Se puikahti jälleen makuuhuoneen verhonraosta pikkuilkimys, aamun ensimmäinen auringonsäde. Hyppäsi tyynylleni, kutitteli nenääni ja iski kiilansa ripsieni väliin. Ei lähtenyt lentoon käden käskystä kuten kärpänen, vaan porautui läpi luomien verkkokalvolle. ”Herätys hapannaama, ylös ulos unikeko, ”tuntui se huutelevan läpi unen sammuttaman tajunnan. ”On aamu!”
Sukututkijan silmä aukeni, pikainen havainto tutusta ympäristöstä rauhoitti, ja elämänkumppanin unisen hengityksen tuhina verrytti suupielet hymyyn. Joku toinen oli paikalla myös heti. Herkkävaistoinen epeli, sekarotuinen toriseisoja Paavo tökkäsi kylmän kuononsa lähietäisyydelle vaatien kaiken huomion maailmassa.
Varovasti tassutellen siirryin sängyn syleilystä kera karvaisen ystäväni pirtin puolelle aamuisen appeen puuhasteluun.
Se oli sielläkin auringonsäde. Ei enää pikkuinen, ei ilkimys eikä yksin. Monikossa se oli maalannut hirsisen seinän, lattialankut ja pöydän pinnan. Odotteli kellon siirtymää, ajankulkua, että pääsisi vaihtamaan paikkaa, valtaamaan uusia alueita.
Siinä rauhassa, omituinen onnen hyrinä päässä soiden, avatun kahvipurkin aromin huumassa heräsin yhteen tämän kevään kauneimmista aamuista. Eivät estäneet ikkunalasit, eivät tuplaovet eivätkä hirsiset seinät ulkopuolisen elämän ääntä.
Ne olivat saapuneet, reviireistään ahnaasti kamppailevat siivekkäät muuttolaiset. Kisasivat kiivaasti keskenään ja vakiasukkaiden kera olemassa olonsa oikeudesta.
Tämä täytyi kokea lähempää, lujempaa, kuin sisältä, joten ulos. Askelsin ovesta pihan keskelle. Pilvettömällä taivaalla idän ja etelän välillä leimusi aurinko täyttäen säteillään maailmani. Ympärilläni kymmenien lintujen, lajin jatkuvuutta vaativien äänien inferno loi tilanteeseen luonnon oman todellisen teatterin lumon.
Nyt minäkin kyynikko osasin ajatella vuodenajan vaihtuneen, valon voittaneen.
Sukututkijan silmä aukeni, pikainen havainto tutusta ympäristöstä rauhoitti, ja elämänkumppanin unisen hengityksen tuhina verrytti suupielet hymyyn. Joku toinen oli paikalla myös heti. Herkkävaistoinen epeli, sekarotuinen toriseisoja Paavo tökkäsi kylmän kuononsa lähietäisyydelle vaatien kaiken huomion maailmassa.
Varovasti tassutellen siirryin sängyn syleilystä kera karvaisen ystäväni pirtin puolelle aamuisen appeen puuhasteluun.
Se oli sielläkin auringonsäde. Ei enää pikkuinen, ei ilkimys eikä yksin. Monikossa se oli maalannut hirsisen seinän, lattialankut ja pöydän pinnan. Odotteli kellon siirtymää, ajankulkua, että pääsisi vaihtamaan paikkaa, valtaamaan uusia alueita.
Siinä rauhassa, omituinen onnen hyrinä päässä soiden, avatun kahvipurkin aromin huumassa heräsin yhteen tämän kevään kauneimmista aamuista. Eivät estäneet ikkunalasit, eivät tuplaovet eivätkä hirsiset seinät ulkopuolisen elämän ääntä.
Ne olivat saapuneet, reviireistään ahnaasti kamppailevat siivekkäät muuttolaiset. Kisasivat kiivaasti keskenään ja vakiasukkaiden kera olemassa olonsa oikeudesta.
Tämä täytyi kokea lähempää, lujempaa, kuin sisältä, joten ulos. Askelsin ovesta pihan keskelle. Pilvettömällä taivaalla idän ja etelän välillä leimusi aurinko täyttäen säteillään maailmani. Ympärilläni kymmenien lintujen, lajin jatkuvuutta vaativien äänien inferno loi tilanteeseen luonnon oman todellisen teatterin lumon.
Nyt minäkin kyynikko osasin ajatella vuodenajan vaihtuneen, valon voittaneen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
vaihda alaa ja rupea kirjailijaksi :)
upeeta ja olin siellä kärpäsenä sinä aamuna :)
Kirjoituksesi oli häkellyttävän hieno, suorastaan mykistyttävä!
Arvasinhan..että auringonsäteillä on uskomattomia kykyjä..:)
Nättiä..ja niin tuttua..:)
*hymyilee*
juttu kerta kaikkiaan! Ei tässä muuta osaa sanoa...
joten en edes yritä kertoa mitä tuntemuksia tuo mielessäni herätti.
joka tapauksessa olet loistava tilanteiden ja hetkien maalari. jatka ihmeessä tuolla linjalla.
ehkäpä saamme lukea näitä jatkossakin.
Olet kerrassaan upea.
Kiitos! :)