olen 15-vuotias tyttö uudeltamaalta ja kärsinyt nyt puoltoista vuotta vaikeasta masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä, tuntuu siltä että anoreksiakin alkaa saada otteen minusta ja taidan tarvita osasto hoitoa, mutta ongelmani on sosiaalistentilanteidenpelko..pelkään nimittäin kaikista eniten nuoria..eli en uskalla mennä nuorten osastolle..onko nuoren mahdollista päästä aikuisten osastolle?
terapiassa käyn kerran viikossa ja masennustääkkeet aloitettiin 4kk sitten mutta mitään hyötyä niistä ei ole ollut. ja mikä pahinta en enää osaa puhua asioistani...suurin osa terapia istunnoista istun hiljaa ja odotan sen loppumista..en usko paranemiseen...onko minulla toivoa??
terapiassa käyn kerran viikossa ja masennustääkkeet aloitettiin 4kk sitten mutta mitään hyötyä niistä ei ole ollut. ja mikä pahinta en enää osaa puhua asioistani...suurin osa terapia istunnoista istun hiljaa ja odotan sen loppumista..en usko paranemiseen...onko minulla toivoa??
Vastaukset 1
Vanhimmat
Moikka, itse olen 16 vuotias, olen kärsinyt koko ikäni pelkotiloista ja vaikeasta masennuksesta. Syömishäiriö tuli mukaan 13 vuotiaana. Osastoa on takana yhteensä 16 kk, lääkäreitä 15, psykologeja 9 sekä tämänhetkinen psykoterapeuttini.
Suosittelen kovasti että menet nimenomaan nuorten osastolle, aikuisten osastolla olosi luultavasti vain pahenee, siellä kun potilaat ovat usein psykoosissa ja tekevät järjettömiä juttuja (kyllä niin on toisinaan nuorillakin..). Olen ymmärtänyt että lääkäritkään eivät laita potilaitaan aikuisten osastolle, kuin vain jos missään muualla ei ole tilaa ja tilanne on erittäin vakava.
Tiedän tunteen, ettet halua nuortenosastolle. Olin ennen todella todella arka ja hiljainen. Osastolla kuitenkin huomasin, että ketään ei mollata. Oli hiljaisia ja rääväsuita, ketään ei kuitenkaan kiusattu. Itse sain valtavasti rohkeutta osastojaksoiltani ja tutustuin aivan ihaniin ihmisiin. Ja jos et tahdo olla toisten seurassa, niin sitten et ole, ei kukaan siihen pakota. Olet osastolla vain itsesi takia.
Nyt vain koitat saada sanoja suustasi ulos, parasta olisi jos sanoisit terapeutille suoraan ettet pysty puhumaan hänelle. Voitte yhdessä miettiä mitä voisitte tehdä, voisitko esim kirjoittaa ajatuksiasi paperille ajan aikana puhumisen sijaan. Eniten auttaa asioiden esilletulo. Minulle anoreksiasta puhuminen oli maailman vaikein asia. Lopulta kuitenkin sorruin henkisesti niin pahasti ja tiesin että muut tiesivät, kerroin kaiken. Sen jälkeen on ollut helpompaa, pääsin eroon pakonomaisesta liikkumisesta, täysin.
Ja lääkkeitä olen syönyt 2 vuotta, en edes muista kuinka montaa erilaista. Joskus ne auttavat joskus ei, paras apu tulee kuitenkin itseltäsi, kukaan ei voi sinua auttaa jos et itse sitä halua. Kirjoita vaikka terapeutillesi se kirje, jos et keksi muuta. Älä missään nimessä luovuta. Tsemppiä. Elämä on helvettiä, mutta niin on monilla muillakin, et ole koskaan yksin!