Tässä muutamia ajatuksia minulta... Jos haluat haukkua, ihan vapaasti! tuskimpa enää mieltäni pahemmaksi saat. Jos haluat heiluttaa raamattua, mene tekemään se muualle.
Mun kaverini osti avovaimonsa kanssa asunnon, ja ovat nyt muuttamassa sinne. He ovat kovasti huolissaan rahasta, asunnon viihtyvyydestä, muuttamisesta... kaikista pienistä jutuista.
Täytyy sanoa että olisin kyllä varsin onnekas kaveri, jos minun ongelmani tässä elämässä olisivat noin joutavanpäiväisiä. Tuntuu melkein ärsytyttävältä nähdä kuinka ihmiset eivät tajua miten onnekkaita he ovat! minä olisin melkeimpä valmis luopumaan mistä hyvänsä, jos saisin edes hitusen siitä mitä kaverini: suhteen, ystäviä, luottamusta... edes jonkun määränpään!
Kun vertaan itseäni muihin ihmisiin, tuntuu siltä että minulla ei ole mitään merkitystä. Minulla on työpaikka, asunto, pari hyvää työkaveria... mutta eipä oikeastaan mitään muuta. Istun rahakirstun päällä ja surullista kyllä, tällä hetkellä se taitaakin olla ainoa asia elämässäni.
Minua koko elämäni vainonnut ajatus siitä, että tuhlaan elämäni joutaviin ja turhiin asioihin. Alituiseen vaivaa tunne siitä että haluasin lähteä jonnekkin, tai tehdä jotain! mutta sitten kun yritän niin mitään ei tapahdu.
En toisaalta kestä katsoa enää kaveriani ja hänen avovaimoaan, nämä kaksi kyyhkyläistä kun tuntuvat ajavan minut vain pahempaan masennukseen.
Olen ollut lievästi masentunut pitemmän aikaa, kaverini ja hänen avovaimonsakin tämän tietävät. Mikä pahinta, se vain tuntuu aiheuttavan heissä sääliä ja surua.
Mitä tehdä kun kaikista masentavinta tuntuu olevan se, kun näkee toisten onnen?
Mun kaverini osti avovaimonsa kanssa asunnon, ja ovat nyt muuttamassa sinne. He ovat kovasti huolissaan rahasta, asunnon viihtyvyydestä, muuttamisesta... kaikista pienistä jutuista.
Täytyy sanoa että olisin kyllä varsin onnekas kaveri, jos minun ongelmani tässä elämässä olisivat noin joutavanpäiväisiä. Tuntuu melkein ärsytyttävältä nähdä kuinka ihmiset eivät tajua miten onnekkaita he ovat! minä olisin melkeimpä valmis luopumaan mistä hyvänsä, jos saisin edes hitusen siitä mitä kaverini: suhteen, ystäviä, luottamusta... edes jonkun määränpään!
Kun vertaan itseäni muihin ihmisiin, tuntuu siltä että minulla ei ole mitään merkitystä. Minulla on työpaikka, asunto, pari hyvää työkaveria... mutta eipä oikeastaan mitään muuta. Istun rahakirstun päällä ja surullista kyllä, tällä hetkellä se taitaakin olla ainoa asia elämässäni.
Minua koko elämäni vainonnut ajatus siitä, että tuhlaan elämäni joutaviin ja turhiin asioihin. Alituiseen vaivaa tunne siitä että haluasin lähteä jonnekkin, tai tehdä jotain! mutta sitten kun yritän niin mitään ei tapahdu.
En toisaalta kestä katsoa enää kaveriani ja hänen avovaimoaan, nämä kaksi kyyhkyläistä kun tuntuvat ajavan minut vain pahempaan masennukseen.
Olen ollut lievästi masentunut pitemmän aikaa, kaverini ja hänen avovaimonsakin tämän tietävät. Mikä pahinta, se vain tuntuu aiheuttavan heissä sääliä ja surua.
Mitä tehdä kun kaikista masentavinta tuntuu olevan se, kun näkee toisten onnen?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ole onnellinen mitä itselläsi on, äläkä kateile toisten onnesta. Ehkä hekin ovat olleet sinulle jostain kateellisia, joten se on vähän kaksipiippuinen asia. Miten haluaisit asioiden menevän?
Et kestä katsoa kaveriasi, no oletko sitten mikään kaveri edes? Kyllä muakin säälittäisi tuollainen.
>Olen ollut lievästi masentunut pitemmän aikaa, kaverini ja hänen avovaimonsakin tämän tietävät. Mikä pahinta, se vain tuntuu aiheuttavan heissä sääliä ja surua.
No, iloako sen pitäisi sitten heissä aihettaa??? Kait heitä harmittaa sun tilanteesi
ja haluaisivat auttaa sua minkä pystyvät. Et kait ole itsekäs, etkä näe sitä.
Eli itselläkin on asiat hyvin mutta jollakin toisella on asiat paremmin niin se harmittaa?
En tiedä kaipaatko vastaukseksi tällaista vuodatusta, mutta kirjoituksesi kosketti.
Olen vähän ylikolmikymppinen perheetön sinkkunainen. Kaikki mitä kirjoitan todennäköisesti kirvoittaa jonkun katkerana vastaamaan, että se on oma valintani tai että minun täytyy sen vuoksi olla vastenmielisen näköinen ja luonteinen henkilö. Sitä varmasti voin ollakin. Itselleni kyse on yhtä paljon typeristä valinnoista ja ajautumisesta kuin myös kyvyttömyydestä tehdä mitään rakentavaa asian eteen.
Elämäntilanteeni on hyvä. On läheiset, lämpimät välit lapsuuden perheeseen, riittävästi ystäviä, mielenkiintoinen opiskelupaikka ja hyvä arki. Silti... koen itseni yksinäiseksi ja tarpeettomaksi. Ystävättäreni seurustelevat, ovat naimisissa, äitejä tai raskaana. He elävät kaikki kolmikymmpisille tavallista arkea. Jostain kumman syystä näyttää siltä, että ihmisille on kuin onkin luontaista elää parisuhteissa ja jopa hankkia lapsia. Yllättävää kyllä, ihmisenä löydän tarkoitukseni ja merkitykseni toisten ihmisten olemassa olosta. Sanon tämän ironisesti. Minulle kesti ihan liian pitkään ymmärtää, että niiden puutekin voi olla jotain sellaista, mikä sairastuttaa masennukseen. Tunnustan tämän tietoisena siitä, että se paljastaa naiviuteni.
Sairastuin parikymppisenä ja itselläni oli jonkin ajatus, että tahdon saada elämäni parempaan kuntoon ennen kuin sekoitan ketään ongelmiini. En myöskään uskonut mahdollisuuksini löytää ketään sairaudestani johtuen. Ongelmien selvittäminen kestikin paljon pitempään kuin arvasin ja jossain vaiheessa huomasin logiikkani olleen puutteellinen, tyhmä ja vailla järjen hiventä. Jääräpäiseen tapaani olin kuitenkin pitänyt silmiäni kiinni ja vältellyt parisuhteita. Parisuhteiden välttely on erittäin helppoa, etenkin jos vertaa parisuhteen löytämiseen. Ne kontaktit, joita minulla miehiin oli, päättyivät omaan pakenemiseeni. Minulla ei ollut rohkeutta. Olin vellihousuinen pieni typerys.
Muutama vuosi sitten lähdin mukaan siihen riskipeliin nimeltä parisuhdemarkkinat. Olen saanut tässä nyt sen jälkeen pari kertaa kunnolla nenilleni ja tuskastuttaa aika paljon. Olen ylipainoinen, ujo, liian vanha, enkä yhtään kiinnostunut baareista. Hurmaava yhdistelmä siis, joka pojan ihannenainen! Muutun koko ajan näkymättömämmäksi ja näkymättömämmäksi, merkitykseni vähenee kadotakseen pian lopullisesti. Jankutan itselleni, että kyvyttömyydestäni huolimatta minulla on merkitystä. Yritän uskotella omaavani jonkin universaalin ihmisarvon ja olevan sitä kautta merkityksellinen. Välillä sitä vaan on niin turha. Kokee olevansa ajan, tilan ja rahan haaskausta. Tarpeeton.
En ole luovuttanut. Tällä hetkellä kerään rohkeutta ottaa yhteyttä, johonkin mukavaan treffi-ilmoitukseen tällä sivustolla. Tämän keskustelupalstan lukeminen on kuitenkin lannistanut minut. En halua olla se deitti, jota kutsutaan jälkeenpäin oksettavaksi sotanorsuksi, enkä myöskään tahdo olla viheliäinen, kirottu nainen, joka ei kunnioita toisten ihmisarvoa. Tämä palsta ei ole mikään kilttien ihmisten sivusto, näistä saamistasi vastauksistakin voi sen todeta.
Joku sentään luki mitä kirjoitin... naulan kantaan osuit kun sanoit että tämä keskustelupalsta ei todellakaan ole kilttien ihmisten sivusto.
Enpä kai minäkään ole kiltti ihminen, kun koen toisten onnen masentavaksi. Missään nimessä en kuitenkaan halua sitä että kaverini eroasi avovaimostaan, se VASTA olisikin masentavaa! Sentään niin sairas en ole, että haluasin toisten onnen muuttuvan itkuksi.
Tarinassasi on jotain samankaltaista omani kanssa... ihmisten välttely on varsin helppoa, sillä tyhjän saa tekemättäkin.
Elämäni menee kuitenkin koko ajan eteenpäin, parisuhdemarkkinat myöskin kokeneena ja siitä taisteluvammat saaneena minusta tuntuu että mahdollisuuteni ns.normaaliin elämään pienenevät koko ajan.
Jos kerta muutkin ovat onnellsia, niin kaipa se pitäisi minultakin onnistua? mutta pelkkiä tappioita kokeneena ihmissuhteista, voi todella toisten onnesta tulla vaikeaa katsottavaa.
En minäkään ole mikään kiltti. Tänään livahti kateuden häivä minunkin sydämeeni puhuessani viimeisen sinkkumarkkinoilta poistuneen ystävättäreni kanssa. Aiemmin olimme tekemisissä päivittäin, nyt en ollut kuullut hänestä yli viikkoon (mikä sattumoisin on sama aika, jolloin kyseinen tapailu muuttui vakavaksi). Se ei poista onnellisuuttani hänen puolestaan, lähinnä kai kyse on jotain lapsellista itsesäälistä. Mies tuntuu erinomaiselta ja ystäväni arvoiselta, enkä voisi toivoa mitään enempää kuin läheisteni onnellisuutta. En todellakaan hylkää häntä tai toivo hänelle pahaa, vaan annan mieluusti hänen nauttia niistä ihanista parisuhteen ensivaiheista ja toivon, että siitä tulee "jotain". Silti mietin, miksei omalla kohdallanikin voisi olla arpanoppa suosiollinen välillä.
Luulen, että se on oikeutettua toivoa elämältä itselleen hyviä asioita. Kun kateuttakin on ainakin kahdenlaista. On sellaisia ihmisiä, jotka haluaisivat yksinkertaisesti sitä samaa, mitä muillakin on, tahtomatta viedä mitään keneltäkään. Ajattelen, että se on sellaista tavallisen kiltin ihmisen kateutta, sitä kun tahtoo jakaa onnea.
Ja sitten ne toisenlaiset kateelliset. Ne, jotka mieluusti vievät onnen toisilta, jos eivät itse saa sitä samaa. Minä kutsun sitä kateutta kurjuuden jakamiseksi. Sellaisia täällä palstalla on aika paljon.
Minun yritykseni löytää parisuhde ovat olleet vaatimattomia, en oikein osaa sitä hommaa. Olen sitä tyyppiä, joka ihastuu harvoin, mutta sen tehdessään sitoutuu sitten voimakkaasti. Ne tilanteet vaatii niin paljon rohkeutta avata itseään, päästää toinen lähelle ja samalla tavallaan antaa valta omista tunteistaan toiselle. Lopulta on yliajettu ja vannoo, ettei enää ikinä ota sitä riskiä. Sitten aikojen päästä vasta toteaa, ettei se mitään yrittämättömyyskään tosiaan mitään saa aikaan ja uuden kolarin uhalla on yritettävä, jos jotain meinaa saavuttaa. Kun ei ammattikyynikoksikaan tahtoisi. Paljonko vaan on liikaa ennenkuin luovuttaa? Toiset kestää niin paljon ja toiset jättää pelin kesken yhdestä kerrasta.