Olisi kiva lukea jos tämä johonkin kolahtaisi , vaikkapa saisin neuvoja tai tietää etten ole ainoa ?
Tarinani.
Luulen että eräs traumaattinen kokemus 13vuotiaana aiheutti minulle jonkinlaisen persoonan muutoksen ja katkaisi kehitykseni niin etten ole oikein osannut tuntea tai käsitellä asioitani.
Olin nuorena ihan kuutamolla, en tiennyt mitä haluan elämältäni, minulla ei ollut minkäänlaisia tulevaisuuden ajatelmia mitä tekisin,mitä haluaisin tai mistä haaveilisin, minä vaan olin ja elin sitä hetkeä odottaen että kai sieltä nurkan takaa tulee automaattisesti jonkinlainen ratkaisu .
Muistan kuinka luokkatovereillani kaikilla oli käsitys siitä minne peruskoulun jälkeen mennään ja minä olin aivan paniikissa koska ei ollut mitään havaintoa tai edes halua miettiä mitä voisin tehdä elääkseni.
Kuvittelin että kaikki kuuluu osana vaikeata murrosikääni,ja kyllä asiat selviää omalla painollaan kunhan aikuistun !
Minulle kehityi valtavan kehittynyt tunne aisti josta ei ollut kuin harmia ja mielipahaa, se ilmeni sillä että havaitsin kaikki vihjailut ja loukkaukset mutta esitin aina coolia etten muka niitä huomannut tai sitten välittänyt niistä, mutta ne sattui aina vaan kovemmin sieluuni.
Minulla oli ystäviä jo silloin, mutta halusin silti aina miellyttää heitä jokaista ja osoittaa olevani juuri se paras kaveri heille kullekkin ,kohtelivat he sitten minua miten halusivat.
Kai siinä pohjimmaisena syynä oli yksin jäämisen pelko ja hyväksymisen hakeminen, pidin aina kaveriporukassa omat haluni tai mielipiteeni vakan alla ja esitin kiinnostunutta aina milloin ketäkin kiinnostavasta aiheesta tehdäkseni itseni pidetyksi juuri hänen silmissään.
Olin miellyttämisen mestari.
Aikaa kului, eikä elämäni tarkoitus selvinnyt - olin edelleen eksynyt karitsa vailla päämääräänsä.
Tietenkin vierineet vuodet toivat automaattisesti jonkinlaisen työn jolla elättää itsensä, ihmissuhteita myös.
Olen miettinyt edelleen ettei minulla ole tulevaisuuden haaveita tai mitään mielenkiintoa elämääni kohtaan, miellytän edelleen ympärilläni olevia ihmisia ja haluan edelleen olla se mukava kaveri josta kaikki pitävät.
Ikääntyessäni olen huomannut myös sen etten ole edes osannut nauttia itse mistään vaan kaikki ilo ja nautinto on tullut kavereideni tai ihmissuhteiden kautta myötä elämällä, en ole edes osaa valita leffaa itseäni varten vaan mietin ja valitsen senkin sen mukaan minkä uskon kiinnostavan seuralaistani.
Minulla ei taida olla minuutta, en rakasta itseäni enkä myös osaa nauttia mistään omana itsenäni vaan ilon hetketkin koen aina jonkun muun kautta, valitsen jopa vaatteeni periaatteella että teenkö vaikutuksen niillä läheisilleni tai että saanko niistä kehuja joltakin..
Minä elän kuluttamalla aikaa, en nauttimalla elämästäni , en tunne eläväni omaa elämääni olemalla siinä mukana vaan pikemminkin tunnen olevani ohjaaja joka valitsee kohtaukset miellyttääkseen yleisöään.
Olen hyvin herkkä ja kiltti luonne joka ei halua kenellekkään mitään pahaa, ainoastaan tuhlaan omaa elämääni olemalla siinä vieras joka ei tiedä miltä maisemat näyttää,mille ne maistuvat ja mikä on määränpää vaunussa jossa istun miellyttäen kanssa matkaavia.
Olen harhaillut koko elämäni, tahtoisin oppia tuntemaan ja nauttimaan vielä elämästäni !
Varmaan kaikki tämän tarinani lukijat eivät ymmärrä mitä haluan kertoa .
Tarinani.
Luulen että eräs traumaattinen kokemus 13vuotiaana aiheutti minulle jonkinlaisen persoonan muutoksen ja katkaisi kehitykseni niin etten ole oikein osannut tuntea tai käsitellä asioitani.
Olin nuorena ihan kuutamolla, en tiennyt mitä haluan elämältäni, minulla ei ollut minkäänlaisia tulevaisuuden ajatelmia mitä tekisin,mitä haluaisin tai mistä haaveilisin, minä vaan olin ja elin sitä hetkeä odottaen että kai sieltä nurkan takaa tulee automaattisesti jonkinlainen ratkaisu .
Muistan kuinka luokkatovereillani kaikilla oli käsitys siitä minne peruskoulun jälkeen mennään ja minä olin aivan paniikissa koska ei ollut mitään havaintoa tai edes halua miettiä mitä voisin tehdä elääkseni.
Kuvittelin että kaikki kuuluu osana vaikeata murrosikääni,ja kyllä asiat selviää omalla painollaan kunhan aikuistun !
Minulle kehityi valtavan kehittynyt tunne aisti josta ei ollut kuin harmia ja mielipahaa, se ilmeni sillä että havaitsin kaikki vihjailut ja loukkaukset mutta esitin aina coolia etten muka niitä huomannut tai sitten välittänyt niistä, mutta ne sattui aina vaan kovemmin sieluuni.
Minulla oli ystäviä jo silloin, mutta halusin silti aina miellyttää heitä jokaista ja osoittaa olevani juuri se paras kaveri heille kullekkin ,kohtelivat he sitten minua miten halusivat.
Kai siinä pohjimmaisena syynä oli yksin jäämisen pelko ja hyväksymisen hakeminen, pidin aina kaveriporukassa omat haluni tai mielipiteeni vakan alla ja esitin kiinnostunutta aina milloin ketäkin kiinnostavasta aiheesta tehdäkseni itseni pidetyksi juuri hänen silmissään.
Olin miellyttämisen mestari.
Aikaa kului, eikä elämäni tarkoitus selvinnyt - olin edelleen eksynyt karitsa vailla päämääräänsä.
Tietenkin vierineet vuodet toivat automaattisesti jonkinlaisen työn jolla elättää itsensä, ihmissuhteita myös.
Olen miettinyt edelleen ettei minulla ole tulevaisuuden haaveita tai mitään mielenkiintoa elämääni kohtaan, miellytän edelleen ympärilläni olevia ihmisia ja haluan edelleen olla se mukava kaveri josta kaikki pitävät.
Ikääntyessäni olen huomannut myös sen etten ole edes osannut nauttia itse mistään vaan kaikki ilo ja nautinto on tullut kavereideni tai ihmissuhteiden kautta myötä elämällä, en ole edes osaa valita leffaa itseäni varten vaan mietin ja valitsen senkin sen mukaan minkä uskon kiinnostavan seuralaistani.
Minulla ei taida olla minuutta, en rakasta itseäni enkä myös osaa nauttia mistään omana itsenäni vaan ilon hetketkin koen aina jonkun muun kautta, valitsen jopa vaatteeni periaatteella että teenkö vaikutuksen niillä läheisilleni tai että saanko niistä kehuja joltakin..
Minä elän kuluttamalla aikaa, en nauttimalla elämästäni , en tunne eläväni omaa elämääni olemalla siinä mukana vaan pikemminkin tunnen olevani ohjaaja joka valitsee kohtaukset miellyttääkseen yleisöään.
Olen hyvin herkkä ja kiltti luonne joka ei halua kenellekkään mitään pahaa, ainoastaan tuhlaan omaa elämääni olemalla siinä vieras joka ei tiedä miltä maisemat näyttää,mille ne maistuvat ja mikä on määränpää vaunussa jossa istun miellyttäen kanssa matkaavia.
Olen harhaillut koko elämäni, tahtoisin oppia tuntemaan ja nauttimaan vielä elämästäni !
Varmaan kaikki tämän tarinani lukijat eivät ymmärrä mitä haluan kertoa .
Vastaukset 6
Vanhimmat
Samaistun kokemukseesi kyllä, eri syistä tosin. Itse menetin konkreettisesti ns elämän tarkoitukseni olinhan sen jo löytänyt hyvin varhaisessa vaiheessa ja kaikki eteni hienosti kunnes fyysinen sairaus esti tekemiseni. Sen jälkeen olen ollut vailla päämäärää, elämän tarkoitusta ja vain tuhlaten aikaa kun ei tiedä mitä sillä tekisi. Olen myös todella kiltti ihminen ja en ole käsittääkseni tehnyt mitään ansaitakseni tämän karun elämäntilanteen. Voin vain muistella päiviä jolloin olin elossa ja nautin elämästäni.
Olen samassa tilanteessa siinä mielessä, että tarvitsen uuden tarkoituksen elämälleni. Kuulostaa tosin hieman typerältä mutta en osaa sitä paremmin kuvailla.
Liekö tämä näköalattomuus sitten jotain depressiota vaan? En tiedä.
Luulen että tapauksessani on kysymys siitä etten arvosta itseäni kuten jokaisen pitäisi itseään rakastaa.
Osaan olla pikkumainen, ja tunnen jopa joskus huonoa omaatuntoa siitä että olen liian itsekäs ja vaativa, mutta kun myöhemmin asiaa taas ajattelen huomaan että kaikki tapahtunut onkin ollut ainoastaan aivoissani eikä teoissani .
En tarkoituksella ole tälläinen, vaan joku minussa liiraa etten salli itseni olla tasavertainen kanssa ihmisiin verrattuna, minuun täytyy olla nöyrä, mukava ja kiltti etten vaan joutuisi tulilinjalle.
Toisaalta se voi olla myös pelkuruutta, mutta mitä pelkäisin sitten tapahtuvaksi ?
Tämän ikäisenä kun ei ole montakaan asiaa joka oikeasti pelottaisi, yksinjääminen tai loukkauksetkaan kun ei enää pelota kuten nuorempana ?
Varmaan joku asiantuntija osaisi selittää mistä tälläinen johtuu, jokin psyykkinen alemmuuden tunne tai rikkoontunut persoonallisuus joka ei osaa nähdä omaa kuvaansa muuta kuin vastenmielisenä hylkiönä jonka ainoa mahdollisuus elää on miellyttää toisia, tiedä sitten mistä kaikki johtuu ?
Kokonainen MINÄ olen ollut elämäni ensimmäiset 13vuotta, sen jälkeen sitä minuutta ei ole enää ollut havaittavissa .
Tuossa keskustelussa on ehkä vähän samaa aihetta, ei täysin mutta kuitenkin...
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9577722
Kiitos linkistä, tosin en tunnistanut samankaltaisuuutta niitä lukiessani.
Ihmisiä on monenlaisia ja ihmismieli tekee tepposensa oli sitten koulutettu tai pelkkä duunari, rakastettu tai syrjitty.
Yhden piirteen lisäisin vielä kuvaamaan olotilaani, tätä saattaa olla erittäin vaikeaa ymmärtää...
Minulla on muistikuvia ajalta jolloin olin hetkessä kiinni ja hengitin elämää, uskon että ns.normaali ihminen tuntee saman joka hetki .
Kevät auringossa istumisesta haaveilen ja odotan kevättä jolloin sellaisen ihanan hetken saisin kokea, kaikkein eniten saan irti niistä hetkistä kun sitä H-hetkeä odotan ja odotan tapahtuvaksi, mutta kun se aika viimein koittaa, aurinko paistaa ja kannan tuolini pihalle koen taas pettymyksen, en osaa antaa itseni tilanteesta nauttia vaan rupean kehittelemään jotain joka tekisi tilanteesta vielä paremman, kun vihdoin rauhoitun ja yritän pakottaa itseni siinä istumaan ja nauttimaan pitkään odottamastani hetkestä alan tuntea suorituspaineita ja syyllisyyttä siitä että menetänkö tässä istumalla nyt jotain muuta kellon raksuttaessa ,pitäisikö minun sittenkin tehdä jotain ,käydä kaupassa tai tehdä rästissä olevia töitäni ...
Muistelen kaiholla aikoja jolloin olin rentoutunut ja nautin auringon säteistä kasvoillani, minun oli hyvä olla , saan jotain hyvän olon tunnetta niistä vanhoista tunteistani muistellessani mutta tästä hetkestä en osaa nauttia , vai onko niin ettei joku minussa anna lupaa itselleni nauttia ja relata.
Taidan olla myös tunnevammainen ?
Jotenkin kuvauksessasi mieleeni nousi sana haluan. Haluan miellyttää muita ja olla mukava jne.
Minä en sitä halua. Päinvastoin, en haluaisi aina olla mukava ja osta käyttäytyä.
Olen vain sen huomannut että olen sellainen haluamattanikin.
Minä kutsun tunneälyäni tuntosarviksi, jotka tunnustelevat jatkuvasti viereistä ihmistä, puhetta, huokauksia, hiljaisuutta, ilmeitä ja eleitä. Eli siis ihan kaikkea. Se on hyvin tuskallista, koska en aina halua olla "hereillä" vaan välillä tekisi mieli sulkea tuntosarvet.
Minulla ei juurikaan koskaan ole ollut ystäviä, tuttuja kyllä, kavereita vain muutama. En edes halua ystäviä, jotka sekaantuvat kaikkeen olemiseeni. Olen mieluummin yksin.
Olen silti miellyttävä ja monet näkevät minut kaikkien kaverina ja helposti lähestyttävänä. Olen avoin ja puhelias, joskus jopa suulas, mutta se en ole minä. Se on sairas persoonallisuuteni joka tulvahtaa aina silloin tällöin esiin. Se on jopa pelottavaa ja ahdistun siitä.
En ole onnistunut kouluttautumaan jatkuvan toistuvan masennukseni takia. En jaksa tehdä töitä kuin jakson kerrallaan, sitten tarvitsen taas huilitauon. Muuten menee koko pää entistä sekaisemmaksi. Kesä töitä, sairastuminen, kouluun, vastoinkäymisiä..... Story of my life. Mahdanko jaksaa enää kauan tätä kuluttavaa elämääni.
Minä elän elämääni harson läpi, kaikki on harmaata ja kaukana, ei minun ulottuvillani. Saatan unelmoida, mutta tiedän etteivät unelmani toteudu ikinä.
Eniten nautin nukkumisesta. Voin paeta unimaailmaani, jossa näen kylläkin hirvittävän paljon painajaisia, mutta myös hyviä unia. Nukunkin 12 tuntia yössä, enemmänkin, jos ehdin. Elämälläni ei ole sisältöä, joten pakenen sitä unten maille. Ei sieltäkään ole sisältöä tosin löytynyt.
Kuljen vain elämääni pakolla eteenpäin. En haista, maista, tunne enkä ymmärrä. Näen ja kuulen, mutten tajua. Ihan kuin näyttelisin sivuosaa omassa elämässäni.
Tämä teksti oli kuin iteseni kirjoittama. Diagnoosina on sekä estynyt että vaativa persoona.