Uskovaiset puhuvat mielellään Jumalan armahtavaisuudesta, loputtomasta pitkämielisyydestä, siitä että Hän antaa anteeksi kerta toisensa jälkeen ihmisen langettua tekemään syntiä.
Luotetaan siihen, että Isä armahtaa lastaan ja taas kuljetaan kevein mielin eteenpäin.
Sanassahan asia on kyllä osaltaan käännetty myös toisinpäin, Sanan kaksiteräinen miekka ei päästä helpolla.
Matteus 18:21-22
Silloin Pietari meni hänen tykönsä ja sanoi hänelle: "Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? Ihanko seitsemän kertaa?"
Jeesus vastasi hänelle: "Minä sanon sinulle: ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän.
Uskovaisenahan sitä toki voi antaa anteeksi montakin kertaa, kärsiä väärinkohtelua mukisematta, kääntää toista poskea, olla pitkämielinen ja kärsivällinen Pyhän Hengen auttamana, näinhän úskovat ihmiset todistavat.
Mutta yksi asia tuntuu olevan mielettömän vaikeaa niin uskovaisille kuin uskomattomille.
Kun on satuttanut jotakin ihmistä sanoilla tai teoilla, niin Jumalan eteen on niin helppo juosta pyytämään anteeksi, mutta satutetun ihmisen eteen tuntuu matka käyvän tahmeasti.
Tuntuu, että se on monelle todella iso kynnyskysymys mennä toisen eteen, myöntää tehneensä virheen, myöntää että on niin kakaramaisen keskenkasvuinen, että ylilyöntejä tulee vähän väliä ja pyytää reilusti anteeksi.
Jotenkin se Jumalalta anteeksi saaminen ja ihmisille anteeksi antaminen jää ikäänkuin puolitiehen, jos ei kykene myöntämään virheitään myös ihmisten edessä. Olisiko tässä ylpeys taustavaikuttajana?
Luulenpa, että jos missä uskon todeksi eläminen näkyy, niin nöyryydessä. Siinä, että uskovaisena pystyy myöntämään virheensä ja pyytämään satuttamaltaan ihmiseltä anteeksi ja ottamaan myös sen mahdollisuuden vastaan, että toinen ei anteeksi anna ja saa jopa lyömäaseen siitä, että olet myöntänyt virheesi.
Luotetaan siihen, että Isä armahtaa lastaan ja taas kuljetaan kevein mielin eteenpäin.
Sanassahan asia on kyllä osaltaan käännetty myös toisinpäin, Sanan kaksiteräinen miekka ei päästä helpolla.
Matteus 18:21-22
Silloin Pietari meni hänen tykönsä ja sanoi hänelle: "Herra, kuinka monta kertaa minun on annettava anteeksi veljelleni, joka rikkoo minua vastaan? Ihanko seitsemän kertaa?"
Jeesus vastasi hänelle: "Minä sanon sinulle: ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän.
Uskovaisenahan sitä toki voi antaa anteeksi montakin kertaa, kärsiä väärinkohtelua mukisematta, kääntää toista poskea, olla pitkämielinen ja kärsivällinen Pyhän Hengen auttamana, näinhän úskovat ihmiset todistavat.
Mutta yksi asia tuntuu olevan mielettömän vaikeaa niin uskovaisille kuin uskomattomille.
Kun on satuttanut jotakin ihmistä sanoilla tai teoilla, niin Jumalan eteen on niin helppo juosta pyytämään anteeksi, mutta satutetun ihmisen eteen tuntuu matka käyvän tahmeasti.
Tuntuu, että se on monelle todella iso kynnyskysymys mennä toisen eteen, myöntää tehneensä virheen, myöntää että on niin kakaramaisen keskenkasvuinen, että ylilyöntejä tulee vähän väliä ja pyytää reilusti anteeksi.
Jotenkin se Jumalalta anteeksi saaminen ja ihmisille anteeksi antaminen jää ikäänkuin puolitiehen, jos ei kykene myöntämään virheitään myös ihmisten edessä. Olisiko tässä ylpeys taustavaikuttajana?
Luulenpa, että jos missä uskon todeksi eläminen näkyy, niin nöyryydessä. Siinä, että uskovaisena pystyy myöntämään virheensä ja pyytämään satuttamaltaan ihmiseltä anteeksi ja ottamaan myös sen mahdollisuuden vastaan, että toinen ei anteeksi anna ja saa jopa lyömäaseen siitä, että olet myöntänyt virheesi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.