Uskonnonvapaus takaa varsin laajat oikeudet harjoittaa uskontoaan. Moni sellainen toiminta joka ainakin periaatteellisesti katsotaan ei hyväksyksi tai on jopa lailla kriminalisoitu sallitaan kunhan toiminta tapahtuu uskonnollisen yhteisön sisällä.
Vaikka ihmisellä toki on lain suomat oikeudet itsemääräämisoikeutensa suhteen käytännössä tilanne voi olla kuitenkin sellainen, että ihminen luopuu osittain itsemääräämisoikeudestaan uskonnollisten auktoriteettien edessä: uskonnollisten johtajien ja ns. perinnäissääntöjen edessä.
Missä menee mielestänne raja mitä uskonnollinen yhteisö ei voi ja saa jäseniltään edellyttää ihmisen yksityisasioiden suhteen?
Nyt paljon julkisuudessa olleessa Koivuniemen lahkossa rajat on varmastikin rikottu kirkkaasta, kun ihmisten yksityiselämään on puututu painoindeksiä myöten. Tämä on kuitenkin ääritapaus, usein vaatimukset yksityiselämän suhteen esitetään hienotunteisemmin, eivätkä vaatimukset mene äärimmäisyyksiin.
Jos eri uskontokuntia katsotaan kokonaisuutena niin listasta tulee pitkä mihin uskonnolliset yhteisöt katsovat olevansa oikeutettuja puuttumaan: tasa-arvo, yhteinen talous ja siviilisääty, seksuaalisuus ylipäätään, tupakointi, alkoholi (vähäinenkin käyttö voi olla tuomittavaa), lasten hankkiminen (tai oikeastaan hankkimatta jättäminen), eroaminen (ja uudelleen naiminen), tanssiminen, television katsominen, musiikin kuntelu, ihmissuhteet yhteisön ulkopuolisiin, harrastukset, lasten kasvatus, koulutuksen hankkiminen jne. jne. Lista on varmaan lähes loputon.
Mutta siis: kuinka pitkälle uskonnollinen yhteisö voi säännellä yksityisyyden piiriin kuuluvia asioita?
Vaikka ihmisellä toki on lain suomat oikeudet itsemääräämisoikeutensa suhteen käytännössä tilanne voi olla kuitenkin sellainen, että ihminen luopuu osittain itsemääräämisoikeudestaan uskonnollisten auktoriteettien edessä: uskonnollisten johtajien ja ns. perinnäissääntöjen edessä.
Missä menee mielestänne raja mitä uskonnollinen yhteisö ei voi ja saa jäseniltään edellyttää ihmisen yksityisasioiden suhteen?
Nyt paljon julkisuudessa olleessa Koivuniemen lahkossa rajat on varmastikin rikottu kirkkaasta, kun ihmisten yksityiselämään on puututu painoindeksiä myöten. Tämä on kuitenkin ääritapaus, usein vaatimukset yksityiselämän suhteen esitetään hienotunteisemmin, eivätkä vaatimukset mene äärimmäisyyksiin.
Jos eri uskontokuntia katsotaan kokonaisuutena niin listasta tulee pitkä mihin uskonnolliset yhteisöt katsovat olevansa oikeutettuja puuttumaan: tasa-arvo, yhteinen talous ja siviilisääty, seksuaalisuus ylipäätään, tupakointi, alkoholi (vähäinenkin käyttö voi olla tuomittavaa), lasten hankkiminen (tai oikeastaan hankkimatta jättäminen), eroaminen (ja uudelleen naiminen), tanssiminen, television katsominen, musiikin kuntelu, ihmissuhteet yhteisön ulkopuolisiin, harrastukset, lasten kasvatus, koulutuksen hankkiminen jne. jne. Lista on varmaan lähes loputon.
Mutta siis: kuinka pitkälle uskonnollinen yhteisö voi säännellä yksityisyyden piiriin kuuluvia asioita?
Vastaukset 4
Vanhimmat
>>> Mutta siis: kuinka pitkälle uskonnollinen yhteisö voi säännellä yksityisyyden piiriin kuuluvia asioita?
"Miten pitkälle uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomat voivat säännellä niihin kuuluvien uskonnonvapautta ja uskonrauhaa? Sääntelyä siltä taholta ja uskonrauhan rikkomista tapahtuu."
Eivät lainkaan niin kauan kun toiminta on lakien ja hyvien tapojen mukaista. Sääntelyä on suomessa käsittääkseni hyvin vähän ja se tapahtuu lainsäädännön kautta. Uskonrauhankin rikkomisesta tuomioita jaetaan vain nollasta muutamaan vuosittain joten ilmiö ei ole ilmeisesti kovinkaan suuri. Asiallista kritiikkiä ei tietenkään tule sekoittaa uskonrauhan rikkomiseen.
Asia toimii myös toisin päin: uskonnolliset yhteisöt eivät voi olettaa, että heidän arvonsa olevat ne ainoat ja oikeat joita myös muiden tulisi noudattaa riippumatta tunnustavatko he kyseistä uskontoa tai tunnustavatko mitään uskontoa. Tämä pyrkimys on kuitenkin paistanut kiusallisen selvästi läpi mm. homokeskusteluissa joissa homoseksuaaleilta on mm. vaadittu seksuaalisuudesta pidättäytymistä. Tämä on nähdäkseni kuitenkin täysin homoparin yksityisasia johon ei ole ateistilla, eikä uskovalla nokan koputtamista.
Ainoa merkittävä uskonnonvapautta rajoittava toimi aikoihin on kai taannoinen KKO:n päätös joka kriminalisoi uskonnonvapauden suoman omatunnonvapauden naispappeuskysymyksessä. Päätöksessähän oli kyse siis siitä voiko virassa oleva pappi kieltäytyä työskentelemästä naispapin kanssa.
Korkeimmanoikeuden mukaan ei voi ja tämän varmasti monet naispappeutta vastustavat papit kokevat vakaumustaan loukkaavana. Toisaalta on ymmärrettävä, että tuomioistuin ei voi asettaa vakaumusta lain edelle. Ei uskonnon, eikä minkään muunkaan asian suhteen. Tämän tuomioistuin myös perusteluissaan totesi. Tämä ennakkopäätös on merkittävä sikäli, että se yksiselitteisesti otti kantaa kysymykseen vakaumuksen suhteesta lainsäädäntöön ja tässä tapauksessa laki tasa-arvosta ja työsyrjinnästä pyyhäisi vakaumuksella lattiaa.
>>>Asia toimii myös toisin päin: uskonnolliset yhteisöt eivät voi olettaa, että heidän arvonsa olevat ne ainoat ja oikeat joita myös muiden tulisi noudattaa riippumatta tunnustavatko he kyseistä uskontoa tai tunnustavatko mitään uskontoa.
Uskonnonvapauden toteuttamisen käytännön rajat ovat mielestäni selkeät: ketään yksilöä, eikä yhteiskuntaa tule vaatia noudttamaan mihinkään uskonnolliseen tai ei-uskonnolliseen elämänkatsomukseen nojautuvaa arvo- ja katsomusmaailmaa.
Maailmankatsomus on yksityisasia ja sellaisena se sopii vallan mainiosti pysyäkin. Valinta uskonnollisuuden ja ei-uskonnollisuuden välillä on henkilö kohtainen ja yksityinen, kenelläkään ei ole oikeuta vaatia ketään noudattamaan mitään maailmankatsomukseensa nojaavia tapoja, arvoja tai periaatteitta omaan arvomaailmaansa perustuen.
Yhteiskuntamme on sekulaari ja onkin yhä suuremmissa määrin erottanut yhteiskunnalliset toiminnot uskonnollisista rituaaleista ja tavoista.
Ateisteilla tai toisilla uskontokunnilla ei ole myöskään oikeutta vaatia ketään luopumaan uskostaan tai omaamaan itse oikeaksi näkemäänsä arvomaailmaa.
Sekulaari yhteiskunta toteuttaa parhaalla mahdollisella tavalla toteuttaa uskonnonvapautta. Mikäli yhteiskunnan lainsäädäntö ja arvomaailma nojaa johonkin uskonnolliseen näkemykseen on sillä väistämättä uskonnonvapautta ja usein myös ihmisoikeuksia rajoittava vaikutus.