Vankiloissa on eräänlaisena reliikkinä, jäänteinä (kuin häntäluu) sotilaspastorien virkoja. Ne eivät ole täysin ongelmattomia uskonnon ja omantunnovapauden sekä kansalaisten yhdenvertaisen kohtelun kannalta. Ne myös vievät resursseja vankiloiden psykologien ja sosiaalikuraattorien virkojen perustamiselta ja ylläpidolta.
Maamme 29 vankilassa on tätä nykyä hieman yli 10 sotilaspastoria. Pastorien virat ovat valtion säästöohjelmien ja tulosvastuutarkastelujen vuoksi juri nyt arvioinnin kohteena. Eläkkeelle jääntien jälkeen virkoja saatetaan joko lopettaa taikka tehdä yhteisiksi useamman laitoksen kanssa.
Mitään yleistä periaateratkaisua reliikkien poistamiseksi ei ole tehty, vaikka siihen olisi hyviä perusteita uskonnon ja omantunnon vapauden ja kansalaisten yhdenvertaisuuden pohjalta. Sitä varmaan kannattaisi esittää, koska kertaratkaisu olisi tehokas ja periaatteesa oikeudenmukainen ratkaisu.
Muutoksen jälkeen kirkko, sen seurakuntayhtymät tai vaikka kirkkohallitus voisivat harkita, perustavatko he omalla kustannuksellaan valkilapappien virkoja (samaan tapaan kuin ovat palkanneet ns. sairaalapappeja). Kenties ainakin siirtymävaiheessa he voisivat saada jopa valtion palkollisilta vapautuneita toimitiloja käyttöönsä, jos ei muuten niin pientä korvausta vastaan.
Ppäätöksellä olisi sekä periaattellinen että käytännöllinen luonne. SVapautuneita virkoja ei liene hyödyllistä kokonaan lopettaa, vaan siirtää vapautuneet resurssit ammatillisesti pätevämpään käyttöön.
Vangit ilmeisesti tarvitsisivat psykologista apua rikoskierteestä vapautuakseen. Samoin vapautuvat vangit tarvitsisivat sosiaalista tukea. Näin ollen valkiloissa tarvitaan sekä vankilapsykologien että sosiaalikuraattorien toimia.
Tätä näkökanaa tukee myös Helsingin Sanomissa tänään (7.1.) julkaistu haastattelujuttu, jossa psykologi Pertti Hakkarainen kertoo työstään. Työn tarkoituksena on todella hoitaa vankeja. Yhtenä esimerkkinä on STOP-ohjelma, jossa mm. pyritään saamaan seksuaalirikoksiin syyllistyneet ymmärtämään tekojensa vahingollisuus uhreille ja luopumaan tekojensa vähättelystä.
Pastorien perussanomanahan on markkinoida syntien anteeksi saamista, jonka ansaitsee alkamalla uskoa jeesukseen ”vapahtajana”. Sellaista rikoksien anteeksi saamista, jossa uhrien mielipide ohitetaan, ei ole syytä enää valtion varoilla mainostaa.
Eri asia tietysti on, että käytännön paineessa vankilapastorit antavat välillä myös sosiaalipsykologista tukea, joka ei ole uskonnon julistamista. Mutta sillä ei ole teologian opintojen ja pappisvalan kanssa paljoa tekemistä. Sillä mahdolisuudella, että jotkut vankilapastorit ovat saattaneet elämän koulussa tulla ”hyviksi jätkiksi” ei voida perustella valtion palkkapapijärjestelmää.
Vankilapastorien virkojen lopettaminen, vaikka sitten edes vähitellen virkojen nimikettä ja pätevyysvaatimusta muuttaen, ei ole kovin suuri askel ihmiskunnalle, mutta se on kuitenkin hyvinkin oikeutettua valtion ja kirkon erottamistavoitetta ajatellen yksi askel oikeaan suuntaan.
Maamme 29 vankilassa on tätä nykyä hieman yli 10 sotilaspastoria. Pastorien virat ovat valtion säästöohjelmien ja tulosvastuutarkastelujen vuoksi juri nyt arvioinnin kohteena. Eläkkeelle jääntien jälkeen virkoja saatetaan joko lopettaa taikka tehdä yhteisiksi useamman laitoksen kanssa.
Mitään yleistä periaateratkaisua reliikkien poistamiseksi ei ole tehty, vaikka siihen olisi hyviä perusteita uskonnon ja omantunnon vapauden ja kansalaisten yhdenvertaisuuden pohjalta. Sitä varmaan kannattaisi esittää, koska kertaratkaisu olisi tehokas ja periaatteesa oikeudenmukainen ratkaisu.
Muutoksen jälkeen kirkko, sen seurakuntayhtymät tai vaikka kirkkohallitus voisivat harkita, perustavatko he omalla kustannuksellaan valkilapappien virkoja (samaan tapaan kuin ovat palkanneet ns. sairaalapappeja). Kenties ainakin siirtymävaiheessa he voisivat saada jopa valtion palkollisilta vapautuneita toimitiloja käyttöönsä, jos ei muuten niin pientä korvausta vastaan.
Ppäätöksellä olisi sekä periaattellinen että käytännöllinen luonne. SVapautuneita virkoja ei liene hyödyllistä kokonaan lopettaa, vaan siirtää vapautuneet resurssit ammatillisesti pätevämpään käyttöön.
Vangit ilmeisesti tarvitsisivat psykologista apua rikoskierteestä vapautuakseen. Samoin vapautuvat vangit tarvitsisivat sosiaalista tukea. Näin ollen valkiloissa tarvitaan sekä vankilapsykologien että sosiaalikuraattorien toimia.
Tätä näkökanaa tukee myös Helsingin Sanomissa tänään (7.1.) julkaistu haastattelujuttu, jossa psykologi Pertti Hakkarainen kertoo työstään. Työn tarkoituksena on todella hoitaa vankeja. Yhtenä esimerkkinä on STOP-ohjelma, jossa mm. pyritään saamaan seksuaalirikoksiin syyllistyneet ymmärtämään tekojensa vahingollisuus uhreille ja luopumaan tekojensa vähättelystä.
Pastorien perussanomanahan on markkinoida syntien anteeksi saamista, jonka ansaitsee alkamalla uskoa jeesukseen ”vapahtajana”. Sellaista rikoksien anteeksi saamista, jossa uhrien mielipide ohitetaan, ei ole syytä enää valtion varoilla mainostaa.
Eri asia tietysti on, että käytännön paineessa vankilapastorit antavat välillä myös sosiaalipsykologista tukea, joka ei ole uskonnon julistamista. Mutta sillä ei ole teologian opintojen ja pappisvalan kanssa paljoa tekemistä. Sillä mahdolisuudella, että jotkut vankilapastorit ovat saattaneet elämän koulussa tulla ”hyviksi jätkiksi” ei voida perustella valtion palkkapapijärjestelmää.
Vankilapastorien virkojen lopettaminen, vaikka sitten edes vähitellen virkojen nimikettä ja pätevyysvaatimusta muuttaen, ei ole kovin suuri askel ihmiskunnalle, mutta se on kuitenkin hyvinkin oikeutettua valtion ja kirkon erottamistavoitetta ajatellen yksi askel oikeaan suuntaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.