Kepulaiset ja muut kekkoslaiset

joka vastusti Kekkosta, että sillä ei ole merkitystä eikä kannata vastata.

demarina parhaiten tiedät, kuka ohjas ja ketä, kun demarit on venäläisten toimesta Suomeen perustettukin.

Kekkonen pelasti maamme joutumasta täydellisesti osaksi Venäjää, mitä vasemmisto yritti jopa aseinkin aikoinaan.

Onneksi maassamme oli kuitenkin Keskusta ja Kekkonen. Kekkonen ei voinut päästää kokoomusta hallitusvastuuseen, vaikka varmasti olisi sen mielellään tehnyt, kun tiesi, että silloin Suomen ja Venäjän välinen rauhanomainen yhteistyö romuttuisi ja vienti sinne loppuisi.

Venäjän kauppa meidät pelastaa tulevaisuudessakin, kunhan punanutut eivät vain pääse siinä ohessa lahjoittamaan koko maatammekin.

Pakollinen hurrikiintiö hallituksessamme on lopetettava, sillä nythän tuntuu, kuin eläisimme edelleenkin Ruotsi/Venäjävallan aikaa.

SAK/Demarit pitää huolen Venäjän eduista, ja RKP hurrien. Krp taas pitää näkojään maassamme SAK/demareiden puolia. Kuten puna-ylekin.

Maataamme johtaa SAK/demarimafia( punaporvarit), eikä mikään kansan valitsema eduskunta hallituksineen.



SAK/demarit ovat olleet suurin este maamme vaurastumiselle hyvinvointivaltioksi, ja piste.

Otteita Kekksotutkielmastani:

Aineellisella puolella tuosta ajasta voi löytää myös jotakin hyvää. Tuo nykyaikana eriskummallinen tavaranvaihtosopimuksiin perustuva bilateraalinen ”oravannahkakauppa” oli meille taloudellisesti turvallista ja joskus tuottoisaakin. Saimme tarvitsemiamme raaka-aineita sellaisillakin tuotteillamme, jotka eivät olisi välttämättä länsimarkkinoille kelvanneet. Mielestäni se ei kehittänyt talouttamme ja teollisuuttamme siten kuin olisi ollut tarpeen; se nähtiin heti, kun jouduimme etsimään uusia markkinoita NL:n romahdettua. Ja loppulasku tuli taloudellisena katastrofina NL:n romahtaessa ja yli neljäsosan maailmankaupastamme loppuessa kertarysäyksellä. Syntyi katastrofi, jollaista emme rauhan oloissa ole joutuneet muulloin kokemaan.

Jos emme olisi olleet tuossa kytkennässä, meidän oli ollut pakko ryhtyä jo 1950-luvulla vastaaviin kehitystoimiin, joihin olimme pakotetut Neuvostoliiton romahdettua.

Aineettomalla puolella tuo aika antoi meille mielestäni vain pelkkää pahaa. Jatkuva aivopesu muokkasi ajatusmaailmaamme, vääristi maailmankuvaamme ja sokeutti monilta hyvin kielteisiltä ilmiöiltä. Ja miten pitkäaikaiset saastejäämät tuo aika jättikään meihin, se nähdään yhä poliittisessa kulttuurissamme ja näkyy se myös näiden palstojen keskusteluissa. Kansallinen alennustilamme, johon saatoimme itsemme, oli nöyryyttävä. Suomalaisuus oli aikaisemmin tunnettu maailmalla urhoollisuutena, sisuna, rehellisyytenä ja monina muina hyvinä ominaisuuksina. Nyt se ruvettiin tuntemaan käsitteellä ”finlandisierung”, ”suomettuneisuus”. Siinä käsitteessä ei ollut mitään ylevää tai jaloa.

Jouduimme kieltämään merkittävän osan historiastamme. Sotiemme raskaat taistelut itsenäisyydestämme muuttuivat suureksi erehdykseksemme, häpeälliseksi sodaksi suurta auttajaamme vastaan. Melkein häpesimme sankarivainajiamme, ja sotaveteraanimme kokivat itsensä syyllistetyiksi ja saivat kuulla usein ”mitäs menitte sinne”. Jouduimme väärentämään koulukirjammekin niin, että niistä pyyhittiin pois kaikki meille kunniakas ja Neuvostoliittoa kritisoiva oikea tieto.

Kekkosen ylipitkänä kautena poliittinen kulttuurimme kieroutui pahoin. Pystyäkseen toimimaan mukana järjestelmässä oli pakotettu ottamaan käyttöön ja noudattamaan muotoja, jotka olivat kelvollisia Kekkosen ja hänen suuren tukijansa silmissä. Aitosuomalainen Maalaisliitto joutui ensiksi hylkäämään aiemmat ihanteensa ja toimintatapansa ollakseen käyttökelpoinen valtapuolue,
ja muut puolueemme joutuivat valtaan päästäkseen ja päästyään noudattamaan esimerkkiä. Vaikka aika on nyt jo toinen ja muut puolueemme ovat kyenneet melko hyvin karistamaan tuon raskaan häpeänviitan hartioiltaan, Keskusta ei ole siihen ainakaan täysin pystynyt; näin voidaan päätellä eräistä viimeaikaisistakin tapahtumista ja niiden tiimoilta virinneestä debatista.

Olen arvostellut myös Maalaisliitto/Keskustaa. Siltä en ole voinut välttyä, koska niin elimellinen yhteys sillä on ollut Urho Kekkoseen. Nykyinen Keskusta ei ole vastuussa Kekkosen tekemisistä, mutta jos se edelleen pitää kaikkea tuona aikana tapahtunutta vain hyvänä ja haluaa jopa ottaa niistä kiitosta, niin kyllä sen täytyy ottaa niistä myös moitetta. Puhdistautuakseen Kekkosen ajan mädännäisyyksistä puolueen pitäisi selkeästi tuomita ne. Sen pitäisi tunnustaa, että Suomessa 1960-70-luvuilla vallinnut, Kekkosesta johtunut meno oli demokraattiseen ja parlamentarismia noudattavaan valtioon sopimatonta. Monet keskustalaisten puheenvuorot näilläkin palstoilla vahvistavat, että he eivät vieläkään näe niissä mitään väärää. He yhä ihannoivat Kekkosta ja hänen poliittisia periaatteitaan ja menettelytapojaan. Heidän erityisesti toivoisin tutustuvaan tarkemmin idoliinsa ja hänen tekemisiinsä ja ajattelevan asian uudestaan.

On vaikeaa kuvitella historiaa, mitä ei ole tapahtunut, mutta voi se olla kiehtovaa. Olisiko historiamme nyt toisenlainen, jos presidentiksi olisi vuonna 1956 valittu Kekkosen asemesta K-A.Fagerholm? Aarno ”Loka” Laitinen sanoo Lasse Lehtisen väitöskirjaa ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” – aivan mainio luettava väitöskirjaksi – arvostellessaan, että ”Jos Fagerholm olisi vuonna 1956 voittanut presidentinvaalit, Suomi olisi nopeasti kulkenut kohti länsimaista demokratiaa, sitoutunut läntisiin instituutioihin ja välttänyt kaiken sen kamaluuden, jonka aasialaisen stalinistikulttuurin kyllästämä Neuvostoliitto salakuljetti KGP:n ja Kekkosen avulla tänne” (IL 25.10.2002).

Laitinen kärjistää, mutta kärjistääkö sittenkään kovin paljon? Kyllä minäkin olen varma siitä, että historiamme olisi nyt huomattavasti erilainen, jos Kekkosesta ei olisi koskaan tullut presidenttiä. Ja uskon, että siinä historiassa meillä olisi vähemmän hävettävää ja enemmän ylpeiltävää ja tilanteemme ei olisi nyt missään mielessä – ei aineellisessa enempää kuin henkisessäkään – nykyistä huonompi, vaan todennäköisesti se olisi tätä parempi.