Nykyisin puhutaan aika paljon siitä, kuinka moni suomalainen kuuluu evankelis-luterilaiseen valtionkirkkoon. Luku on tietysti jonkinlainen mittari sekularismin asteesta yhteiskunnassa, mutta kovin epäluotettava tilanteessa jossa kirkon jäsenistä merkittävä osa on jäseniä vain tavan vuoksi.
Kirkkoon kuuluvien määrää seuraamalla voidaan herättää keskustelua kirkon asemasta yhteiskunnassa. Siitä mikä on sille oikeutettua ja mikä ei. Nykyinen kirkon yhteiskunnallinen erityisasema (lainsäädännössä) asettaa sille erillis- ja yksityisoikeiksia mutta myös velvollisuuksia. Oikeuksia ovat veronkanto (kirkollis ja yhteisövero), verovapaus ja väestörekisterin pito. Yksityisoikeus kirkolla on hautuutoimintaan. Valtiollisen erityisasemansa johdosta kirkolla on velvollisuus palvella kaikkia suomalaisia - esimerkiksi riippumatta näiden seksuaalisesta suuntautumisesta. Yhdistystyyppinen lahkolla ei ole em. oikeuksia, mutta ei myöskään em. velvollisuutta; se saa valita jäsenensä omien sääntöjensä pohjalta.
Haluaisin kuitenkin nostaa hieman erilaisen näkemyksen kirkkoon kuulumattomuudesta. Vuosittain kirkosta eronneet eivät ole kierrosaikatyyppinen luku jota petrataan uudestaan ja uudestaan. Jäsenten määrä ei ole jäljellä oleva kilpailumatka. Eronneet ihmiset ovat ihmisiä joilla on syy erota. He eivät usko Raamatun opettamaan jumalaan. Tai sitten he uskovat siihen fundamentalistisemmin kuin valtionkirkko-ominaisuus nykykirkon sallii opettavan. Lähes jokaisen eron perimmäinen syy on omatunnollinen.
Haluan onnitella niitä jotka erosivat kirkosta vuonna 2010. Autatte purkamaan kirkon erityisasemaa yhteiskunnassa - historiallista jäännettä kuten umpilisäke.
Teitä jotka erositte opillisten erimielisyyksien vuoksi, onnittelen rohkeudesta kuunnella omatuntoanne.
Teitä jotka erositte koska ette usko Raamatun Jumalaan onnittelen erityisesti, koska tuette terveeseen järkeen perustuvaa käsitysta maailmasta ja oikeudenmukaisuudesta. Toimellanne vastustatte uskontejen aiheuttamaa syrjintää, väkivaltaa, ihmisoikeusloukkauksia ja taantumusta, jotka kaikki voidaan maailmalta ja Suomestakin havaita. Tuette käsitystä että meidän ihmisten on parannettava maailmamme itse ja nyt. Jos me emme sitä tee sitä ei tee kukaan muukaan.
Jokainen on teistä on tehnyt ratkaisunsa itse, omista syistään, yksilönä. Jokainen on kuitenkin myös vähentänyt kirkon jäsenten lukumäärää ainakin yhdellä. Se 78,1% laskee edelleen, mutta se on paljon muutakin kuin vain luku.
Kirkkoon kuuluvien määrää seuraamalla voidaan herättää keskustelua kirkon asemasta yhteiskunnassa. Siitä mikä on sille oikeutettua ja mikä ei. Nykyinen kirkon yhteiskunnallinen erityisasema (lainsäädännössä) asettaa sille erillis- ja yksityisoikeiksia mutta myös velvollisuuksia. Oikeuksia ovat veronkanto (kirkollis ja yhteisövero), verovapaus ja väestörekisterin pito. Yksityisoikeus kirkolla on hautuutoimintaan. Valtiollisen erityisasemansa johdosta kirkolla on velvollisuus palvella kaikkia suomalaisia - esimerkiksi riippumatta näiden seksuaalisesta suuntautumisesta. Yhdistystyyppinen lahkolla ei ole em. oikeuksia, mutta ei myöskään em. velvollisuutta; se saa valita jäsenensä omien sääntöjensä pohjalta.
Haluaisin kuitenkin nostaa hieman erilaisen näkemyksen kirkkoon kuulumattomuudesta. Vuosittain kirkosta eronneet eivät ole kierrosaikatyyppinen luku jota petrataan uudestaan ja uudestaan. Jäsenten määrä ei ole jäljellä oleva kilpailumatka. Eronneet ihmiset ovat ihmisiä joilla on syy erota. He eivät usko Raamatun opettamaan jumalaan. Tai sitten he uskovat siihen fundamentalistisemmin kuin valtionkirkko-ominaisuus nykykirkon sallii opettavan. Lähes jokaisen eron perimmäinen syy on omatunnollinen.
Haluan onnitella niitä jotka erosivat kirkosta vuonna 2010. Autatte purkamaan kirkon erityisasemaa yhteiskunnassa - historiallista jäännettä kuten umpilisäke.
Teitä jotka erositte opillisten erimielisyyksien vuoksi, onnittelen rohkeudesta kuunnella omatuntoanne.
Teitä jotka erositte koska ette usko Raamatun Jumalaan onnittelen erityisesti, koska tuette terveeseen järkeen perustuvaa käsitysta maailmasta ja oikeudenmukaisuudesta. Toimellanne vastustatte uskontejen aiheuttamaa syrjintää, väkivaltaa, ihmisoikeusloukkauksia ja taantumusta, jotka kaikki voidaan maailmalta ja Suomestakin havaita. Tuette käsitystä että meidän ihmisten on parannettava maailmamme itse ja nyt. Jos me emme sitä tee sitä ei tee kukaan muukaan.
Jokainen on teistä on tehnyt ratkaisunsa itse, omista syistään, yksilönä. Jokainen on kuitenkin myös vähentänyt kirkon jäsenten lukumäärää ainakin yhdellä. Se 78,1% laskee edelleen, mutta se on paljon muutakin kuin vain luku.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Muuten hyvä kirjoitus, mutta todellisuudessa kirkon erityisaseman kannalta jäsenmäärä on täysin yhdentekevä sivuseikka. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluu hieman yli prosentti suomalaisista eikä sen erityiskohtelua kyseenalaisteta millään tavoin siitä huolimatta.
Kirkon talouden kannalta jäsenmäärän laskukaan ei pahemmin haittaa, yhteisöveron osuutta kun saa helposti nostettua kompensoimaan verotuottoja. Sitä nostettiin ihan vasta 1,75%:sta 2,55%:iin.
Ortodokseja on vähän, mutta ortodoksikirkko sai erityisaseman ev.lut.kirkon siivellä silloin, kun muut lahkot olivat vielä aivan mitättömiä Suomessa. Jos valtiokirkkojen jäsenmäärä on joskus yhteensäkin esim alle 50 %, alkaa väistämättä keskustelu niiden asemasta.
Joku raja tulee tyossa yhteisöveron nostossakin. Muuten - kirkosta eronneen sopii saapastella kirkkoihin aivan isännän elkein, sillä hän useimmiten maksaa osansa yhteisöveron muodossa kirkon toiminnasta.
on peräisin 1920-luvulta, jolloin kirkkokunta pakotettiin eroamaan Venäjän äitikirkosta ja liittymään Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin. Ortodoksit asuivat Venäjän rajalla ja haluttiin varmistua heidän lojaalisuudestaan, jonka vuoksi kirkkokunta sai erityiskohtelun. Valamon luostarin munkit olivat osa Venäjän ortodoksista kirkkokuntaa vielä 1950-luvulla.
Ortodoksien erityiskohtelu menee samalla kuin luterilaisen kirkkokunnan, sillä heillä ei ole enää sotilaallista merkitystä :-)
Peesaan tässä noita muita kirjoittajia.
On totta että Ortot ovat pieni yhteisö, mutta niputan sen tässä yhteydessä ev.-lut. kirkon vanaveteen. Esimerkiksi valtion alkuaikojen uskonnonvapauslaki salli kuulumisen vain jompaan kumpaan yhteisöön. Melko vapaamielistä! Mikäli jokin päivä jokin maaginen raja (esim. alle 66,6% eli 2/3 =) rikkoutuu, on pakko kehitellä poliittista keskustelua uskontokuntien asemasta valtiossa. Uskonnoille politiikka ei taas sovi ja tämän vuoksi olisi kaikkien etu jos kirkko ja valtio erotettaisiin.
Kirjoituksellani halusin nostaa esille yksilön vapautta maailmankatsomukseensa yhteiskunnassa. Tämän keskustelun herättäjänä pidän oivallisena välineenä kirkkoon kuuluvien osuutta. Muutoin kyseisen luvun seuraaminen saa mielestäni liikaa huomiota, ja joissakin keskusteluissa tuntuu olevan pyhä sota lähellä.
Minusta keskustelu on syytä aloittaa jo siinä vaiheessa kun kirkon jäsenmäärä menee alle 75%, neljännes väsetöstä on kuitenkin suuri joukko. Tosin onhan meillä yhteiskunnallinen erityisasema niinkin pienellä murreryhmällä kuin suomen ruotsinkieliset, mutta ei niilläkään sentään ole omaa verotusoikeutta (jos Ahvenanmaata ei huomioida).