Hei,
isäni sairaus diagnosoitiin noin 3 vuotta sitten.Olen 36v nainen ja pienten lasten äiti. Etsin vertaistukea samassa tilanteessa olevalta. Isäni on aika hyvässä kunnossa, mutta tulevaisuus pelottaa ja teen surutyötä jatkuvasti ja asia on niin kipeä, että siitä on vaikea puhua. Isäni on minulle läheinen ja todella rakas. Vaihtaisin mielelläni kuulumisia,vertaisymmärrystä samantilanteessa olevan kanssa, minulle voi laittaa sähköpostia [email protected]
isäni sairaus diagnosoitiin noin 3 vuotta sitten.Olen 36v nainen ja pienten lasten äiti. Etsin vertaistukea samassa tilanteessa olevalta. Isäni on aika hyvässä kunnossa, mutta tulevaisuus pelottaa ja teen surutyötä jatkuvasti ja asia on niin kipeä, että siitä on vaikea puhua. Isäni on minulle läheinen ja todella rakas. Vaihtaisin mielelläni kuulumisia,vertaisymmärrystä samantilanteessa olevan kanssa, minulle voi laittaa sähköpostia [email protected]
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olen itse samassa tilanteessa, pienen vauvan äiti ja muistisairaan miehen tytär. Ymmärrän tuskasi, surun ja vihan tunteet: miksi näin piti käydä meille. Hemmetin epäreilua. Väsymys vielä lisää kurjaa oloa, niin kuin murhetta ei riittäisi muutenkin.
En osaa lohduttaa muuten kuin sanoa, että kipuun tottuu. Se ei väisty ja aika ajoin yltyy kyyneliksi vaikka sitä käsittelisi kuinka. Meilläkin tätä on jatkunut jo vuosia. Minä olen pystynyt puhumaan asiasta äitini kanssa ja olen itkuni itkenyt, moneen kertaan. Se helpottaa, ihan totta. Yritä puhua jonkun kanssa asiasta. Vaikka lapsiperheessä on kiirettä, ehkä mies voisi olla sinulle hyvä ystävä? Riittää kun kuuntelee ja silittelee, ei aina tarvitse osata sanoa mitään takaisin. Kerrot vain miltä tuntuu kun tuntuu pahalta.
Laitan sinulle sähköpostia vielä. Jos sinulle on luontaisempaa kirjoittaa tunteista, voit kirjoittaa minulle. Yritä jaksaa.
neurologi sanoi minulla ,kun miehelläni todettiin alzheimer,62v ,siinä omaiset käy läpi 3 kuolemaa,diagnoosi saatuaan kokee ensimmäisen kuoleman,ja toinen kun muistisairas unohtaa läheisensä,kolmas kun muistisairas lopulta kuolee sairauteensa,silloin yleensä kyllä jo helpotus...kaikille,ei suru lopu koskaan...miehelläni alzheimer 2 vuotta,se edennyt jo keskivaikeaan vaiheeseen,eli toinen kuolema menossa.Joskus öisin käyn katselemassa kun hän nukkuu,hiljaa silitän,voi ....sitä surua,mutta koitan muistaa ne ilot mitä meillä ollut,olen itse vielä nuori,45v,siksi jaksan ,tyttäremme takia
Hei, voimia tilanteeseesi, Ristiina. Minulla on samantapaista: mies 82 v, diagnoosi pari vuotta, ja itse olen 62 v. Kuolema on läsnä tietoisuudessa koko ajan, vaikka vielä hän tuntee, mutta persoonallisuuden muuttuminen on jo ollut kuin kuolemaa. Mutta se hoivaa tarvitseva lähimmäinen on kuitenkin sisimmiltään juuri se henkilö, johon tutustuin aikoinaan. Lapsillemmekin tämä on rankkaa, mutta he myös auttavat ihan olemassaolollaan jaksamaan. Oppimista tämäkin tilanne on, ainakin elämää arvostamaan oppii tehokkaasti. Arvokasta se on, kiitos siitä.
Itse olen perheellinen, työtä tekevä nainen ja samalla yritän jaksaa dementoituvan äitini omaishoitajana.
Sain juuri vinkin uudesta palvelusta mikä voisi helpottaa jaksamista. Tutumisen arvoinen palvelu www.muistin.fi
tuo muistinpalvelu toimii jos lievässä vaiheessa...ei enää meillä pelittäis kun keskivaikea alzheimer...ihminen tarvitsee kyllä ihmistä,ja varsinkin muistisairas