Minulle esitettiin Uskonto-palstalla kiperä kysymys ja kysyn nyt teidän mielipidettänne asiaan:
eli tarvitaanko papin työhön teidän mielestänne yliopiston maisterin papereita? Suomalaiset ortodoksipapithan opiskelevat myös Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Yliopisto-opinnot ovat kuitenkin lähtökohdiltaan hyvin erilaisia (tuttu on varmasti sanonta "aloitti Hengessä ja lopetti Helsingissä") kuin kirkon lähtökohdat eikä opetus ole uskonnollisesti tai aatteellisesti sitoutunutta. Ihan "perusasiatkin" kyseenalaistetaan ja uskonnollisen elämän hyvinvoinnista huolehtiminen on opiskelijan itsensä vastuulla.
Elikkä ovatko tiedekunnista saatava akateeminen sivistys ja kriittisyys teidän mielestänne sen arvoisia ja tarpeellisia tulevalle papille että kannattaa ottaa uskon menettämisen "riski"? Vai pitäisikö palata pappisseminaareihin, joissa yksilön uskonnollinen elämä kukoistaa ja siitä pidetään huolta, mutta joista (hyvin karkeasti yleistäen) ei yleensä tule tutkijoita?
eli tarvitaanko papin työhön teidän mielestänne yliopiston maisterin papereita? Suomalaiset ortodoksipapithan opiskelevat myös Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Yliopisto-opinnot ovat kuitenkin lähtökohdiltaan hyvin erilaisia (tuttu on varmasti sanonta "aloitti Hengessä ja lopetti Helsingissä") kuin kirkon lähtökohdat eikä opetus ole uskonnollisesti tai aatteellisesti sitoutunutta. Ihan "perusasiatkin" kyseenalaistetaan ja uskonnollisen elämän hyvinvoinnista huolehtiminen on opiskelijan itsensä vastuulla.
Elikkä ovatko tiedekunnista saatava akateeminen sivistys ja kriittisyys teidän mielestänne sen arvoisia ja tarpeellisia tulevalle papille että kannattaa ottaa uskon menettämisen "riski"? Vai pitäisikö palata pappisseminaareihin, joissa yksilön uskonnollinen elämä kukoistaa ja siitä pidetään huolta, mutta joista (hyvin karkeasti yleistäen) ei yleensä tule tutkijoita?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen sitä mieltä, että sen enempää idän kuin lännenkään katolisen kirkon seurakuntapapin virkaan ei tarvita maisterin papereita.
Eiköhän tieto ja taito palvelusten toimittamiseen, sanan julistamiseen, sakramenttin jakoon ja ruohonjuuritason sielunhoitoon riitä...
tai enpä sanokkaan mitään...
Molemmissa systeemeissä on omat puolensa. Pappisseminaari on tiivistä opetusta ja tähtää nimenomaan papinvirkaan. Ihmiset, jotka sinne tulevat tietävät sen faktan jo tullessaan.
Toisaalta pappisseminaari on eristäytynyt yhteisö.
Avoimempi yliopisto-opetus tarkoittaa taas sitä, että sitä "voi käyttää hyväkseen", jotta pääsisi yliopistoon helposti, kuten monet tekevät loikkaamalla muihin tiedekuntiin.Tämä on myös tarkoittanut sitä, että jossakin vaiheessa aivan lähitulevaisuudessa Suomessa on pappispula.
Pitäisin pappisseminaria sinänsä parempana, selkeämpänä vaihtoehtona.
pappispula? Luterilaisessa kirkossa ilmeisesti tulee ainakin, joillain alueilla se on jo tosiasiaa. Syynä lähinnä se, että teologian maisterit eivät kaikki kuitenkaan lue papinvirkaan (jotain 50-60% päätyy kirkon virkaan jos oikein muistan).
Itse pitäisin hyvänä Ruotsin mallia, jossa ensin luetaan yliopistossa teologian maisteriksi ja sitten mennään pastoraali-instituuttiin tms. ja opiskellaan siellä lisää varsinaista papin ammattitaitoa. Yhdistetään siis molemmat systeemit.
Mielestäni se, että pappi on saanut syvemmän tiedollisen ja teoreettisen pääoman, on hyvä ase kiihkomielisyyttä ja tietämättömyyteen perustuvaa harhaan johtamista vastaan. Kun tuntee myös historialliset ja kulttuuriset lähtökohdat omalle kutsumukselleen, voi välttyä liialliselta fundamentalistisuudelta ja suvaitsemattomuudelta. Kristinuskon historiallisia juuria selviteltäessä ei pitäydytä Raamatun sanaan siten, että Raamattu toimisi historian oppikirjana. Tieto, joka järjellisesti saattaa sotia uskonnollista vakaumusta vastaan koetellen sitä, on hyvä kuitenkin ottaa vastaan. On hyvä tuntea saman asian monia erilaisia tulkintoja ja puolia; historiallisen totuuden ei kuitenkaan tarvitse olla sama kuin uskonnollinen totuus.
" Kreikkalaiset etsivät viisautta, mutta juutalaiset tunnustekoja"
Minulla on ollut tapana sanoa, että yliopisto kouluttaa maistereita, mutta piispat vihkivät pappeja. Kysymys tiedon ja uskon jännitteestä on ikuinen ja heijastuu myös teologiseen koulutukseen. Tästä aiheesta taitettiin kiivaasti peistä kirkolliskokouksessa silloin kun päätettiin teologikoulutuksen siirtämisestä Joensuuhun. Eräänlainen kompromissi saatiin aikaan, kun tehtiin päätös Ortodoksisen seminaarin perustamisesta yliopiston yhteyteen ja valtio suostui maksamaan tämän seminaarin rakennus- ja ylläpitokustannuksetkin.
Piispa voi vihkiä papiksi kenet tahansa kanonisesti sopivan henkilön. Pystymetsästä ei kuitenkaan tulisi pappeja vihkiä, sillä ei Henki aina järkeä valaise. Tässä keskustelussa on esitetty jo hyviä perusteluja sille, miksi myös "Ateenan tie" eli sivistys on papille tärkeä ja suorastaan välttämätön. Parempi sekä-että kuin
joko-tai: toisin sanoen myös hengellisyyttä tarvitaan. Hyvän papin persoonassa yhdistyvät hengellisyys ja vankka tiedollinen pätevyys.
PaskaPali esitti mielipiteessään, että johonkin? seurakuntaan on valittu parivuotta sitten ei maisteri kirkkoherraksi? Mihin seurakuntaan? kuka tietää?
Mielestäni sydämen sivistys on tärkein ominaisuus ihmisessä. Sitä ei saa vaikka väittelisi tohtoriksi useamman kerran tai sitä ei voi saavuttaa lukemalla maisteriksi. Papin tärkein tehtävä on (esitän ajatuksiani maallikkotason ihmisenä) huolehtia seurakunnasta niin että se toimii, hoitaa kirkolliset menot ja olla sielunhoitajana ja lähimmäisenä tarpeen mukaan.
Tietysti teologiset kysymykset ja niiden tulkinnat ovat tärkeitä, mutta myös elämänkokemus ja se kaipamani sydämen sivistys.
Käsittäkseni papin tehtävä on vaativa ja raskas, eikä suurimmasta osasta ihmisiä siihen ole. Toivottavasti jatkossa kuitenkin saadaan edelleen pappeja seurakuntiin ja nuoret papit ovatkin sitten kaikki maistereita, mutta onko koulutuksessa huomioitu myös ne "isän" tehtävät ja annetaanko myös koulutusta ihmisten kohtaamiseen, vai tuleeko ne taidot sittenkin sydämestä.
Kysyy UTELIAS?