Joskun olen lukenut jotain artikkeleita mihin on haastateltu sosiaalisia pelkoja potevia naisia. Artikkeleissa nämä naiset ovat valitelleet kuinka eivät pysty olemaan työelämässä tai opiskelemaan tai käymään kaupassa pelkojensa takia. Lopuksi ne sitten kuitenkin toteavat että: "pystyn olemaan oma itseni vain ystävieni ja poikakaverini seurassa", mistä tulee vähän outo olo...
Mulla pelot ja epävarmuus haittaavat nimenomaan ihmissuhteiden solmimista, ei niinkään asioiden hoitamista. Nettitreffitkään ei taida toimia kun en uskalla lähteä treffeille - käsitän kyllä että voi olla vähän vaikea tutustua ihmisiin jne jos ei uskalla olla niiden kanssa tekemisissä. Olenvaan jotenkin jumissa tässä...
Mulla pelot ja epävarmuus haittaavat nimenomaan ihmissuhteiden solmimista, ei niinkään asioiden hoitamista. Nettitreffitkään ei taida toimia kun en uskalla lähteä treffeille - käsitän kyllä että voi olla vähän vaikea tutustua ihmisiin jne jos ei uskalla olla niiden kanssa tekemisissä. Olenvaan jotenkin jumissa tässä...
Vastaukset 9
Vanhimmat
oisin itse voinut kirjoittaa tuon muutama vuosi sitten... ei mulla ole sen kummempaa neuvoa kuin että pienin askelin on helpointa edetä. ensin jutella netissä, sitten puhua puhelimessa...mä kerroin että jännitän ja olen ujo. se oli tosi tärkeää mulle, jännitys helpottaa kun siitä voi kertoa. mies oli silti kiinnostunut. onneksi uskalsin
Itselläni on paha fobia, en pysty hoitamaan normaaleja asioita (kaupassa käyminenkin tuottaa tuskaa) tai ottamaan kontaktia ihmisiin. Perheenjäsenten kanssa pystyn kuitenkin olemaan suht normaali. Olen huomannut, että jos joku muu yrittää tutustua minuun, saatan vähän avautuakin (vaikka en olekaan päässyt seurusteluun asti ainakaan vielä), mutta itse en pysty aktiivisesti tutustumaan ihmisiin. Voi olla, että nämä ko. naiset ovat saaneet poikaystävän juuri siten, että kyseinen tyyppi on osannut lähestyä heitä tarpeeksi varovasti. :)
Ihan hyvä että täällä kuitenkin puhutte. Sitä ei koskaan tiedä mistä sitä kumppaninsa löytää. Itse aika rohkeasti puhun naisille, mutta kun tulisi suhteen aika alan mennä lukkoon. Nytkin tapailen naista, ja koko ajan mietin, että ei se minua halua, eikä siitä tule mitään, en pysty pitämään tätä tyytyväisenä, ja lopulta kaikki pelot syövät minut täysin, ja hyvällä säkällä tuhoan muuten hyvän suhteen itse tyhmillä ahdistuksilla ja peloilla.
Jos näin miehen näkökulmasta sanon, niin ei ujous naisessa niinkään haittaa, jos se ei haittaa naista itseään. Se on hyvä tiedostaa, niin sitten mieskin tietää mistä käytös johtuu. Naiset ovat joskus erittäin ymmärtäväisiä kaikki miesten sekoiluja kohtaan, jos vain pitävät miehestä muuten (ainakin omassa tapauksessani), ja miehet ovat myös erittäin ymmärtäväisiä naisia kohtaan, jos nainen on muuten hyvä, kiltti, ja rehellinen. Ja tärkeintä on osata lopulta avautua miehelle, ja olla rehellinen aina. Saa pelätä olla kontaktissa ja sammaltaa tai olla kömpelö, mutta valehdella ei saa, koska sitä ei saa ikinä takaisin.
Olkaa niin itsejänne kuin mahdollista, ja netin kautta varmaan paras jutella ja aloittaa, kun ei tarvitse koko ajan miettiä miltä näyttää, ja saa aikaa harkita mitä sanoo. ja lopulta sitä alkaa ehkä tajuamaan, ettei sillä oikeastaan ole mitään väliä mitä sanoo, kunhan on rehellinen. Jos joku ei pidä niin ei sille mitään voi.
Onnea etsintään :) Kyllä se sieltä löytyy, maailma on täynnä hyviä miehiä. Ja naisiakin.
Mun ongelmat on pahentuneet ajan kanssa vuosi vuodelta, ja oireilu on ajoittaista. Välillä olen ok.. Ujo/jännittänyt olen aina, joten tuntuu että olen pärjännyt näyttelemällä, koska häpeän oireitani vielä enemmän. Eli tilanne ei ole ollut aina näin paha.
Kaikkien vanhojen tuttujen kanssa ok. Uusienkin, jos alan pitämään niitä turvallisina, mut esim. en pystynyt menemään miespuolisen työkaverin kanssa kahdestaan syömään. Kun käymme porukalla, tunnen oloni turvallisemmaksi ja ok.
Pystyn esiintymään rennosti ja olen puheliaskin. Jos vaan joku tietäisi miten helvetillisen ahdistuneeksi saatan joskus tuntea itseni. En voi sitää että kukaan mies on kiinnostunut minusta henkilökohtaisesti. Sellaisia tapauksia vältän niin pitkälle kun pystyn, siinäkin tapauksessa että olisin itse kiinnostunut.
Mihinkään nettitreffailuun tai edes oikeaa henkilöllisyyttäni kertomaan minusta ei ole. Voin vain kuvitella, että linnottaudun kotiini ja muumioidun tänne, jos nykyinen parisuhde menee rikki.
Täytyy sanona, että itseäni pariutumaan on auttanut alkoholi ja tekstiviestit netti(mese jne). Vaikka ei neuvoksi sovi niin vastauksena kysymykseen. Kännissä olen sosiaalinen ja itsevarma tutummaksi kun pääsee niin selvinpäin helpottaa ja voi olla jännittämättä toista selvinpäin...
Asioitten hoitaminen kun ei käy kännissä niin ollaan sitten kusessa.
Myös minä olen koko elämäni ihmetellyt ujoja foobikoita, joilla on kumppani!
Itsellä vuosien kuluessa lähes kaikki muut oireet ovat karisseet pois, mutta toisen ihmisen lähestymisen omana itsenä on likipitäen mahdotonta. Olen hyväksynyt, etten ole small talkin mestari, mutta selviydyn hyvin arkisen elämän kuvioista. Sen sijaan tulen lopun ikääni harmittelemaan kuulumistani näihin surkuhupaisiin tyyppeihin, jotka kipsautuvat täysin juuri sen ihastuttavalta tuntuvan ihmisen kohdalla.
Yleisesti ottaen tulen paremmin juttuun miesten kuin naisten kanssa, mutta kun ihastun johonkin mieheen, joudun paniikkiin hänet tavatessani. Sydän hakkaa mielettömästi, korvissa kohisee, hikoilen (en normaalisti juurikaan hikoile), ihoa kuumottaa niin, että polttelee. Pää tyhjenee ajatuksista ja tilalle tulee puhdas paniikki. Sanoja ei ole. Jos joudun tällaiseen tilanteeseen, pakenen paikalta. Pyrin elämään niin, että en joudu/pääse kohtamaan kiinnostavalta tuntuvaa miestä. Yhdentekeviltä tuntuvien tyyppien tapaaminen ei aiheuta mitään ongelmaa.
Jollain tapaa häpeän tällaista teinimäistä "käytöstä", olenhan aikuinen nainen. Tulen kamppailemaan tämän oireen kanssa aina ja mielenrauhani vuoksi haluaisin tietää, onko tähän "ohjelmointivirheeseen" löydetty selitys? Miksi joku joutuu paniikkiin tilanteessa, jossa toisilla on vain perhosia vatsassa ja ihanaa, myönteistä jännitystä?
Toisaalta tuo että jännittyy niiden kiinnostavien ihmisten kanssa, jotenkin lisää tunteiden intensiteettiä, mikä on omalla tavallaan ihan kivaa. Saa kokea suuria tunteita ja intohimoa...
Mutta joo, ongelmaksi tosiaan muodostuu se, ettei suhteita sitten kuitenkaan synny niidenkään kassa joiden kanssa ehkä toivoisi syntyvän.
Kukaan ikänsä ongelman kanssa kamppaillut ei nautiskele tästä. Koska sinänsä ihanat tunteet saavat kuitenkin paniikin aikaan, jossain vaiheessa alkaa toivoa, ettei ihastuisi enää koskaan. Ja mitä tekee ylitsevuotavalla tunteella, josta ei pääse koskaan kertomaan ja jakamaa?
Jaa-a, samaa ihmetellyt. Tai siis itsellä ainakin oli sellainen olo ennen, kun esim. kaupassa käyminenkin oli vaikeaa että tahdon hoitaa itseni parempaan kuntoon, ennen kuin alan seurustella ja olen parisuhteessa suunnittelen tulevaisuutta toisen kanssa..
Tulee vaan sellainen olo, että jos on siinä jamassa kuin minä olin silloin, niin eikös se tee seurustelusta paljon vaikeampaa? Vaatii toiselta aika paljon, oli hän sitten terve tai itsekin sosiaalisten tilanteiden pelkoinen.
Minun mielestä parempi niin, että hoitaa omat asiansa, ennen kuin sitoutuu toiseen.