Tilanteeni on se, että olen lapsuudesta aikuisuuteen, n.30 vuotta mielestäni ollut ikuinen sopeutuja. Lapsuus oli periaatteessa näennäisen helppo, samoin nuoruus, mutta elämä ei ole oikein kuitenkaan ollut koskaan helppoa. Mitään varsinaisia ongelmia ei ole ollut tai ongelmana on se, että joka ikiseen asiaan on pitänyt venyä ja löytyä ymmärrystä. Jouduin jo ala-asteikäisenä toimimaan terapeuttina vanhemmille, ikuiset talous-, perhe-, ja mielenterveyshuolet ja jopa sukulaisten huonot välit ovat olleet aina mukana. Elämää on eletty aina motolla; kaikillahan niitä nyt on, ei se ole naapurissakaan helpompaa. Olen 15-vuotiaaasta elättänyt itseni, sopeutunut, kouluttautunut, vaihtanut mielipidettä aina sen mukaan, mikä on ollut pakko. Huolehtinut sisaruksista siinä sivussa, vanhemmistakin pahimmilla hetkillä. Siinä sivussa kärsin hiukan koulukiusaamisesta ja jonkinlaisesta piilomasennuksesta, mutta selvisin siitä hammasta puremalla, en olisi voinut enää vaivata sillä tilannetta lisää. Tajusin, että jos menen puhumaan asiasta, siitä tulee lopulta vain muillekin lisää huolia ja kuluja muille Olen pitänyt muita pystyssä, ollut aina muita varten ja miksikö? Koska ei ole ollut vaihtoehtoja.
Mielestäni on hieman katkera ilmaus siitä, että sairastuu vahvuuteen. Ei vahva ole kukaan, jolla on vaihtoehtoja. Vahvuus alkaa pakosta, eikä se lopu, se ei ole valittu vaihtoehto mihinkään. Se on tilanne, jossa vähimmällä pääsee, kun on vahva, jos ei ole, kokonaistilanne ja asiat ovat oikeasti vielä huonommin. Tämän ymmärtää vain toinen, joka on joutunut elämään samanlaista tilannetta.
Omassa elämässäni olen ainakin näennäisesti pärjännyt jotenkin. Toisaalta olen täysin hukassa. En ole koskaan osannut haluta itselleni mitään, ja miksi olisin. Elämän realiteetit ovat ne, mitä ovat ja haluamiset ja lähtökohdat asioihin eri asia. En ole kovin positiivinen ihminen. Joskus jopa inhorealisti, olen mielestäni nähnyt liian nuorena liikaa, joutunut ottamaan liikaa vastuuta, joustamaan omista tarpeistani.
Omaa paikkaani ja tehtävääni elämässä en ole löytänyt erilaisista vaihtoehdoista ja kokeiluista huolimatta, kumppania ei myöskään ole. Ystävyyssuhteita on, olen näennäisen sosiaalinen, silti tuntuu, ettei koskaan mitään syvempää luottamusta synny kenenkään kanssa. Ihmisiä tulee ja menee, silti koen olevani usein ulkopuolinen. Sopeudun aina ja kaikkeen, ja oikeasti tajuan, että olen aivan hukassa. En edes tiedä mitä minä haluan ja mikä minun pitää olla. Realiteetit rajoittavat ammatin, työn, ystävät, harrastukset, kaiken luovuuden ja tekemiset.
Olen toisaalta välillä liian syvällinen, välillä negatiivinen muiden mielestä. En osaa ottaa asioita kevyesti, näen helposti asioiden huonot tai uhkaavat puolet, kuitenkin olen mielestäni enemmän realisti kuin negatiivinen. Mitään riskejä elämässäni en ole ottanut, silti mitään en tunnu olevan saavuttanut. En ole aidosti hauska ihminen. En osaa nauttia esimerkiksi ostoksilla käymisestä, kuten normaalisti. Olen liikaa joutunut lapsesta asti miettimään raha-asioita. En osaa ns. relata, vaikka sitäkin joskus teeskentelen, koska sosiaalisuus vaatii sitä. Tulen toimeen jollain tasolla kaikenlaisten ihmisten kanssa ja lopulta niitä omanlaisia ei ole koskaan löytynyt. Samoin työn suhteen. Aina tehnyt ja joustanut teinistä saakka. Ja ei puhettakaan, että minulla olisi näköaloja tai enempiä mahdollisuuksia työn suhteen.
Minusta paistaa ulospäin se, että en itsekään päätä omasta elämästäni. Näkyy läpi ihmissuhteisiin.
Olen hukassa, olen parikymppisestä asti kokenut olevani toisia vanhempi, toisaalta aivan lapsellinen ja naiivi hyväksikäytettävä ihminen. Tavallaan elänyt omillani, mutta jalat ei koskaan ole kantaneet. Mitähän tässä pitäisi tehdä?
Mielestäni on hieman katkera ilmaus siitä, että sairastuu vahvuuteen. Ei vahva ole kukaan, jolla on vaihtoehtoja. Vahvuus alkaa pakosta, eikä se lopu, se ei ole valittu vaihtoehto mihinkään. Se on tilanne, jossa vähimmällä pääsee, kun on vahva, jos ei ole, kokonaistilanne ja asiat ovat oikeasti vielä huonommin. Tämän ymmärtää vain toinen, joka on joutunut elämään samanlaista tilannetta.
Omassa elämässäni olen ainakin näennäisesti pärjännyt jotenkin. Toisaalta olen täysin hukassa. En ole koskaan osannut haluta itselleni mitään, ja miksi olisin. Elämän realiteetit ovat ne, mitä ovat ja haluamiset ja lähtökohdat asioihin eri asia. En ole kovin positiivinen ihminen. Joskus jopa inhorealisti, olen mielestäni nähnyt liian nuorena liikaa, joutunut ottamaan liikaa vastuuta, joustamaan omista tarpeistani.
Omaa paikkaani ja tehtävääni elämässä en ole löytänyt erilaisista vaihtoehdoista ja kokeiluista huolimatta, kumppania ei myöskään ole. Ystävyyssuhteita on, olen näennäisen sosiaalinen, silti tuntuu, ettei koskaan mitään syvempää luottamusta synny kenenkään kanssa. Ihmisiä tulee ja menee, silti koen olevani usein ulkopuolinen. Sopeudun aina ja kaikkeen, ja oikeasti tajuan, että olen aivan hukassa. En edes tiedä mitä minä haluan ja mikä minun pitää olla. Realiteetit rajoittavat ammatin, työn, ystävät, harrastukset, kaiken luovuuden ja tekemiset.
Olen toisaalta välillä liian syvällinen, välillä negatiivinen muiden mielestä. En osaa ottaa asioita kevyesti, näen helposti asioiden huonot tai uhkaavat puolet, kuitenkin olen mielestäni enemmän realisti kuin negatiivinen. Mitään riskejä elämässäni en ole ottanut, silti mitään en tunnu olevan saavuttanut. En ole aidosti hauska ihminen. En osaa nauttia esimerkiksi ostoksilla käymisestä, kuten normaalisti. Olen liikaa joutunut lapsesta asti miettimään raha-asioita. En osaa ns. relata, vaikka sitäkin joskus teeskentelen, koska sosiaalisuus vaatii sitä. Tulen toimeen jollain tasolla kaikenlaisten ihmisten kanssa ja lopulta niitä omanlaisia ei ole koskaan löytynyt. Samoin työn suhteen. Aina tehnyt ja joustanut teinistä saakka. Ja ei puhettakaan, että minulla olisi näköaloja tai enempiä mahdollisuuksia työn suhteen.
Minusta paistaa ulospäin se, että en itsekään päätä omasta elämästäni. Näkyy läpi ihmissuhteisiin.
Olen hukassa, olen parikymppisestä asti kokenut olevani toisia vanhempi, toisaalta aivan lapsellinen ja naiivi hyväksikäytettävä ihminen. Tavallaan elänyt omillani, mutta jalat ei koskaan ole kantaneet. Mitähän tässä pitäisi tehdä?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minulla on paljon samoja tuntoja. Toisaalta toisia vanhempi, toisaalta kokematon, mikä aiheuttaa häpeää. Olen kantanut vastuuta vanhempieni tunteista ja selviämisestä ja kannan edelleen (ainoa lapsi), kasvattanut itse itseni suurelta osin kirjojen ja mediasta saadun tiedon avulla. Toisten ihmisten lähelle päästäminen aiheuttaa sietämätöntä ahdistusta, ja usein en vieläkään osaa tunnistaa, mitä oikeasti tunnen. Olen myös kolmikymppinen (nainen).
Voi, melkein sanasta sanaan samoin olisin voinut itsekin kirjoittaa. Sekä aloittajan että ekan vastaajan kanssa ihan samoja kokemuksia, ikäkin aikalailla sama. Joitakin erojakin kyllä on mutta aika vähän.
Olen "akateeminen", opinnot vain eivät ole ottaneet edistyäkseen vaikka lähemmäs kymmenen vuotta olen yliopistolla "viihtynyt" (not). Kun en ole oikeasti halunnut tätä enkä mitään, olen vain ajautunut opiskelemaan tiettyjä juttuja, ja pakon ajamana tietysti. (Tai pakonTUNTEEN.) Siihen vielä lisänä esiintymiskammo ja hirveä alemmuudentunto muihin opiskelijoihin nähden (vaikkei olisi edes syytä, tärkein ero muihin onkin lähinnä ollut siinä motivaatiossa ja asialle omistautumisessa...)
"Toisaalta olen täysin hukassa. En ole koskaan osannut haluta itselleni mitään, ja miksi olisin. "
Juuri noin. Tulin alunperin opiskelemaan, koska tuntui että niin vain pitää tehdä. Menin kuin jossain putkessa, kuin robotti. En voi sanoa, että olisin päättänyt tai valinnut tulla opiskelemaan tänne. Tulin vain, koska en ymmärtänyt että voisin muutakaan tehdä. Ei minulla ollut omaa tahtoa tai omia haluja, joten toimin vain jonkin automaation mukaan. Pieni, tauoton täysin normaaliksi jo tullut ahdistuksen tykytys jossain taustalla ajoi tekemään niin ja hakemaan opiskelemaan. Jos olisin parikymppisenä osannut ajatella, haluta ja tahtoa itse, olisin ehkä tehnyt jotain "repäisevää". Jos en ulkomaille olisi uskaltanut lähteä niin ainakin olisin voinut vaikka mennä vaan töihin muutamaksi vuodeksi, että pääsen henkisesti jaloilleni. (Vaikka ihan sama juttu minullakin on ollut siinä että ulkoisesti on varmaan näyttänyt siltä, että olisinkin jaloillani. Henkisesti taas elämä on ollut sellaista poukkoilua, ilman omia päämääriä minkään suhteen.)
Töihin meno opiskelun sijaan ei ehkä kuulosta repäisevältä, mutta siinä "nyt kuuluu mennä opiskelemaan" -pakossa ja vanhempien ja sukulaisten odotusten paineessa se olisi kuitenkin ollut sitä. Se olisi ollut jotain OMAA. Toki on vaarana, että olisin vain jämähtänyt ja en olisi uskaltanut vaihtaa työtä, paikkakuntaa tai mitään. Pari irtiottoa opiskeluista ovat tehneet hyvää, tuoneet jotakin sellaista "omaa", ja tunnetta siitä että voin itse päättää ja haluta mitä teen (sitten kun vielä tietäisi mitä haluaa). Minulla on muuten tyypillistä sekin, ettei minulla ole oikein mielipiteitä mistään. Toisaalta se johtuu äärimmäisen pohdiskelevasta luonteestani, joka johtaa kaikessa "toisaalta, toisaalta" -spekulaatioihin ja on ehkä tiettyyn rajaan asti ihan fiksuuden ja kriittisyydenkin merkki. Toisaalta se on kuitenkin sitä, että kun ei ole oikein ollut kosketusta omiin tunteisiin eikä haluihin, niin ei sitä oikein sitten millään ole niin väliäkään. Kaikki on vaan sellaista analyyttista materiaalia.
Minua luullaan usein tosi nuoreksi (jopa ihan teiniksi joskus), ja täytyy myöntää etten itsekään "tajua" esimerkiksi parikymppisten seurassa olevani heitä melkein 10 vuotta vanhempi. No, ehkä joskus mutta useimmiten en. Onhan se toisaalta hyväkin piirre ja rikkaus, ettei sillä tavalla määritä ihmisiä iän perusteella. (Tavallaan huvittaa ihmiset, jotka tekevät hirveän numeron siitä, jos joku -kaveri, kumppani- on parikin vuotta nuorempi.) Samalla minua kuitenkin vituttaa äärettömästi, jos huomaan minua luultavan "teiniksi". Se tuntuu jotenkin alentavalta ja samalla suutun itselleni myös; näytänkö ja vaikutanko tosiaan niin lapselta? Hehkuuko olemuksessani sellainen kokemattomuus ja naivius tai tai olenko niin nössö ja "lammas", että ihmiset vaistomaisesti pitävät minua lapsena? Täytyy muuten sanoa, että lapsenakaan en halunnut olla lapsi, vihasin mm. sitä miten lapsille puhuttiin kuin jollekin vajaaälyiselle. Koin lapsena olemisen jollain tapaa nöyryyttävänä, sosiaalisessa mielessä siis.
Tuota tunnetta omasta "lapsellisuudesta" olen vielä joutunut kantamaan pitkään (toiset ovat NIIIN aikuista jo parikymppisenä), kun tosiaan esim. miessuhteissa olin tosi paljon "jälkijunassa" ikäisiini nähden. Kuitenkin ihastukset ym sen verran innostivat ja kuohuttivat, että niiden aikana pystyi hetkeksi unohtaa oman kokemattomuutensa ja vaikkei suhteista mitään tullutkaan, niistä sai paljon oppia ja ehkä vähän myös itsetuntoa. Se hyvä taito minulla kyllä on, että osaan jo vaikka kuukauden kestäneestä suhteestakin ammentaa todella paljon itseni kehittämistä ajatellen. Nimenomaan sen suhteen psyykkisestä dynamiikasta, omasta vaikutuksestani siihen jne.
Joillakin on hirveän kiinteät suhteet perheeseensä, ja he voivat jopa aikuisenakin olla vielä perheessään lapsia tietyllä tapaa, ja se ehkä tuo heille turvaa. Useimmille kai oleminen lapsena perheessä onkin sitä. Vaikka meillä kotona ei mitään kauhean räikeää ja näkyvää epäkohtaa ollutkaan (tai no, miten sen nyt ottaa...), niin silti omat tunteeni kyllä jäivät täysin unholaan. Minulle kyllä suunnilleen vauvasta asti tuli rooli pitää huolta muiden tunteista. Ja kiltteydestä toki vielä sai aina kiitosta (vaikka se olisi jo sairaalloista kiltteyttä), kun taas oman tahdon näyttämisestä aina jonkun maailma räjähti tai romahti. Tunteita ei näytetty, esim. halausta en nähnyt koskaan.
Toinen vanhempani tapasi purkaa huoliaan minulle, ei tosin tilittämällä kaikkea vaan pikemminkin pahaenteisillä vihjauksilla. Esim joskus hän vihjasi vakavista rahahuolista siihen malliin, että ihan paniikissa pelkäsin, että ulosottomies vie kotimme jne. Koska äitini oli korostetun huolestuneella äänellä tällaisesta vihjannut, kuitenkaan avaamatta asiaa yhtään sen enempää. Tällä tavalla mukavan aikuismaisesti hän siis tapasi heitellä huoliaan minun niskaani. Tavallaan juuri päinvastoin kuin mikä on aikuisen tehtävä. Ylipäänsä mitään asioita ei koskaan avattu, ei keskusteltu. Perinteinen "jos ei puhuta sitä niin sitä ei ole" -logiikka päti ja taitaa päteä edelleen.
Riitoja ei koskaan rakentavasti selvitetty, vaan lähinnä marttyyrimaisella draamalla tai vaihtoehtoisesti uhkaavasti jyrähtämällä niin, että keskustelu jää siihen. Välit perheeseen ovat nykyään ihan hyvät, mutta etäiset. Eli ystävät ovat kyllä niitä, joihin hädän keskellä turvaan. Näin on oikeastaan 2-3 syystä. Ensinnäkin toinen vanhemmistani on aika estynyt ja etäinen, välillä tuntuu inhottavasti siltä kuin en edes tuntisi häntä. Toinen vanhemmista taas ei kunnioita toisen rajoja eikä tunteita vaan alkaa helposti vain viisastelemaan, ja usein on myös niin että hän "ei vaan tajua", eli ei maksa vaivaa alkaa selittää omia asioitaan, etenkin kun hänellä on vielä tapana purkaa huolensa suuttumalla ja turhautumalla.
Muutenkin vanhemmilla oli minuun niin vahva henkinen ylivalta, että minä "halusin" aina sitä mitä odotin heidän tahtovan minun haluavan -vaikka he eivät (mielestäni) mitään sairaita dominoivia narsisteja olleetkaan (tosin yksi läheinen vähän kyllä oli). Ei minua tarvinnut "väkivalloin" pistää kuriin, koska olin niin miellyttämishaluinen ja alistuva pienestä asti. Johtuen ehkä ainakin siitä, että toimin ekat vuoteni terapeutin roolissa sen sijaan, että olisin saanut uhmata ja hakea omaa tahtoani.
Sitten vielä se, kun ei ole koskaan sillä tavalla läheinen ollut perheen kanssa, niin tuntuisi kiusalliselta ja epämukavalta mennä yhtäkkiä niin intiimiksi, että alkaisi sisintään vuodattaa. Kyllä ystävät ovat paljon läheisempiä ja tutumpia. Tässä lienee jotakin eroa aloittajan kertomukseen, minulla kun on kyllä muutama tosi hyvä ystävä jo pidemmältä aikaa. Koulussa olin lievästi kiusattu kyllä, mutta koulun ulkopuolella oli yksi tosi hyvä ystävä, jonka kanssa tulimme ja tulemme mahtavasti juttuun. Koen siis, että minulla on ihmisiä joiden kanssa todella tulen toimeen, viihdyn ja tunnen tiettyä samankaltaisuutta. Seurustelen myös nykyään (1. vakava suhde), kumppani on kanssa mielestäni aika samantyyppinen kuin minä. Kaikki lähimmät ovat muuten sellaisia, joilla on tavalla tai toisella hankala lapsuus.
"Siinä sivussa kärsin hiukan koulukiusaamisesta ja jonkinlaisesta piilomasennuksesta, mutta selvisin siitä hammasta puremalla, en olisi voinut enää vaivata sillä tilannetta lisää."
Vähän sama juttu. Nyt ajatellen masennukseni oli lähes psykoottista :O Tai en tiedä oliko edes lähes. Silti toimin kuin robotti, hoidin hommat vaikka henkisesti kärsin mm. ihan tolkuttomasta itsevihasta, joka purkautui itseni pahoinpitelemisenä. Saatoin itkeä joka päivä, tosi ahdistuneena kuulin tavallaan ääniäkin. Eikä kyllä tullut mieleenkään puhua asiasta vanhemmille. Tavallaan se suorittaminen ja robottius ehkä pelasti minut. Tai kuka tietää miten terve ja hyvinvoiva olisin nyt, jos olisi silloin yläasteella otettu asia hoitoon. Toisaalta... Olen tietyllä lailla tyytyväinen omaan kehityskulkuuni enkä varmaan olisi vielä nuorena osannut pohtia asioita yhtä hyvin kuin nyt. Todennäköisesti olisin myös kokenut hoitoon menemisen nöyryyttävänä.
"Toisten ihmisten lähelle päästäminen aiheuttaa sietämätöntä ahdistusta, ja usein en vieläkään osaa tunnistaa, mitä oikeasti tunnen"
Tuokin on tosi tuttua. Ystävien kanssa se tietyllä tapaa vielä on onnistunutkin, koska ystävien kanssa kuitenkin puuttuu se tietty intiimiys mikä on parisuhteessa. Toisaalta lähimmät ystäväni ovat myös sellaisia, jotka eivät esim pahemmin riitele tai mitään. Eli tavallaan voi miettiä MITEN läheisiä sitä lopulta ollaankaan. Mutta kyllä me toisemme silti tunnemme hyvin, ja varmasti ollaan toisillemme tärkeitä. Mutta ne miessuhteet sitten... Aiemmin en pystynyt lähteä suhteeseen, elleivät jalat mennet aivan täysin alta ja järki täysin päästä. Täytyi tavallaan heti päästä sellaiseen symbioosiin, jossa ei ahdista. Sitten taas sellainen hitaampi tutustuminen olisi ollut ihan mahdotonta, esim. normaaleilla treffeillä ahdistuin kuoliaaksi kun huomasin toisen kiinnostuksen, vaikka toinen olisikin ollut ihan ok. Nyt koen kyllä kehittyneeni paljon tässä asiassa. Nykyistä suhdetta on jo muutama vuosi takana ja hiljalleen kumpikin on muuttunut enemmän ja enemmän "omaksi itsekseen". Tässä suhteessa minun ei tarvinnut mennä mihinkään "psykoottiseen" tilaan kyetäkseni suhteeseen tai läheisyyteen, mutta avautumisessa ja suoraan puhumisessa on kyllä edelleen opettelemista. Mutta suhde on tehnyt kyllä hyvää.
"Lapsuus oli periaatteessa näennäisen helppo, samoin nuoruus"
On muuten aika raivostuttavaa miten monella ulkopuolisella on sellainen "kultalusikka" -kuva minusta. Ei avioeroja eikä työttömyyttä eikä edes väkivaltaa. Edellä mainittuja kokeneesta voi tuntua ärsyttävältä, että joku "kultalusikka" pitää taustaansa vaikeana, jos se pääpiirteittäin näyttää suorastaan idylliseltä ja pumpulimaiselta. Se vaan on niin kumma juttu mitä emotionaalisesti kehittymätön perhe voi saada aikaan. Henkinen väkivalta voi olla huomaamatonta ja tahatontakin. Vaikka onhan sekin toki jo hyvä, että perustarpeista huolehditaan ja on tietty turva ja kontrolli olemassa. (Sikäli jos tunne-elämää ei lasketa perustarpeeksi.)
"näen helposti asioiden huonot tai uhkaavat puolet"
"silti koen olevani usein ulkopuolinen"
Tuossa on kanssa kaksi oikein tuttua juttua. Ulkopuolisuus riippuu tosin tilanteesta, AINA en koe niin. Sen olen kyllä huomannut, että ainaisena ulkopuolisena se tunne, kun kerrankin kokee kuuluvansa johonkin on valtava. Vaikka se olisi niin pieni juttu kuin olla osa työpaikan porukkaa. Normaali tilanne kun minulla on ollut se, että olen vain hiljainen sivustaseuraaja, joka tarkkailee muita ulkopuolisena ja aika kyynisestikin usein. Joskus olen miettinyt sen kyynisyyden olevankin ehkä kateutta siitä ettei itse ole osa sitä mitä ne muut. Helposti olen pitänyt ulkopuolisuuttani jotenkin fiksuuden merkkinä, inhonnut esim kaikkia kliseisiä "porukkajuttuja" työpaikoilla jne. Pitänyt niitä muita jotenkin tyhminä, kun eivät näe miten huvittavia ja kaavaimaisia oikeastaan ovat.
Nykyään suhtaudun paljon suopeammin ja positiivisemmin, vaikka se kyynisyyskin voi joskus koittaa nostaa päätään. Se muiden "naurettava" laumahenkisyys on ehkä kuitenkin inhimillistä sosiaalista toimintaa eikä mikään tyhmyyden merkki. Kyllä se vaan on tehnyt hyvää, kun on yhdellä työpaikalla ollut oikeasti osa sitä jengiä, siitäkin huolimatta ettei aina ole suuna päänä. Tämä selostus siksi, ettei kannata liikaan synkkyyteen ainakaan vaipua. Kun välillä onnistuu vain menemään mieli avoinna tilanteisiin, voi yllättyä positiivisesti ja saada uusia kokemuksia ja uutta "materiaalia" itsensä rakentamiseen.
"kasvattanut itse itseni suurelta osin kirjojen ja mediasta saadun tiedon avulla."
Sama juttu, ja tavallaan liittyy tuohon äskeiseen kommenttiinikin. Olen todella tajunnut, että itse olen itseäni kasvattanut ja saanut kehitettyä niitä positiivisia ominaisuuksia, joita ei ole paljoa lapsuudenkodissa nähty. Se omalla tavallaan nostaa omanarvontuntoa ja "suoristaa selkää". Tietenkään nämä ominaisuudet eivät synny tyhjästä, vaan täytyy elää. Tietty menneitäkin voi analysoida ja tiettyyn rajaan asti se on ihan tarpeenkin että tajuaa vähän omien ongelmiensa syitä, mutta parhaiten sitä oppii kun kuitenkin tapaa ihmisiä ja tekee asioita. Minä olen erityisesti noista miessuhteista ja niiden yrityksistä oppinut ehkä eniten, koska niissä sitä on jotenkin niin "rajoilla" ja muuten pimennossa olevat puoletkin saattavat tulla esiin. Kirjat on sitten yksi hyvä kyllä, esim. kun tajuaa itsessään jonkin ongelman niin sitten vaan kirjastosta etsimään aiheesta kirjoja. Välillä voi löytyä tosi hyviä.
Vähän taisi tulla tekstiä... Tämä meni nyt vaan omien kokemusten tilittämiseksi eikä ehkä kauheasti tullut vastailtua siihen, mitä asioille sitten voi tehdä. Nyt täytyy mennä, mutta ehkä palataan asiaan vielä, jos tästä vielä joku analyysi kehkeytyy:)