Minua kiinnostaisi tietää, onko teille muille masentuneille selvää mistä teidän masennuksenne johtuu. Minulle ei ole. Tai on minulla kaikenlaisia teorioita mutta koska olen kokenut olleeni masentunut ihan teini-iästä näin yli kolmekymppiseksi olisi hienoa tietää, miksi olen tällainen. Olen kasvanut masentuneeksi ja minulla on muistikuvia itseinhosta jo lapsena. Mutta en oikein osaa sanoa miksi. Masennus on useimmiten vaikeaa eikä siihen auta lääkkeet tai terapia.
Osaatteko sanoa mistä masennuksenne johtuu?
ygugy
17458
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ainakin kaikki ikävät tapahtumat menneisyydessä on vaikuttaneet masentumiseen paljon. Mietin ihan likaa menneitä, voin myöntää. Mutta huonot kokemukset estää elämästä mitään uusia kokemuksia, kun on tullut kaikenlaisia kammoja vaikka mitä asioita kohtaan.
Olin jo ihan pienenä sellainen aika huonoitsetuntoinen. Olin sellainen hiljainen ja rauhallinen, aina helposti kiusattava kun en ikinä kostanut kellekään. Ja koska aina lapsena jouduin tukahduttamaan kaikki vihan ja surun tunteet kotonakin, en kasvanut kovin normaaliksi ihmiseksi. Vasta parikymppisenä, kun muistelin terapeutin ja sellaisten kanssa lapsuus- ja nuoruusaikoja, sain purettua ne aikoinaan tukahdutetut tunteet. Kun piti muistella kaikki vaikeat asiat läpikotaisin, masennus muuttui aina vain vaikeammaksi ja nyt se on ihan mahdoton jo. Nyt olen siis 23 ja puolet elämästä on ollut vain masennusta. Mutta ei se heti näin pahana ollut, ja välillä oli hyviäkin kausia. Nyt se on ollut muutaman vuoden vaikeana, sitä ennen keskivaikeana.
Ja masennusta ylläpitää elämää liikaa rajoittava paniikki- ja ahdistuneisuushäiriö ja asperger ja mitähän niitä vielä oli.. Psykoosejakin joskus.. Näiden asioiden kanssa voi oppia kuulemma elämään ihan normaalia elämää, mutta nyt tuntuu aika mahdottomalta, ja jos tässä haluaisi selvitä, pitäisi jaksaa uskoa paranemiseen. En voi uskoa parantuvani.
Vaikka miten koittaisin iloita tästä muusta terveydestä (näkö ja kuulo tallella, voin kävellä jne) niin silti tuo normaalin elämän eläminen on mulle ihan mahdotonta ja se masentaa. En haluaisi olla sairaslomalla, vaan haluaisin pystyä olemaan normaali aikuinen joka käy työssä. En vain tiedä mikä kumman työ sopii näin omituiselle ihmiselle. Haaveet vaimosta ja lapsista olen päättänyt unohtaa. Olen liian outo sellaista elämää elämään. Olen kateellinen tavallisille ihmisille, jotka uskaltaa elää normaalia elämää. Eli soittaa puhelimella, käydä kaupassa, ajella autolla, käydä kävelyllä, ihan tuollaista tavallista. Multa on kaikki vähäiset kaverisuhteet hiipuneet lähes poikki, kun en voi lähteä muiden kanssa minnekään. Tekstiviestiä tai sähköpostia laitellaan, kun puhelimessa puhuminen on liian rasittavaa enkä pääse helposti lähtemään kavereille kylään vaikka pitäisi... Ne on melkeinpä kaikki jo naimisissa ja on lapsiakin. En osaa keskustella sellaisista asioista. Olen kuin jostain ihan toisesta maailmasta. Enkä varmasti viitsi masentaa kavereita kertomalla mun oikeita kuulumisia. Valehtelen jotain, että hyvin menee, nyt etsin tässä koko ajan töitä...
Nämä ärsyttävät rajoitteet, tai pelot ja mun aivan outo kummallisuus varmastikin on syynä masennukseeni. Mä siis suurimmaksi osaksi tiedän missä vika on, mutta kun näistä asioista ei niin helpolla pääsekään eroon. Lääkkeet ei muuta näitä asioita. Ne ei paranna näitä pois.
Niin, ja masennusta pahentaa tietysti riidat. Masentuneena oon joskus tosi ärtyinen ja vanhemmat (muuta perhettä ei ole) saa joskus kuulla tosi rumia juttuja. Saatan sanoa niin ilkeästi. Kyllä ne tietää, että en tarkoita, mutta sekin rasittaa kun ne suhtautuu muhun kuin johonkin potilaaseen. Jos ne vaikka katsoo toisiinsa jotenkin merkitsevästi kun puhun jotain. En taida osata selittää mitä nyt tarkoitan. Varmaan sitä, että nekään ei pidä mua normaalina aikuisena ihmisenä. Itekin tiedän, etten sellainen ole. Eli kaikki vika on minussa itsessä. Minun vikojen takia olen masentunut. Ymmärrän kyllä muita ihmisiä siinä asiassa, että mun kanssa voi olla mahdotonta tulla toimeen. Ärsyttävää. . .
Ja masentuneena alkaa vihata itseä muutenkin. Ihan kaikki asiat ärsyttää. Ärsyttävän värinen tukka. Miksi en ole isompi. Miksi en ole puhelias. Ja yöunet menee näinkin merkityksellisiä asioita yöt pohtiessa. Väsymys lisää masennusta. Ja nyt taidan lopettaa tämän kirjoittamisen ennen kuin keksin lisää syitä saada vaipua murjotukseen ;/
siinä se.
Varmaan joku serotoniinin (?) puutos aivoissa vai mitähän ne yritti selittää. Eli olis joku kemiallinen juttu?...
Huono itsetunto on merkittävä tekijä.
En tiedä, mistä se tuli. Lapsena olin paljon vahvempi, olin ylpeä siitä mitä olin. Sitten pikkuhiljaa elämä luisui käsistä.
Olen elänyt helppoa elämää. Minun ei pitäisi olla masentunut. En voi muuta kuin olla pahoillani.
Siitä se johtuu. Olen ollut yksinäinen teini-iästä lähtien, nyt olen 23. Nykyään olen kehittynyt huimasti sosiaalisten tilanteiden pelostani parempaan, mutta yksinäisyys tuntuu jatkuvan loputtomiin. Saan kuulla olevani kaunis ja viehättävä, mutta en ole koskaan seurustellut. Olen AINA yksin. Kun olen yrittänyt pitää joitakin ystävyyssuhteita ne vain lopahtavat, koska henkilöillä on paljon muita ystäviä enkä vain kuulu kuvioihin. Ilmeisesti olen tylsä koska olen ujohko? Eräälle miespuoliselle kaverille (naimisissa) olin näköjään vain jokin statuksen kohottaja. Ulkona ollessamme hän sanoi kaverilleen: "Nostattaa statusta kun kulkee tuon näköisen naisen kanssa." Olen ihmisenä arvoton.
Muistan monta tapahtumaa, jotka masensivat minua jo lapsena ja lisäksi yksi isompi, jopa traumaattinen tapahtuma. Nämä kaikki yhdessä ovat kroonistaneet masennukseni. Masennus on siis ollut seuranani lapsesta asti, nyt 30 vuotiaana vasta diagnosoitu ja hoidettu, heikolla menestyksellä tosin... keskivaikeata sairastan.
lapsuuden kokemuksista. masentuneet, elämäänsä täysin pettyneet vanhemmat. Eivät osanneet muuta kuin raivota ja valittaa. Ulkopuolisuus, yksinäisyys vaikka nyttemmin olenkin mieluummin yksin. Olin jo lapsena aina surullinen ja sitten parikymppisenä iski masennus täysillä, nyt ikää 30 eikä tilanne mihinkään ole muuttunut. ''lääkkeet'' on muuten ihan täyttä roskaa.
Aloittajalle: sinulla on krooninen keuhkoklamydia aivoissa ja keskushermostossa. Olet varmaankin saanut sen jo hyvin nuorena jos masennusoireita on ollut noin kauan. Se tarttuu ihan pisaratartuntana vaikkapa vanhemmiltasi. Tarvitset vahvan mikrobilääkityksen joka on erityisesti tähdätty solun sisäisiä bakteereita vastaan. Masennuslääkkeillä voit heittää vesilintua.
"Eräälle miespuoliselle kaverille (naimisissa) olin näköjään vain jokin statuksen kohottaja. Ulkona ollessamme hän sanoi kaverilleen: "Nostattaa statusta kun kulkee tuon näköisen naisen kanssa.""
Ehhee...? Kaverisi taitaa olla ihan pikkuisen spede "statuksineen". Ei pahalla, älä välitä. :)
Oman masennukseni syynä ovat kuun pimeällä puolella salaa elävät itiöt. Niihin auttaa ainoastaan 20 vuoden multakuuri korvan kautta nautittuna. Myös kaikilla muilla ihmisillä masennuksen ja kaikkien muidenkin sairauksien syy liittyy eri tavoin kuuhun ja itiöihin, vaikka he eivät tiedäkään sitä, koska heillä ei ole oikeaa tietoa vaan ovat tieteen ja lääkäreiden sumutuksen uhreja.
Sori, tylsää. :)
"lapsuuden kokemuksista. masentuneet, elämäänsä täysin pettyneet vanhemmat. Eivät osanneet muuta kuin raivota ja valittaa. Ulkopuolisuus, yksinäisyys vaikka nyttemmin olenkin mieluummin yksin. Olin jo lapsena aina surullinen ja sitten parikymppisenä iski masennus täysillä, nyt ikää 30 eikä tilanne mihinkään ole muuttunut. ''lääkkeet'' on muuten ihan täyttä roskaa."
Täsmälleen näin. En voi sanoa kärsiväni yksinäisyydestä, koska muutamalla puhelinsoitolla moni ystävyys herätettäisiin henkiin. On oma valintani, etten pidä yllä ihmissuhteita. En jaksa. Suurempi osa elämästä on kohta ollut masentunutta kuin tervettä aikaa. Kokeiltu on lääkkeet, terapia, liikunta, terveellinen ruokavalio, lisäravinteet, meditointi, jooga ja niin väsymykselle periksi antaminen kuin hampaat irvessä tekeminenkin. Mikään ei vain muutu.
Pahat asiat pyörivät mielessä kuin juuttunut levy. Omat huonot kokemukset, nälkää näkevät ihmiset, raiskatut naiset, rääkätyt eläimet, kuolema, kärsimys. Tuntuu, etten mitenkään voisi olla onnellinen niin kauan kuin maailmassa on näin paljon pahaa. Eikö olisi vinksahtanutta hymyillä ja nauraa niin kauan kuin maailmassa on lasten hyväksikäyttöä? Suurin ongelmani on se, ettei energiatasoni riitä kärsivien auttamiseen. Enkä kestä kohdata toisten tuskaa, surua ja kipua.
Olen 24-vuotias, masennuksen kanssa painin noin neljä vuotta, mutta nyt alan olla voiton puolella. Minulla on aina ollut heikko itsetunto, olen sen perinyt äidiltäni opittuna käytösmallina. Lisäksi minulla oli lapsuudessa muutama trumatisoiva ajanjakso, joissa koin tulleeni hylätyksi. Nämä olen tajunnut vasta viime aikoina. Lisäksi olen aina ollut vähän alakuoinen ja niin kauna kuin muistan, minulla on ollut ahdistusta. Eli siis loistavat lähtökohdat masennukselle.
Nelisen vuotta sitten olin vielä opiskelemassa ja stressitasoni oli huiman korkea, siksi kai minä sitten sairatuin. Vuoden verran kävin keskustelemassa hoitajan kanssa. En siis ollut hoidossa, sain vain tukea. Sitten lopetin koulun koska en jaksanut enää. Pääsin heti töihin toiselle alalla ja asiat alkoivat mennä parempaan suuntaan. Taustalla painoivat kuitenkin ajatus siitä kuinka olin epäonnistunut opiskeluissa, sekä tietysti vanhat traumat. Vuoden työssäolon jälkeen menin lääkäriin ja sain masennuslääkkeet sekä aloitin uudelleen hoitajakäynnit. Lääkkeitä vaihdeltiin ja yritettiin lopettaa vuoden ajan, sitten sain lähetteen mielenterveystoimistoon. Nyt olen ollut siellä asiakkaana vuoden, lääkkeet sain lopetettua muutama kk sitten, niistä ei oikein ollut apua. Seuraavalla lääkärikäynnillä saan B-lausunnon, jolla haen Kelan tukemaan kuntouttavaa psykoterapiaa. Tämän vuoden alusta voimaan tulleen muutoksen ansiosta tuen saaminen ei ole enää harkinnan varaista. Uskon että asiat lähtevät taas parempaan suuntaan, toivottavasti tällä kertaa pysyvästi.
Ehkä sinun kannattaisi vielä kokeilla jotain terapiaa.
perheen hajoaminen ja imbesillit ihmiset ympäri maailman. Ja oma saamattomuus. Mikään ei huvita kylliksi, että jaksaisi paiskia töitä saavutuksen eteen. Väsyttää ja olen ärsyyntynyt jatkuvasti. Tekis mieli vaan nukkua poijes.
Oireet kuten saamattomuus, mikään ei kiinnosta, väsymys ja ärsyyntyminen jne. Nämä eivät ole masennuksen syitä vaan oireita. Perheen hajoaminenkin voi olla masennuksen "oire" tai sen seuraus.
Oireet ja syyt kannattaa eroittaa toisistaan. Se helpottaa asioiden jäsentelyä ja varsinaisiin syihin puuttumista kuten työnarkomania, unettomuus, täydellisyyden tavoittelu, suorittaminen, pakko-oireet ja pakkoajatukset, armottomuus itseään ja kanssa ihmisiä kohtaan jne.
Kyllä nuo kaikki mainitsemasi "varsinaiset syyt" voivat nekin olla (ja yleensä ovatkin) ennemmin masennuksen oireita kuin syitä. Syyt ovat usein syvemmällä kuin käyttäytymisessä, asenteissa tai pakko-oireissa. Monesti asiat tietysti ketjuuntuvat niin, että oireet itsessään edelleen pahentavat alkuperäisiä (tunne-)ongelmia ja toimivat siten osasyinä masennuksen jatkumiseen.
Omalla kohdallani masennuksen syitä ovat varmaankin kohtalaisen vaikea lapsuus (varhain hajonnut perhe, vanhempien mielenterveysongelmat, omien tunteiden liian vähäinen käsittely ja sivuun laittaminen, itsenäisesti ja yksin selviytyminen kaiken kanssa) ja eräät myöhemmät, ikävät kokemukset (kiusatuksi joutumista, traumaattisia kokemuksia päihteiden kanssa yms.). Nuo sitten johtivat kriisiin, jonka jälkeinen pitkäaikainen masennus ahdistuksineen, epätoivoineen, työkyvyttömyyksineen ja yksinäistymisineen on tullut tutuksi ja ruokkii myös osin itse itseään. Näiden kaikkien osalta sitten selvitellään, mikä johtuu mistäkin ja mikä parantaisi.
nyt kuitenkin suuri elämänmuutos laukaisi vakavan masennustilan.