Jalo porvari ja työläistyttö
Leena Lander: Käsky. WSOY. Helsinki 2003. 336 s. (arv. Maria Lähteenmäki)
Kirjailija Leena Landerin kymmenes romaani Käsky kertoo 1900-luvun Suomen historian traagisimmasta keväästä 1918. Sisällissota on kääntynyt valkoisten voitoksi, punaisten pakolaisten virta alkaa edetä huhtikuisessa kevätkelissä epätoivoisesti ja epäjärjestyksessä kohti itää, joillakin paikkakunnilla taistellaan vielä, osa kapinallisista on jo vankileireissä. Pian kajahtavat joukkolaukaukset ja tuhansia punaisia miehiä, naisia ja vanhuksia kaatuu teloituskomppanioiden eteen. Heidät heitetään joukkohautoihin, metsien siimekseen, ilman nimeä, ilman seremonioita. Kevään nopeat ja lukuisat teloitustuomiot langettivat nopeasti nimetyt paikalliset kenttätuomioistuimet. Eräs kenttätuomioistuin perustettiin Inkoon Västankvarniin, joka on Landerin fiktiivisen tarinan tapahtumapaikka, Ruukkijoen kenttätuomioistuin.
Ruukkijoki on Landerin tarinassa entinen hermoparantola eli hourula, joka oli tyhjennetty nopeasti ja väkivaltaisesti entisistä potilaista keväällä 1918. Tiloihin oli tarkoitus perustaa sotasairaala, mutta siitä tulikin kenttätuomioistuin, jota johtamaan nimettiin kirjailija ja toimittaja Emil Hallenberg. Hänelläkin on todellinen esikuvansa, samaisen Inkoon Västankvarnin todellinen kenttätuomari. Landerin romaani on yllättävän kantaaottava: hän haluaa nostaa esille kirjallisen eliitin vastuun vuoden 1918 väkivaltaisuuksista. Esimerkiksi hän ottaa Ilmari Kiannon, jonka naarassusi-kertomukset ja kostonhimoiset kirjoitukset järkyttivät jopa aikalaisia. Kiantohan suitsutti, että jos tarttuu kivääriin, voi kyllä onnistua tappamaan seitsemän, mutta voi tulla tapetuksi myös itse. Sen sijaan kynää heiluttamalla voi tovereillansa ammuttaa seitsemän tuhatta.
Lander on rakentanut kertomuksensa hienosti muutaman todellisen tapahtuman ja henkilön varaan. Varsinainen romaanin päähenkilö on kirjailijan isoisä Eino, entinen punaorpo. Hänen tarinansa raamittaa koko romaanin juonta. Isoisä testamenttaa kirjailijalle yllättäen "suvun kalleimman aarteen", suojeluskunnan valkoisen käsivarsinauhan. "Miten niin suojeluskunnan nauha voi olla kommarisuvun kallein aarre?" Romaanin lopussa selviää, miksi valkoinen nauha oli niin tärkeä isoisälle.
Romaanin kertomuksen nainen, Miina, on tarinassa Einon äidin pakokaveri. Miina pelastuu, toisin kuin kolme muuta naista, teloitusrivistä nipin napin jääkäri Aaron kunniallisuuden takia. Aaro ei hyväksy humalassa tehtyjä punaisten naisten raiskauksia ja summittaisia teloituksia. Niinpä hän lähtee viemään Miinaa Ruukkijoen viralliseen kenttätuomioistuimeen. Pariskunta pääsee loppujen lopuksi perille ja lukija saa seurata kenttätuomari Hallenbergin, Aaron ja Miinan henkistä valtataistelua kiväärin piipun varjossa. Pelin voittaa Miina, Eino-pojan onneksi. Einon, jolle kerrottiin, että hänen isänsä ei ollut kansanvihollinen, vaan oli "menehtynyt vain ja ainoastaan pillun takia, josta kaikki miehiset erehdykset johtuvat. Ja että äiti oli päätynyt sosialistiksi, koska oli kaunis ja koska hänen kiinnostuksensa miehiin oli ollut laaja-alaista."
Työläisnaisten leimaaminen huoriksi ja pettureiksi oli kunniallisen kirjailijan Ilmari Kiannon tuon aikaisen kirjallisen tuotannon johtoajatuksia. "Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä enemmän kuin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus...Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat."
Kiannon kostonhalu meni niin pitkälle, että kustantaja Eino Railokin tuomitsi Kiannon "inhottavan" halun nähdä alastomia naisten ruumiita ja tarpeen luetella "kaikki ne hävyt joita ahnas silmäsi kuoleman kentillä huomasi".
Leena Lander on sisällyttänyt tarinansa lomaan onnistuneesti monia viittauksia tuonaikaisen suomalaisen yhteiskunnan kipeistä ongelmista, köyhien torpantyttöjen turvattomuudesta ja hyväksikäytöstä palveluspaikoissaan, punaisten teloitettujen omaisten sulkemisesta yhteisöjensä ulkopuolelle, punaorpojen leimaamisesta, sijoittamisesta lastenkoteihin ja aivopesusta. Kaikki arkoja aiheita, tabuja, jotka kiinnostavat myös historiantutkijoita. Nyt kun Sotasurmat 1914-22 -projekti on saanut koottua tietokannan sodan uhreista, on toivottavaa, että vuoden 1918 sosiaalihistoria vihdoin nousisi myös historiantutkimuksen keskiöön. Landerin romaani päättyy sovituksen ajatukseen: "Sota on ohi, kesä alkamassa. Uponneet veneet ja laivat nostetaan ylös, hajonneet korjataan. Kaikki on mahdollista. Kaikki."
Leena Lander: Käsky. WSOY. Helsinki 2003. 336 s. (arv. Maria Lähteenmäki)
Kirjailija Leena Landerin kymmenes romaani Käsky kertoo 1900-luvun Suomen historian traagisimmasta keväästä 1918. Sisällissota on kääntynyt valkoisten voitoksi, punaisten pakolaisten virta alkaa edetä huhtikuisessa kevätkelissä epätoivoisesti ja epäjärjestyksessä kohti itää, joillakin paikkakunnilla taistellaan vielä, osa kapinallisista on jo vankileireissä. Pian kajahtavat joukkolaukaukset ja tuhansia punaisia miehiä, naisia ja vanhuksia kaatuu teloituskomppanioiden eteen. Heidät heitetään joukkohautoihin, metsien siimekseen, ilman nimeä, ilman seremonioita. Kevään nopeat ja lukuisat teloitustuomiot langettivat nopeasti nimetyt paikalliset kenttätuomioistuimet. Eräs kenttätuomioistuin perustettiin Inkoon Västankvarniin, joka on Landerin fiktiivisen tarinan tapahtumapaikka, Ruukkijoen kenttätuomioistuin.
Ruukkijoki on Landerin tarinassa entinen hermoparantola eli hourula, joka oli tyhjennetty nopeasti ja väkivaltaisesti entisistä potilaista keväällä 1918. Tiloihin oli tarkoitus perustaa sotasairaala, mutta siitä tulikin kenttätuomioistuin, jota johtamaan nimettiin kirjailija ja toimittaja Emil Hallenberg. Hänelläkin on todellinen esikuvansa, samaisen Inkoon Västankvarnin todellinen kenttätuomari. Landerin romaani on yllättävän kantaaottava: hän haluaa nostaa esille kirjallisen eliitin vastuun vuoden 1918 väkivaltaisuuksista. Esimerkiksi hän ottaa Ilmari Kiannon, jonka naarassusi-kertomukset ja kostonhimoiset kirjoitukset järkyttivät jopa aikalaisia. Kiantohan suitsutti, että jos tarttuu kivääriin, voi kyllä onnistua tappamaan seitsemän, mutta voi tulla tapetuksi myös itse. Sen sijaan kynää heiluttamalla voi tovereillansa ammuttaa seitsemän tuhatta.
Lander on rakentanut kertomuksensa hienosti muutaman todellisen tapahtuman ja henkilön varaan. Varsinainen romaanin päähenkilö on kirjailijan isoisä Eino, entinen punaorpo. Hänen tarinansa raamittaa koko romaanin juonta. Isoisä testamenttaa kirjailijalle yllättäen "suvun kalleimman aarteen", suojeluskunnan valkoisen käsivarsinauhan. "Miten niin suojeluskunnan nauha voi olla kommarisuvun kallein aarre?" Romaanin lopussa selviää, miksi valkoinen nauha oli niin tärkeä isoisälle.
Romaanin kertomuksen nainen, Miina, on tarinassa Einon äidin pakokaveri. Miina pelastuu, toisin kuin kolme muuta naista, teloitusrivistä nipin napin jääkäri Aaron kunniallisuuden takia. Aaro ei hyväksy humalassa tehtyjä punaisten naisten raiskauksia ja summittaisia teloituksia. Niinpä hän lähtee viemään Miinaa Ruukkijoen viralliseen kenttätuomioistuimeen. Pariskunta pääsee loppujen lopuksi perille ja lukija saa seurata kenttätuomari Hallenbergin, Aaron ja Miinan henkistä valtataistelua kiväärin piipun varjossa. Pelin voittaa Miina, Eino-pojan onneksi. Einon, jolle kerrottiin, että hänen isänsä ei ollut kansanvihollinen, vaan oli "menehtynyt vain ja ainoastaan pillun takia, josta kaikki miehiset erehdykset johtuvat. Ja että äiti oli päätynyt sosialistiksi, koska oli kaunis ja koska hänen kiinnostuksensa miehiin oli ollut laaja-alaista."
Työläisnaisten leimaaminen huoriksi ja pettureiksi oli kunniallisen kirjailijan Ilmari Kiannon tuon aikaisen kirjallisen tuotannon johtoajatuksia. "Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä enemmän kuin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus...Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat."
Kiannon kostonhalu meni niin pitkälle, että kustantaja Eino Railokin tuomitsi Kiannon "inhottavan" halun nähdä alastomia naisten ruumiita ja tarpeen luetella "kaikki ne hävyt joita ahnas silmäsi kuoleman kentillä huomasi".
Leena Lander on sisällyttänyt tarinansa lomaan onnistuneesti monia viittauksia tuonaikaisen suomalaisen yhteiskunnan kipeistä ongelmista, köyhien torpantyttöjen turvattomuudesta ja hyväksikäytöstä palveluspaikoissaan, punaisten teloitettujen omaisten sulkemisesta yhteisöjensä ulkopuolelle, punaorpojen leimaamisesta, sijoittamisesta lastenkoteihin ja aivopesusta. Kaikki arkoja aiheita, tabuja, jotka kiinnostavat myös historiantutkijoita. Nyt kun Sotasurmat 1914-22 -projekti on saanut koottua tietokannan sodan uhreista, on toivottavaa, että vuoden 1918 sosiaalihistoria vihdoin nousisi myös historiantutkimuksen keskiöön. Landerin romaani päättyy sovituksen ajatukseen: "Sota on ohi, kesä alkamassa. Uponneet veneet ja laivat nostetaan ylös, hajonneet korjataan. Kaikki on mahdollista. Kaikki."
Vastaukset 10
Vanhimmat
Hoh, hoh, hooooooo, kaiken vitunlaisia Lantapatterin sekoja tässä lukemaan. Hoh, hoh, hooooooo, pure kulliasi.
kaikkea sitä hullujen punikkien päissä liikkuukin, hoh, hoh, hoooo
me keskustalaiset lumme vain jallua ja urkkia, hoh, hoh, hoooo
jokainen voi kuvitella, että mitä muuta siellä pimeässä korvessa on tapahtunut rusoposkiselle pienellä pojalla.. Sieltä pimestä tuvasta kuului usein hohotus.. Ei ihme, että sonnarilla jäi koulut käymättä.
kuolemantuomion tietojen antamisesta talvisodassa ja valitettavasti armahtivat vankeudesta, vaikka rangaistuksen olisi pitänyt olla huomattavasti kovempi. Jotenkin oikeuden mukaista oli se, että joutui vanhoilla päivillään heittelemään kuperkeikkoja ja ilveilemään saadakseen ryypyn. Mutta teko minkä hän teki talvisodassa oli niin törkeä, että rangaistus olisi pitänyt olla muu, kuin vankilatuomio.
Oikeudessa Majuri Kari vahvisti, että jos venäläiset olisivat saanneet Kiannon viestin ajoissa käsiinsä ja sen ohjeiden mukaan toimineet, niin Suomussalmen puolustus olisi romahtanut ja peli olisi suomalaisten osalta ollut pelattu. Sitten vielä Kianto ilkesi kirjoittaa "Omat koirat purivat" romaanin ja puolusteli itkien siinä toimiaan. Varsinainen pappissuvun mätäomena.
Kirjan "Käsky" ajan tapahtumia kuvaa teos "Punavankileirit 1918 suomalainen murhenäytelmä".
- Suomen sisällissodan päätyttyä keväällä 1918 maassamme vallitsi yleinen kaaos. Valkoisten perustamille vankileireille joutui noin 80 000 kapinaan osallistunutta punaista. Heistä 12 000 - 14 000 menehtyi, suurin osa nälkään ja tauteihin, osa myös teloitettiin.
Vangit ovat kertoneet kirjeissä, korteissa, päiväkirjoissa ja muistelmissa kukin omalla tavallaan siitä, mitä leireillä tapahtui.
- Honkanen Eedla, s. 13.5.1896, ammuttu VLK 1.5.1918 (22 vuotiaana) SK:n esik. määr. Sääksmäellä
tehtaantyöntekijä, mäkitupalaisen tytär, Pelastusarmeijassa, punakaartissa 2.2.1918, Punaisessa Ristissä
- Jokinen Anna, Voikkaa, ammuttu Voikkaalla 1918. Samasta perheestä ammuttiin äiti ja neljä poikaa, isä kuoli nälkään vankileirilä
- Jääskeläinen Tilda, s. Padasjoella 1899, murhattu Padasjoella 1918 19-vuotiaana.
- Keino Elin Wilhelmiina, Kustaant. toiminut Punaisessa Ristissä. Syntyi 24.4.1900 Hauholla, ammuttu Hauholla 23.5.1918 vain 18-vuotiaana.
- Kinnunen Iida Maria Antin-tytär, s. Eno 9.9.1884, surmattu Raudussa 5.4.1918. Surmamotiivi suunsoitto
- Lehto Lyydia, paperityöläinen, ammattiosaston jäsen -17, punakaartissa. S. 1901 Sääksmäki (Valkeakoski), murhattu Hauholla 1.5.1918 vain 16-vuotiaana
satoja, satoja, satoja tapettiin, murhattiin, ammuttiin, teloitettiin, raiskattiin...
Lahdessa, Hennalan vankileirissä, ryhdyttiin jakelemaan "ansaittuja rangaistuksia". Toukokuussa kenttäoikeus jakeli päivittäin kuolemantuomioita. Ammuttavat kuljetettiin läheiseen metsikköön 5:n, 10:n jopa 20:n ryhmissä. Metsään ammuttiin toukokuun alusta 152 naista, jotka oli riisuttu alasti. Useimmat olivat olleet miesten vaatteisiin pukeutuneita naispunakaartilaisia. Raiskauksien ja muun kidutuken jälkeen heidät surmattiin ja kuopattiin läheiseen suohon. Näiden naisten joukkohauta on nykyään Lahden hautausmaalla. Hautaa koristaa vaatimaton hautakivi. Eräässä kasarmissa oli teljettynä Larsson-niminen "sivistyneen vaikutuksen" tehnyt nuori pariskunta. Mies sai kuolemantuomion. Vaimo tuli mielenhäiriöön ja uhkasi hypätä ikkunasta, kun hän näki miestänsä vietävän ammuttaaksi. " -- Kamppaillessaan lahtarien kansa hänen vaatteensa repeytyivät. Hän pyysi edelleen päästä miehensä luokse - ja vietiinkin: alastomana, rääkättynä hänet ammuttiin samaan metsikköön kuin miehensäkin."
Punavankileireillä oli eri puolilta Suomea kotoisin olevia ihmisiä, koska punakaartilaisia vietiin taitelurintamilta sattumanvaraisesti eri syistä leireille. Joukossa oli tuhansia naisia. Valtiorikosoikeudessa syytetyistä 75.575 henkilöstä naisia oli 5.553, joista tuomittiin 3.927. Joidenkin mielestä he kaikki olivat "vapaata riistaa".
"Tapettu ilman tutkimatta"
Kaikkiaan punaisiksi merkittyjä naisia kuoli sisällissodan aikana ja leireillä yhteensä lähes 850. Kuolinsyiden merkitsemistapoja on ollut useita myös samalla tavoin kuolleista. Esimerkiksi seurakuntien tilastoissa on teloitettu-sanan sijasta käytetty sanaa mestattu. Muun muassa seuraavat kuolinsyyt löytyvät tilastoista:
surmattu, murhattu, tapettu, ammuttu, mestattu, kaatunut (rintamalla, taisteluissa), teloitettu (jonkun käskystä), kuolemanrangaistus, kadonnut, ammuttu pakenemisen aikana, ammuttu hautausmaalla, kuollut harhaluotiin, murhattu miehen vaatteisiin pukeutuneena, pidetty kätyrinä ja mestattu, ammuttu yhdessä muiden kanssa, kuollut joukkoteloituksen yhteydessä, tehnyt itsemurhan (syy), kullut sairauteen vankileirillä, kuollut nälkään vankileirillä, kuollut (syy tuntematon) vankileirillä, teloitettu vankileirillä (päätöksen mukaan), "tapettu ilman tutkimatta", kuollut vapauduttuaan vankileiriltä.
Lappeenrannan vankileirillä päiväkirjaa pitänyt J. H. Muikku kirjoittaa 11.5.1918:
"Viereissä huoneessa on suuri joukko naisia ja lapsia. Sydäntä säkee, kun kuulee lasten yhtenään pytävänrukaa, jota ei kuitenkaan ole. Mitä tunteekaan äiti rinnassaan kuullessaan rakkaan pienokaisensa nälän vaikerrusta? Vaikka äiti säästäisi kaikki muruset lapsillee, ei se kuitenkaan mihinkään riittäisi. Tämmöisen olotilan jakaminen ei ole enää muuta, kuin tahallista järjestettyä kiduttamista, josta on nälkäkulema ennen pitkää seurauksena."
Kuopion vankileirissä vankina ollut kertoo, miten eräs poikanen nuoli janoonsa silakoista tippunutta vettä lattialta. Vartija potkaisi häntä päähän, ja poika tuupertui siihen. Hänet kannettiin pois. "Sen jälkeen ei poikaa näkynyt."
Valtioneuvoston Suomen Sotasurmat 1914-22 -tilastossa on v. 1900-1917 syntyneiden, sodan aikana tai leireillä kuolleiden luetteloissa sekä pikkulapsia että muita alle 18-vuotiaita 952. Lasten ja nuorten vankileirikuolemat ovat toistaiseksi jääneet kirjallisuudessa lähes huomiotta. Sisällissotaa on sanottu aivan oikein "lasten sodaksi".
Kirjan punavankileireistä ovat kirjoittaneet Tuulikki Pekkalainen ja Seppo Rustanius.
salaaminen. Olisi todella mielenkiintoista, että kuka ja ketkät päättivät kansanmurhasta ja onnistuivat vielä piilottamaan sen täysin. Vielä 70 ja 80 luvulla tutkijoita uhkailtiin, jos olivat tekemässä rehellistä tutkintaa ja se kertoo aika paljon. Suosittelen kaikille luettavaksi Kauhun Aika neljä väkivallan kuukautta Jämsässä 1918 - kirjoittaja Jukka Rislakki. Miten on mahdollista missään muodossa, että tekijät jäivät rangaistusta vaille, ainoastaan siksi, että toiminalle oli lupa ylempää.
tavoitteet toteutuivat lopulta. Vaatimukset oli oikeudenmukaisia ja kohtuullisia. Talvisodassa suomella olisi ollut yksi divisioona lisää, jos tuota joukkomurhaa ei olisi toteutettu.
Punaisten tavoitteena oli kommunistinen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä. Ironista olikin, että mikäli he olisivat vallankumousyrityksessään onnistuneet, useimmista noista pienemmistä ja kohtuullisista tavoitteista olisi luovuttu saman tien, jotta kansantaloudessa olisi päästy edes minimitasolle.
Toisaalta eipä kommunismin toimivuutta olisi päästy suomalaisittain edes kokeilemaan, vaan sen neuvostoversiota, koska Suomen edessä olisi väistämättä ollut liittyminen Neuvostoliittoon. Alkuperäinen tavoite tämä ei ollut, eikä myöhemminkään koko punaisen puolen, mutta siihen riitti kansanvaltuuskunnan tahto ja itse asiassa pelkästään diktaattori Kullervo Mannerin käsky. Viimeistään asian olisi varmistanut neuvostoarmeija samalla tavalla kuin muissakin punaisten valtaan joutuneissa Venäjän osissa.
Ajatuksillasi ei ole mitään reaalisia perusteita. Köyhyyden lisäksi punaisia provosoitiin edustuksellisen demokratian periaatteiden mitätöinnillä.
Porvareita ja ei-sosialisteja huolestutti demareiden 1916 saavuttama suuri vaalivoitto (enemmistö) ja uudistusten ripeä etenemistahti : Tokoin senaatti ei nauttinut luokkayhteiskunnan elättien tukea, joten Valtalakikin sitten mitätöitiin Venäjän hajoitettua Suomen Senaatin. Kuningasmielisten ja keisarismielisten toimesta alettiin Suomesta tehdä kuningaskuntaa, "Väinö" Saksasta. Sekä köyhyys, että parlamentaarinen välistäveto edesauttoivat Kansanousua Suomessa.
Mauno Koivisto totesi: Jos punaiset olisivat voittaneet, olisimme osa Neuvostoliittoa= Suomea ja suomalaisia ei olisi.
Punakapina oli Leninin masinoima yritys liittää Suomi Neukkulaan, kuten esim Ukrainalle kävi.
Kapinassa sossut käyttivät hyväkseen hyväntahtoisia hölmöjä kaapatakseen vallan, mikä oli maanpetoiksellista toimintaa, mistä silloinen rikoslaki sääti kuolemantuomion.
Kannattaa lukea punikkien tekemistä teloituksista esim. Kouvolan tienoilla ja miettiä, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat kapinan voittaneet.(lähes kaikki siviilejä)
Lopuksi: tapahtumia miettiessään kannattaa niitä puntaroida tuon ajan olosuhteista käsin, eli siitä, säilyykö Suomen kanssa elossa vai ei ja mitä toimia se silloin vaati sekä mitä tarvittiin tilanteen vakauttamiseksi. Ja ennen kaikkea, mitä silloinen rikoslaki määräsi maanpetoksesta.