Kaikilla tietysti iskee joskus paniikki päälle. Tai sitten ahdistus. Siltä ei voi kukaan välttyä. Huoh, elämäni on nykyään yhtä stressiä.
Mutta mitä se on, kun olen tekemässä jotain, ja niskaa kuumottaa? Tuntuu siltä kuin silmäni olisivat suuret kuin lautaset, tekisin kaiken hätiköiden, silmittömän nopeasti enkä osaa keskittyä.
Joskus taas saatan ahdistua mitä pienimmistäkin asioista. Jos en saa esimerkiksi hupparini vetoketjua ensimmäisellä yrityksellä kiinni (koska vetoketju on rikki), käteni hikoavat, saan pienen raivonpuuskan joka kuitenkaan ei pääse koskaan ulos minusta. Istun lattialle ja keinuttelen itseäni - kun tunnen kehoni hitaan, pienen liikkeen, oloni rauhoittuu hiukan. Sillointällöin taas panikointi alkaa. Tuntuu että otteeni elämästä lipsuu yhtäkkiä pois ulottuvistani. Usein vain luhistun ja hyperventiloin pyörryttämisen tunteeseen asti.
Kävellessäni aamuisin bussipysäkille lasken askeleitani. Jos unohdan askeleitteni laskemisen, minua alkaa ahdistaa. Joskus saatan juosta takaisin kotiin mieheni viereen. Itken silmäni kipeäksi. Hyperventiloin taas ja sormeni vaeltavat ilmaa pitkin ilman että pystyn hallita niiden liikettä. Ihme että mieheni jaksaa parin vuoden jälkeenkin vielä katsoa minua. Itse en ainakaan jaksaisi.
Minun on vaikeaa kuvailla tuntemuksiani. Nämä olot tulevat ja menevät. Parisen kertaa viikossa. Tätä on jatkunut yläasteesta lähtien (olen juuri lopettanut ammattikoulun) enkä ole koskaan ymmärtänyt, mistä tämä saattaisi johtua. Tällä ei enää nykyään ole suurta painoarvoa - onhan sen kanssa elänyt jo vuosia. Mutta silti asia aina jaksaa vaivata mieltäni, enkä jaksaisi mennä "kohtauksen" läpi taas aina uudestaan. Haluaisin tietää onko tämä millä(än) mittapuulla normaalia ahdistumista ja miten siitä pääsee eroon?
Mutta mitä se on, kun olen tekemässä jotain, ja niskaa kuumottaa? Tuntuu siltä kuin silmäni olisivat suuret kuin lautaset, tekisin kaiken hätiköiden, silmittömän nopeasti enkä osaa keskittyä.
Joskus taas saatan ahdistua mitä pienimmistäkin asioista. Jos en saa esimerkiksi hupparini vetoketjua ensimmäisellä yrityksellä kiinni (koska vetoketju on rikki), käteni hikoavat, saan pienen raivonpuuskan joka kuitenkaan ei pääse koskaan ulos minusta. Istun lattialle ja keinuttelen itseäni - kun tunnen kehoni hitaan, pienen liikkeen, oloni rauhoittuu hiukan. Sillointällöin taas panikointi alkaa. Tuntuu että otteeni elämästä lipsuu yhtäkkiä pois ulottuvistani. Usein vain luhistun ja hyperventiloin pyörryttämisen tunteeseen asti.
Kävellessäni aamuisin bussipysäkille lasken askeleitani. Jos unohdan askeleitteni laskemisen, minua alkaa ahdistaa. Joskus saatan juosta takaisin kotiin mieheni viereen. Itken silmäni kipeäksi. Hyperventiloin taas ja sormeni vaeltavat ilmaa pitkin ilman että pystyn hallita niiden liikettä. Ihme että mieheni jaksaa parin vuoden jälkeenkin vielä katsoa minua. Itse en ainakaan jaksaisi.
Minun on vaikeaa kuvailla tuntemuksiani. Nämä olot tulevat ja menevät. Parisen kertaa viikossa. Tätä on jatkunut yläasteesta lähtien (olen juuri lopettanut ammattikoulun) enkä ole koskaan ymmärtänyt, mistä tämä saattaisi johtua. Tällä ei enää nykyään ole suurta painoarvoa - onhan sen kanssa elänyt jo vuosia. Mutta silti asia aina jaksaa vaivata mieltäni, enkä jaksaisi mennä "kohtauksen" läpi taas aina uudestaan. Haluaisin tietää onko tämä millä(än) mittapuulla normaalia ahdistumista ja miten siitä pääsee eroon?
Vastaukset 2
Vanhimmat
ei ihmettele. Paniikkihäiriö saa käyttäytymään hassusti.
Harjoitukset keskittymiskyvyn kehittämiseksi ovat hyviä.
Minä tein näin, keskityin ajattelemaan mukavia asioita, vaikka juuri siihen paikkaan liittyviä.
Kiitos neuvostasi. Tuota on hyvä koittaa. Toivottavasti muistan sen kun aika taas koittaa.