Luomisopin argumentti?

Se on se henkinen asetelma se iso juttu. Järkeen ja tieteeseen pohjautuvaa maailmankuvaa elävä joutuu kiistatta tilanteisiin, joissa on todettava että "näyttäisi todisteiden valossa siltä että..." ja jopa tilanteisiin joissa "en tiedä" on ainoa rehellinen vastaus. Jos on pakkomielle siitä, että kaikelle on oltava joku selitys omassa päässä niin silloinhan järki ei täytä tuota tunteiden vaatimusta.

Tuota aukkoa voi sitten paikata mielikuvitusolentojen kuvitelluilla taikavoimilla niin yht'äkkiä kaikkeen onkin selitys. Jos selitys on omituinen ja ontuva, on kyse siitä että ihminen ei vain ymmärrä kuinka mystinen ja kaikkivoipa tuo mielikuvitusolento on. Vastaus ja selitys kuitenkin on ja pysyy.

Jos vielä asetellaan vastakkain tieteellisen epävarmuuden ja kaikkivoipaisen mielikuvitusmaailmankuvan kuolemanjälkeiset teesit, suunta alkaa monella kallistua sinne epätoivon optimismin suuntaan. Helvetin kärsimykset vain siksi että saisi rehellisesti tunnustaa ettei ymmärrä koko maailmaa? Ei houkuttele.

Joten ei muuta kuin kasteelle vaan niin loppuu pään vaivaaminen kaiken maailman tieteellisillä ongelmilla. Simsalabim ja siukkista.

Tänne lähetettiin linkki pari päivää sitten tutkimuksesta, jossa analysoitiin muunmuassa kysymystä "miksi joku uskoo nuoreen maahan todisteista riippumatta". (1)
Tutkimuksessa todetaan, että kyseessä on hiljalleen syntyvä kognitiivinen dissonanssi, jossa maailmankuvaan sopimattomat todisteet aletaan hiljalleen hylkäämään (kuva sivulla 215(1)). Tämä synnyttää vahvan traditioon pohjautuvan maailmankatsomuksen rakentumisen. Tällöin, säilyttääkseen mielenrauhan, on kreationistin järjestään hylättävä ne tuhannet ja tuhannet uskomuksen vastaiset todisteet, ja etsittävä vain niitä yksittäisä, jossa on vihjeitä siitä, että oma uskomus voisi jollain lailla olla oikea.

Psyykkinen ongelma, joka pohjautuu yleensä lapsena tapahtuneeseen tarkoitukselliseen tai tarkoituksettomaan aivopesuun.

(1) http://www.springerlink.com/content/t23623m508t02106/fulltext.pdf