Puhelin jäi kotona vartioitta, joten minäpä kävin viestihistorian läpi. En piru vie luottanut. Sanat kuten "haluun repiä sulta vaatteet päältä", "suukotan kaikkialle", "älä hermoile, hermoilen meidän molempien puolesta", "suukotan pahan olon pois" piirtyivät verkkokalvolleni. Nämä siis saapuneiden kansiossa, mutta yhtään vastausta näihin ei oltu säilytetty.

Yhtä kaikki, minä flippasin. Vaimolleni selvisi, että minä tiesin, niin hän vakuutteli sen olevan hyvin yksipuolista ja ettei minun tarvitse mistään murehtia. Ne eivät olleet minulle tarkoitettuja viestejä ja minähän en tiedä miten niihin on reagoitu. Mutta se luottamus. Minä en tiedä enää, että mikä on ollut totta ja mikä ei.

Pakko se on sanoa, että tavallaan ymmärrän vaimoani erittäin hyvin. Olemme olleet yhdessä 15 vuotta, lapsia kaksi kappaletta, niin eihän meillä ole enää sitä alkuperäistä poltetta jäljellä. Rakkautta kylläkin. Halusiko hän vielä tuntea uudelleen sen tietyn ihailun ja huomioimisen tältä vanhalta ihastukseltaan? Halusiko hän enemmän. Enkö minä riitäkään? Valitsiko hän lihatiskillä ollessaan kuitenkin väärin?