Ihan alkuun sanon, etten tarvitse avunhakukehoituksia kiitos. Tänään kävin viimeksi terapiassa ja meni homma taas suuta aukoen kuin en olisi minä tuolissa istunutkaan - ihan oikeasti ei mikään auta, toivo on enää vitsaus. Ei, en ole epätoivoinen tai mitään, en vakavasti masentunut tai mitään. Tämä vain on minun elämääni.
Monta vuotta terapiaa ja lääkkeitä, osastohoitoa ja kuntoutuskotiakin, ja tässä sitä vieläkin suunnittelen huomista otteen irrottamista. Kiitos masennuslääkkeiden, tämän suunnittelu ei aiheuta ahdistuskohtausta, joten voin miettiä ja harkita tarkkaan. Vie siis lääkkeet minua ihan siihen suuntaan kuin oli tarkoituskin lääkärillä ne määrätessään. (Vaikka kukaties masennuslääkkeiden tarkoitus onkin ajaa ihmiset harkitsemaan itsemurhansa niin ettei epäonnistu -> vähemmän epäselviä sairaslomia yms. & vähemmän verokassastaeläjiä.)
Joten tuota niin, miksi kirjoitan tänne - ehkä jollain oudolla tapaa haen hyväksyntää vielä itsemurhallenikin selittämällä kuinka säälittävä olen. Olenhan jo epäonnistunut epäonnistumisessa (kuulostaa englanniksi paremmalta, failed on failing) useamman kerran, joten näköjään sitä varmuutta on haettava vaikka kaikki mahdolliset sivut on viimeisen puolen vuoden aikana ehtinyt kahlata läpi oppiakseen kaiken.
Eli oli tällä viestillä pointtikin. Osaan siis tehdä oikean hirttosilmukan ja meiltä löytyy asiaan sopivaa köyttä. "Exit bag" on tehtynä ja kyllähän noita vahvoja lääkkeitä unta sun muuta varten kaapista löytyy. Sellainen vain vielä vaivaa, että miten tuo hirttäytyminen - onko niskan katkeaminen oikeasti putoamismatkasta kiinni, vai riittääkö oikeaoppinen solmu? Ei nimittäin paljoa olisi varaa enää epäonnistua ollenkaan. Alkaa jo pikkasen hävettää se osastolle meneminen "joo kusin taas tän homman" kun samat vanhat naamat tulee päivittelemään että sama hulluko se taas täällä on ja tuttu naamahan se siinä.
Mulla on myös jotain mielikuvia että silmukan asettaminen oikealle kohtaa olisi tärkeää, niin miten se oikein pitää asetella? Kulkea korvan alta? Tai vaihtoehtoisesti, kuinka syvällä kaulavaltimo olisi jos sen puhkaisisi, silloinhan sitä olisi parissa sekunnissa teillä tuntemattomilla.
Joo, olen säälittävä ja joo, moni haistattaa mulle kun pilailen näin oikeasta asiasta mutta ihan tosi, en pilaile. Joo, säälittävä paikka vielä kysellä aiheesta mutta The suicide projectiinkaan en kehtaa palata kun pitäisi taas myöntää että "yes I failed. Again, so here I am still."
Kiitos kaikille jotka vastaavat oikeasti. Kiitos.
Monta vuotta terapiaa ja lääkkeitä, osastohoitoa ja kuntoutuskotiakin, ja tässä sitä vieläkin suunnittelen huomista otteen irrottamista. Kiitos masennuslääkkeiden, tämän suunnittelu ei aiheuta ahdistuskohtausta, joten voin miettiä ja harkita tarkkaan. Vie siis lääkkeet minua ihan siihen suuntaan kuin oli tarkoituskin lääkärillä ne määrätessään. (Vaikka kukaties masennuslääkkeiden tarkoitus onkin ajaa ihmiset harkitsemaan itsemurhansa niin ettei epäonnistu -> vähemmän epäselviä sairaslomia yms. & vähemmän verokassastaeläjiä.)
Joten tuota niin, miksi kirjoitan tänne - ehkä jollain oudolla tapaa haen hyväksyntää vielä itsemurhallenikin selittämällä kuinka säälittävä olen. Olenhan jo epäonnistunut epäonnistumisessa (kuulostaa englanniksi paremmalta, failed on failing) useamman kerran, joten näköjään sitä varmuutta on haettava vaikka kaikki mahdolliset sivut on viimeisen puolen vuoden aikana ehtinyt kahlata läpi oppiakseen kaiken.
Eli oli tällä viestillä pointtikin. Osaan siis tehdä oikean hirttosilmukan ja meiltä löytyy asiaan sopivaa köyttä. "Exit bag" on tehtynä ja kyllähän noita vahvoja lääkkeitä unta sun muuta varten kaapista löytyy. Sellainen vain vielä vaivaa, että miten tuo hirttäytyminen - onko niskan katkeaminen oikeasti putoamismatkasta kiinni, vai riittääkö oikeaoppinen solmu? Ei nimittäin paljoa olisi varaa enää epäonnistua ollenkaan. Alkaa jo pikkasen hävettää se osastolle meneminen "joo kusin taas tän homman" kun samat vanhat naamat tulee päivittelemään että sama hulluko se taas täällä on ja tuttu naamahan se siinä.
Mulla on myös jotain mielikuvia että silmukan asettaminen oikealle kohtaa olisi tärkeää, niin miten se oikein pitää asetella? Kulkea korvan alta? Tai vaihtoehtoisesti, kuinka syvällä kaulavaltimo olisi jos sen puhkaisisi, silloinhan sitä olisi parissa sekunnissa teillä tuntemattomilla.
Joo, olen säälittävä ja joo, moni haistattaa mulle kun pilailen näin oikeasta asiasta mutta ihan tosi, en pilaile. Joo, säälittävä paikka vielä kysellä aiheesta mutta The suicide projectiinkaan en kehtaa palata kun pitäisi taas myöntää että "yes I failed. Again, so here I am still."
Kiitos kaikille jotka vastaavat oikeasti. Kiitos.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Jos jokainen tappaisi itsensä kun ei enää kestä tätä elämää, ei tänne montaa ihmistä jäisi. Pitää tehdä päätös että jatkaa elämää oli millaista tahansa. Kun on oikein vaikeaa, kannattaa elää päivä, tunti, hetki kerrallaan. Illalla voi onnitella itseään että kesti vielä tämän päivän.
Itsemurha on erittäin raskasta omaisille, tiedän sen kokemuksesta, Meidän suvussa sairastetaan tuskadepressiota monessa polvessa eivätkä läheisten itsemurhat ole vieraita. Silti läheisen itsemurha on ollut vaikeampaa kestää kuin se tuskainen depressio jota minäkin olen sairastanut vuosikymmeniä. Nyt olen keski-iässä ja on jo helpompaa. Itseni tappaminen masennuksessa olisi ehdottomasti ollut virhe. Elämässä on myös hyviäkin hetkiä, niiden aika tulee vielä sinunkin kohdallesi. Taistele, ole rohkea, voimia sinulle!
Kuule, olet itsellesi vieras ihminen, eikö olisi kuitenkin ennen ratkaisevaa hetkeä aika tutustua itseesi, tietää, kuka olet, miksi et ole onnellinen. Etsit todennäköisesti sitä onnea itsesi ulkopuolelta, unohdat oman minäsi. Suosittelen, osta Anthony de Mellon kirja "Havahtuminen". Nyt "markkinoin" tätä, mutta en suinkaan myy. Eräs kirjoittaja kertoi, että hän on lukenut tämän kirjan n. 10 kertaa ja vei aikaa kaksi vuotta, mutta sinun tilanteessasi hän löysi sisäisen onnen. Se on myös sinulla, mutta se on varjossa, piilossa, ei kuitenkaan kuollut, ei kuihtunut, mutta alistettu. Vapauta hyvä ystävä se itsellesi elämääsi, sillä tahdothan itsellesi hyvän mielen, solmia sinukaupat itsesi kanssa. Kirja ei ole uskonnollinen, mutta psykologinen kylläkin. Siitähän meidän asenteissamme itseemme on kyse.
Pätkä tuosta kirjasta: "Sanoisin, että me emme halua olla onnellisia. Haluamme muita asioita. Tai tarkemmin sanottuna: emme halua olla onnellisia ilman ehtoja. Olen valmis olemaan onnellinen, mikäli saan sitä tai tätä. Todellisuudessa tämä tarkoittaa, että sanomme ystävälle, Jumalalle tai kenelle tahansa: Sinä olet minun onneni. Jos en saa sinua, kieltäydyn olemasta onnellinen"
Tuntuuko tutulta? Meillä on ehto, jotta voimme olla onnellisia. Tuo ehto takaa kuitenkin sen, että olemme erilaisten ehtojen vangitsemia, onnemme ei ole aitoa, se ei ole pysyvää. Sinulla on kaikki edellytykset saavuttaa aito onnellisuus, vapautuneisuus mielesi kahleista, se on saavutettavissa eläen, itseensä tutustuen ja sallien itselleen vapauden omaan elämään ilman ulkoisia vaikutteita.
Tiedätkö, minä saan parhaan olotilan, kiitollisuuden ja onnellisuuden tunteen itselleni, yrittäessäni luoda mm sinuun uskoa elämään, sillä sinun elämäsi on myös ainutkertainen, olet rakas ihmisille, läheisillesi, mutta saatat torjua sen. Minun uskoni on siinä, että antaessani saan vielä enemmän. En anna materiaalia, en rahaa, mutta annan omaa hyvää tahtoa toisen hyväksi, koen sen arvokkaimmaksi, mitä minulla on antaa.
Toivon, että ostat tuon kirjan. Hinta nettikaupassa on n. 4 eur, on pokkari, muualla saattaa olla n. 9 eur.
Antaumuksellista matkaa omaan sisimpääsi, jonka kohteena on sinun parasta tahtova oma sisimpäsi, omatahto, joka on myös sinun läheisin "henki".
Toivon sinulle kaikkea hyvää, elämä on elämistä ja henkisesti rikastumista varten!
Onko se, että haluat tästä elämästä pois tuntematta todellista itseäsi? Kuolisit siten itsellesi vieraana ihmisenä. Uskoisin, että sitä et sisimmässäsi halua. Ymmärrän, että et ajattele läheisiäsi myöskään, jos aijot toteuttaa tavoitteesi, olet itsekäs tuntemattomalle omalle itsellesi. Terve itsekkyys on itsestä välittämistä, mutta siihen on mahdollisuus vain, kun vapautat henkiset ehtosi, kahleesi, vapaudut elämään. Se on mahdollista.
Kerron, vaikka et välitäkään tästä, siitä huolimatta kirjoitan. Ystäväni oli masentunut, alakuloinen lähes koko elämänsä ajan aina tuonne arviolta 50 ikään saakka. Hänellä oli kuulovamma, eli ei kuullut ilman kuulolaitetta, heikosti senkin kanssa. Häntä oli pahoinpidelty koko lapsuuden, joten lähti kotoaan hyvin nuorena. Nämä traumat painoi häntä niin, että loppujen lopulta joutui pitkälle sairaslomalle (oli n. 2 - 3 vuotta), söi masennuslääkkeitä, kävi terapiassa, mikään ei auttanut. Hän päätti lopettaa masennuslääkkeet, lähti hoitamaan itse itseään. Meni rosen-terapiaan, jossa purkautui se liian suureksi kasvanut möykky sisimmässä, mikä oli sairastuttanut hänet lopullisesti. Siitä alkoi hänen elämänsä käänne. Hän käytti ja käyttää edelleen luontaistuotteita, harrastaa. Niin ja olennaisin, hän palasi työelämään, ja oli töissä 68 vuotiaaksi. Nyt harrastaa niin paljon hyviä harrastuksia, että minä nuorempana en perässä pysyisi.
Mitä ajattelet, olisiko hänen pitänyt lopettaa itsensä, kun hän oli täysin toivoton. Vai mahtoiko hän pelastaa itsensä, jotta on saanut kaiken sen hyvän, mitä vapautuminen henkisistä kahleista hänelle antoi. Totean vielä, että hän ei suinkaan tullut uskoon, käy tanssimassa (harrastus), laulaa kuorossa, käy jumpassa, erilaisissa kerhoissa. Minua hengästyttää jo, kun kuuntelen hänen aktiivista elämäänsä.
Olisiko tuossa esimerkissä jotain, mikä saa ajattelemaan myös muita vaihtoehtoja elämälleen?
kirjassaan "pidä huolta itsestäsi" samasta aiheesta, eli tuosta, oman "autenttisen itsensä" löytämisestä. Aloitin sen nyt toista kertaa lukemaan. Mielenkiintoinen...
Sen verran syvällä sitä on tullut itsekkin oltua, että itsensä tappamistapoja olen kans miettinyt.
Mut kun olen nyt kohta n. 20v masennusta sairastettuani tänne asti päässyt, niin aion jatkaa tästä eteenkinpäin. Välillä on vaikeampaa ja välillä taas siedettävämpää oloa, mutta kyllä elämä on sentään elämisen arvoista. Vaikka sitä ei niin pysty synkkinä hetkinä ajattelemaankaan. Silloin kun näkyy vain synkkyyttä.
Tästä aiheesta voisi keskustella vaikka kuinka... Mutta totean vain, että et ole todellakaan yksin voitelematon pulla. Ja että sinullakin ihan taatusti on asioita joiden vuoksi kannatta elää ja että sinullekkin on "annettu tehtävä" tässä maailmassa. Etsi se syvältä sisimmästäsi!!! Se on elämän tarkoitus.
Onpas sulla mahtava käsitys itsestäsi kun kuvittelet mielisairaalan henkilökunnan päivittelevän taas osastolle tulevaa potilasta.
Eiköhän siellä ole nähty tulevan ja taas menevän sen verran porukkaa, ettei sun osastolle menosi ketään sen kummemmin hetkauta. Ihmisiä menee ja tulee vointinsa mukaan, turha kenenkään tehdä itsestään jotain isoakin numeroa.
^joo, olen tosi mahtava tyyppi kun ne kerran hoitaja toisensa perään ihan oikeasti kokemuksen perusteella tulee huoneeseen ja sanoo toinen toisella tavalla, toinen juuri niillä sanoilla että "Kappas, piti ihan tulla katsomaan että taasko sinä tänne olet tullut. Ja ihan tuttu naamahan se siinä taas on." Että joo, näin meillä ihan oikeasti liioittelematta.
Ehkä mä vaan olen niin mahtava. Mighty master failure! ♥♥♥
Sumppi, mä en oikeastaan etsi mitään itseni ulkopuolelta, ainakaan tietoisesti. Joskus kuvittelin saavani paljon esimerkiksi unelmavaatteistani, joita varten säästin pitkiäkin aikoja. Lopulta huomasin, että ne eivät ole sen ihmeellisempiä vaatteita kuin mitkään kirppariunelmatkaan.
Sittemmin, maalle muutettuamme olen löytänyt parhaan tyyneyden omasta metsästämme. Kun kävelen siellä, istun mättäälle ja nojaan vanhaan puuhun upeaakin upeammassa, koskemattomassa aarniometsässä, en voi muuta kuin tuntea lipuvan seesteisyyden ja onnen puron helmeilevän minussa, eikä yhtään sen kauempana.
Mutta se on puro, joka kulkee minun lävitseni. Minä en voi kastautua siinä, en voi uida siinä. Voin vain katsoa, että minussa on sellaistakin, mutta minussa ei ole munaa käyttää sitä. Melankolian meri imee minut itseensä kerta toisensa jälkeen. Kuljen käsi kädessä kuoleman kanssa jokaisen askeleeni.
ASIAAN, paksumpi köysi on niin liukasta ettei solmu kunnolla pidä siinä, kelpaako korsetin nyöri pari - kolminkertaisena? Vaatehuoneessani on ihan ok korkea ripustustanko, mutta löytyypä metsästämme myös puu, johon on helppo kiivetä ja josta on helppo hypätä ja johon on helppo ripustautua.
Ehkä ripustautua voi olla helppo, mutta mitäpä jos hirttäytyminen ei onnistukaan optimaalisesti ja onnistut vain kuristautumaan?
"Sittemmin, maalle muutettuamme olen löytänyt parhaan tyyneyden omasta metsästämme. Kun kävelen siellä, istun mättäälle ja nojaan vanhaan puuhun upeaakin upeammassa, koskemattomassa aarniometsässä, en voi muuta kuin tuntea lipuvan seesteisyyden ja onnen puron helmeilevän minussa, eikä yhtään sen kauempana."
Kirjoitat kauniisti, olet sielukas ihminen! Luonnosta löydämme mielelle rauhan, puhtauden, kun pystymme pysäyttämään pinnallisen ja ulkopuolisen jopa "saastan". Olemmehan osa luontoa, siellä voi ihminen olla omimmillaan.
"Mutta se on puro, joka kulkee minun lävitseni. Minä en voi kastautua siinä, en voi uida siinä"
Mutta eikö puro olekin enemmän elämys, nähdä veden soljuna virtaus, kuulla sen ääni. Purossa vesi virtaa, vaikka siellä olisi esteitä, se ohittaa ne sivusta tai ylittää. Vesi jatkaa virtaustaan, kuten ihmisen elämäkin. Välillä on tyyntä, välillä vauhtia, esteitä, jopa patoja, mutta niin purossa, kuin elämässäkin ne eivät pysäytä mitään lopullisesti, elämän ja veden virtauksen voima murtaa esteet ja padot.
Uskoisin, että yksi ihmisen henkisen pahoinvoinnin syitä on myös se, että ihminen on liikaa irtaantunut luonnosta, vierastaa sitä, ei ole enää sinut luonnon, eli itsensä kanssa.
Jokaisen ihmisen elämä kulkee käsikädessä kuoleman kanssa. Mikä hetki tahansa voi olla viimeisemme, tahdoimme sitä, tai emme. Elämän rikkaus on myös sen arvoituksellisuudessa, että seuraavaa hetkeään kukaan ei varmasti tiedä, elänkö, jos elän, olenko terve, sairas, mitä seuraa.
oli poistettu, eli voi myös mm. näännyttää itsensä kuoliaaksi. Tapa sekin, jos hirttäytyminen on liian epävarmaa tai lääkkeet. En kehota ketään itsariin, mutta siitä asiasta voi keskustella kuten muista aiheista?
Vieläkös voitelematon pulla olet elävienkirjoissa?... Toivottavasti olet löytänyt syitä elää etkä hirttäytynyt.
Ei kannata hirttäytyä hyppäämällä, niin ei tarvitse tehdä lujuuslaskelmia narun kestävyydestä. Huiviinkin voi kuolla, joskaan sitä ei voine suositella, jos lähtee repeämään.
Miksi ihmisen pitäisi vaan jaksaa kärsiä, odottaen jotain ihmettä tapahtuvaksi? Tottakai on mahdollista, että elämä muuttuu elämisen arvoiseksi - mutta joissain tapauksissa äärimmäisen epätodennäköistä. Kun silmistäkin näkee, että toinen on jo ihan loppu, haluaisi vain päästä lepoon ilman tarvetta enää ikinä nousta ylös. Kun on kiusattu aivan pilalle, ettei voi enää luottaa ihmisiin. Ja kun erehtyy silti luottamaan, tehdään sellaista pahaa, josta ei täällä viitsi edes mainita. Kun on odottanut ja ponnistellut jonkin paremman eteen kymmeniä vuosia, olisi kohtuutonta vaatia enempää.
Kaveri tähän kaikkeen vain puuttuu, kun kuoleminen yksin ahdistaa liikaa (kokeiltu on).