Tuli joulu vietettyä normaalisti perheen ja sukulaisten kanssa, pitkästä aikaa se sai minut ajattelemaan että entä jos......
Vuosi sitten alkoi epämääräiset vatsavaivat, lyötyi tulehdus joka luultavasti on nyt saatu lääkkeillä tokenemaan, mutta vaivat ovat vain pahentuneet ja muuttaneet muotoaan. Muiden seurassa syöminen ei tahdo oikein sujua, alan jännittää, pulssi nousee ja tuntuu etten saa henkeä. Mutta entä jos vatsani on terve ja vika onkin henkisellä puolella.
Olen aina sanonut että minä en sterssaa, en koskaan ole voinut kuvitella että minulle voisi näin käydä. Lääkärikin kysyi moneen otteeseen että voisiko johtua stressistä. Sanoin että en usko.
Mutta nyt tänä aamuna makasin sängyssäni, tuijotin kattoa ja mietin että entä jos, entä jos todella minun terveyteni romahtaminen ja ahdistus johtuvatkin ympäristöstä, minusta itsestäni ja niistä joiden kanssa elän.
Varsinkin nyt kun vietin joulun sukulaisten seurassa, se sai minut todella ajattelemaan.
Mitä he odottavat minulta, mitä he olisivat minun halunneet olevan, mitä he kuvittelevat minusta?
Varsinkin mummoni jolle kaikki alkaa nykyään olemaan uutta ja ihmeellistä, vaikka asiat olisivat kaksikymmentä vuotta vanhoja tai ne olisi juuri minuutti sitten kerrottu ja jonka seurassa oleminen alkaa olemaan raskasta miltei kaikille. Hän on kasvattanut lapsensa ja nähnyt lastenlapsiensa kasvavan, ja vaikkei hän muista ikääni, hän odottaa minun löytävän jonkun mukavan tytön ja perustavan perheen, menevän naimisiin ja hankkivan lapsia. Ja erityisen tärkeää hänelle olisi että suorittaisin rippikoulun jotta pääsisin kirkossa naimisiin. Mutta kun en enää kuulu kirkkoon, enkä usko jumalaan ja olen päättynyt olla ateisti hamaan loppuun asti. Jos mummoni saisi tietää tämän en uskalla edes kuvitella mitä siitä seuraisi, kuinka kauan ja kuinka paljon saisin asiasta sen jälkeen kuulla.
Äitini taas on aina sanonut että minun pitäisi puhua enemmän. Mutta hän itse ei ikinä aloita sen syvempää keskustelua kanssani. Viitisen vuotta sitten aloitin kirjoittelemaan omaksi huvikseni, nyt huvista on kasvanut harrastus ja haave ammatti. Silloin äitini pitkään kyseli, että mitä minä teen päivät pitkät koneen ääressä. En aluksi kertonut mutta lopulta sain tarpeekseni jatkuvasta utelusta ja kerroin ja näytin mitä tein ja mitä olin saanut aikaan. Sen jälkeen hän ei ole maininnut asiaa sanallakaan vaikka odotin että hän olisi ollut enemmän kiinnostunut poikansa hengentuotoksista. Minä haluaisin keskustella ja puhua jostan suuremmistakin asioista kuin siitä kuinka töissä on mennyt tai mitä olen syönyt ja olenko saanut nukuttua, mutta ei. Kumpikaan vanhempani ei kykene aloittamaan sen syvempää keskustelua, enkä minä saa mahdollisuutta kertoa mielipiteitäni tai näkemyksiä, antaa heille mahdollisuuden nähdä sen ihmisen joka minusta on vousien saatossa tullut. Jos sattumalta alamme puhumaan joko politiikasta, uskonnoista, maailman tapahtumista jne. Se kaatuu siihen ettei äitini halua miettiä asioita sen enempää tai että isäni esittää kovaan ääneen oman näkemyksensä josta me sitten alamme väittelemään.
Isästäni minulla olisi paljon pahaa sanottavaa, mutta vaikka hänestä on tullut ahdasmielinen piilorasisti joka valittaa kaikesta ja on katkera ja kade hyväosaisimpiaan kohtaan vaikkei mitään syytä ole, on hän ehkä ainut jonka kanssa minulla on jotain samaa ja jolle minun ei tarvitse sen ihmeemmin asioita edes selittää. Jostain syystä vastoin kaikkia odotuksiani hän ymmärsi ja hyväksyi täysin sen etten mennyt armeijaan, hän ei kuullu myöskään kirkkoon ja pitää jumalaa suurimpana huuhaaana mitä ihmiskunta on kiusakseen keksinyt joten minulla on edes joku joka puolustaa näkemyksiäni jos epätoivotut tiedot mummoni joskus saavuttavat. Tulen isäni kanssa hyvin toimeen, nykyään, muutettuani pois kotoa jopa paljon paremmin, mutta toivon hartaasti ettei minusta koskaan tule hänen kaltastaan.
Yleisesti ottaen tulen kaikkien sukulaisteni kanssa hyvin toimeen, mutta he eivät oikeastaan tunne minua, eivät edes omat vanhempani. Liian kauan olen pitänyt kaiken sisälläni ja nyt kun haluaisin päästää sen ulos en enää pysty siihen. Haluaisin puhua, haluaisin että joku kuuntelee.

Vastaukset 2
Vanhimmat
Ja minä, kaksikymmentä vuotias, yksin asuva, työtön, nouri mies, joka ei ole eläissään käynyt baarissa, jounut päätään täyteen, muodostanut ystävyys suhdetta suurempaa naispuoliseen henkilöön, käynyt armeijaa, käynyt rippikoulua, hankkinut mopoa, suorittanut ajokorttia.
Asun yksin, ja vieten suurimman osan ajastani yksikseen puuhaillen, nyt kun paras kaverikin on eristetty vekaran järvelle, minä olen eristäytynyt omaan rauhaan, työharjoittelua ja vanhempien viikonloppu vierailuja lukuun ottamatta. En pode minkäänlaista yksinäisyyttä, ihmisten seura tai läheisyys ei ole minulle mikään välttämättömyys. En ole ujo, tulen hyvin toimeen ihmisten kanssa, puhun, olen valmis höpisemään mistä tahansa. Olen hyvä muodostamaan ihmissuhteita, ne eivät vain kestä.
Joku voi sanoa että olen vielä niin nuori etten ymmärrä "elämän suuria asioita" tai muuta huuhaata. Voin kertoa että te jotka niin sanotte olette väärässä. Välillä tuntuu että ymmärrän paljon enemmän kuin moni muu. Jos osaisin pukea maailmankatsomukseni sanoiksi ja jos voisin sen kirjoittaa, kukaan ei uskoisi sen olevan kaskikymppisen miehen ajatusten tuotosta.
Ennenkuin kirjoitukseni lähtee hakoteilla tai venyy liian pitkäksi ettei ketään enää kiinnosta sitä ajatuksen kanssa lukea kiteytän tähän loppuun sen minkä tänä jouluna erityisesti tajusin.
Tajusin sen että jos vatsavaivani ja ahdistus/syömishäiriö kohtaukseni todelle johtuvat sterssistä ja kaikestä siitä mitä minä olen vuosien saatossa sisälleni padonnut. On minun muututtava, on minun tehtävä asialle jotain. Huomenna aion lähteä kävelemään ja aion ottaa sen tavaksi, sen sijaan että kotiin tultuani istahdan television tai tietokoneen ääreen lähden ulos ja kävelen pitkän lenkin oli sää sitten mikä tahansa.
Liikunta kuulemma auttaa niin vatsavaivoihin kuin stressiinkin, ja minun on korkea aika tehdä muutenkin jotain kuntoni ylläpitämiseksi, eikä minulla ole mitään menetettävää.
Sukulaiseni ja vanhempani ovat jo liian vanhoja muuttaakseen ajattelutapojaan saati ymmärtämään minun ajattelutapojani/näkemyksiäni, enkä usko ette koskaan pystyn vanhempien kanssa sen suuremmin mistään keskustelemaan. Joten se olen minä jonka on tehtävä itsensä hyväksi jotain. Mikään ei muutu jos mikään ei muutu.
What we are, dies with us. What we have done lives forever.
olet syvällisempi ihminen kuin vanhempasi, ja jopa syvällisempi kuin ihmiset keskimäärin. Suurin osa ihmisistä ajattelee vain tätä hetkeä arjessa ja tästä päivästä selviämistä huomiseen. He ikäänkuin palavat perusliekillä.
Mutta me taiteilijat kuljemme eri sfääreissä. Ja se on yksinäinen tie.
Jos haluat kehittää kirjoittajan taitojasi, lähde ihmeessä vaikkapa kirjoittajakurssille. Voisit saada paremmin näkemystä omille kyvyillesi.
Vatsasi oireilee eikä syyttä. Yleensä sairaudet ja oireet ovat meille viestejä elimistön häiriötilasta, ne ovat kehon huutoa joihin tulee reagoida. Olet aivan oikein alkanut kuunnella kehoasi ja jos siltä tuntuu että liikunta helpottaa, niin kokeile sitä.