Hyvätasoisesta autismista

Olen aikuinen, jolla on runsaasti autistisia piirteitä. Olen viime aikoina kokenut jollakin tapaa syvää yksinäisyyttä, vaikka olenkin yksinäisyyteen yksinolemisena jo vuosien mittaan tottunut. Tarkoitan nyt hieman toisenlaista yksinäisyyttä siis.

Muistan kun löysin netistä as-palstan ja lueskelin sitä usein, vaikken koskaan uskaltautunutkaan kirjoittamaan. Kuitenkaan palsta ei jostain syystä tuonut minulle lohtua siitä, että maailmassa on muitakin, kuten jotkut ovat siellä kuvanneet. Olin aina ajatellut pärjänneeni hyvin. Ja olenhan minä pärjännytkin. Saan sanan suustani, olen iloinen, välitön, omalla tavallani onnellinen ja pärjään opinnoissa hyvin sekä arjessa jokseenkin - töitäkin saan aina silloin tällöin. Mutta kuitenkin kun luin palstaa, tuntui, että olen sittenkin yksin. Ihmiset, jotka tunnustautuivat siellä aspergereiksi, tuntuivat olevan ennemminkin introvertteja tyypillisine introverttien ja ujojen ongelmineen. Mutta minä en ole ujo enkä introvertti alkuunkaan.

Palsta tuntui olevan täynnä ihmisiä, jotka ovat ylpeitä maailman sivuun asettujia. Kuitenkin monella oli jopa omaa perhettä, seurustelukumppani ja ystäviä vuosien takaa. Ja minä kun ajattelin pärjänneeni ja että minulla puheliaana on helppoa, vaikken voi edes kuvitella, mitä parisuhderakkaus tai seurustelu on tai miten ystäviä "pidetään" vuosia.

Kaikki olivat niin ylpeitä "autismistaan", mutta minä en ole. Minä en haluaisi valtaosaa autistisista piirteistäni. Kyse autismissa ei ole vain siitä, ettei viihdy jossain ei-asiapitoisissa sosiaalisissa yhteyksissä, kuten as-palstaa lukiessa tai aspergerista omien kokemuksiensa perusteella joidenkin runoileman Wikipedia-artikkelin pohjalta voisi kuvitella. Ei ihme, ettei hyvätasoista autismia oteta todesta. Ainakin minulle autismi on pääosin jotain aivan muuta kuin sen tyyppinen ongelma, että ryhmäkeskusteluissa asialistalla siirryttäisiin eteenpäin ennen kuin edellinen asia on käsitelty (Wikipedian asperger-artikkelista).

Kun olen ihmisten parissa, esineet, huoneen seinät ja katto vetävät enemmän puoleensa kuin ihmiset. En pysty olemaan "läsnä". Ei sillä keskustelun aiheella tai keskustelun etenemisellä niin väliä. Ei edes keskustelukumppanilla. Ihan sama vaikka olisi toinen samaa laatuaan. Oma jutustelunikin on yleensä rakenteeltaan kaikkea muuta kuin koherenttia. Stimmaan myös ihan älyttömästi. Jos ihmiset näkisivät minut kotioloissa, luulisivat eksyneensä johonkin syvästi autististen hoitokotiin. Stimmaamisestakaan eivät nämä palstan aspergerit koskaan puhuneet, vaikka itse koen sen autismini yhdeksi keskeisimmäksi piirteeksi. No, sanoihan siellä joku heiluttavansa jalkaa, kuten aika moni muukin tässä maailmassa. Sehän on kait niitä harvoja sosiaalisesti hyväksyttyjä stimmaamisen muotoja kynän räpläämisen ohella. Mutta minun stimmaamiseni on kaikkea muuta. Läpyttelen käsiä - kolmella eri tapaa (vaihtelevat hieman ajoittain), heilutan päätä puolelta toiselle ja heijaan. Yleensä pystyn sulkemaan sen kotioloihin, mutten aina. Yritän sitten parhaani mukaan kätkeä äkilliset pään kääntelyt hiusten heilutteluksi tai vilunväristyksiksi ja käden heikuttelut joksikin ihmeen hian pudisteluksi. Jatkuvasti saa kytätä itseään ja siltikin havahtuu siihen tekemiseensä usein.

Kaikista voimaantumispuheista huolimatta en siis haluaisi olla tämä tyyppi. En haluaisi istua kotona käsiä läpyttelemässä, en haluaisi kelata jotain yhtä kohtaa Youtube-videosta kymmeniä kertoja stimmatakseni. Haluaisin saada aikaan sen sijaan, että istun kotona lattialla tuntikausia samassa asennossa. Ja vaikka rakastan musiikkia yli kaiken tässä maailmassa, halauaisin tehdä elämässäni muutakin kuin kuunnella kuullokkeilla jotain kappaletta satoja kertoja ja tuntikausia päivässä omaan maailmaani kadoten. Haluaisin katsoa ihmisiä silmiin, nähdä ne paljon puhutut ilmeet, kävellä kadulla pää pystyssä ilman, että sitäkin pitää koko ajan tietoisesti ajatella. Haluaisin olla läsnä, haluaisin osata tervehtiä yhtäkkiseltään. Haluaisin oikeasti elää sen, jonka elän nyt vain päässäni.

En vihaa as-palstaa tai aspergeristaan innostuneita. Mutta tunnen itseni ruumiini vangiksi. Tuntuu, että kukaan ei puhu siitä autismista, jota autismi minulle on. Ongelma lienee, että minä tiedostan monet ongelmani, mutten vain voi niille mitään. Ei tieto siitä, että ihmisiä kannattaa katsoa silmiin, vie pois sitä pakottavaa tunnetta, joka vetää katseen pois. Jos jollakin on jokin keino, jolla nuo itsensä sisään ja seinien tuijotteluun laulelevat seireenit voisi tukahduttaa, niin antaa tulla vaan. En kaipaa mitään voimaannuttamisviestejä, vaan kertokaa, miten olette esimerkiksi pärjänneet stimmaamisen kanssa. Tai mistä voisi saada apua. En ole mikään "vammainen" enkä halua sellaista edes leikkiä. Pärjään kyllä, mutta tähän kaipaisin apua. Onko esimerkiksi jotain keinoa opiskella läsnäoloa ja välttää omiin maailmoihin "putoamista"?