Periaatteessa tämä viesti voisi olla millä tahansa kristillisellä palstalla, mutta ortodoksiseen seurakuntaan tutustumisesta kriisini alkoi joten laitan sen tänne.
Olen tapakristityn evlut-perheen tytär. Nuorena uskonnolla ei ollut mitään merkitystä, sitten tuli kapinavaihe ja kaiken kyseenalaistaminen ja muka-ateismi.
Kaksikymmentä vuotta sitten, tuoreena äitinä, heräsi kaipuu johonkin hengelliseen. Evlut-kirkko ei tuntunut houkuttelevalta, kokeilin osallistua ortodoksiseurakunnan jumalanpalveluksiin. Niissä oli paljon viehättävää ja vetovoimaista, mutta koin etten ikinä voisi uskoa kirkon opetukseen. Se on täysin "tieteellisen maailmankuvani" vastaista.
Seurasi aktiivinen etsikkoaika, kun luin paljon muista uskonnoista, löytämättä mitään sellaista mihin voisin uskoa. Sitten välivuodet, kun en ajatellut koko asiaa. Taas aktiivinen aika, jolloin hyväksyin ajatuksen Jumalasta, mutta en voinut millään uskoa Jeesukseen. Ja taas vuosia, kun en jaksanut ajatella koko asiaa.
Viimeiset pari vuotta olen taas tuskaillut uskonkysymysten kanssa. Olen keskustellut pappien ja nunnien kanssa, osallistunut jumalanpalveluksiin, käynyt katolisen kirkon kurssilla, hylännyt sen, kysynyt papilta miten löytäisin Jumalan, tehnyt vapaaehtoistöitä tietyssä seurakunnassa, lukenut kirjoja (mm. Nunna Kristoduli)...
Minä _haluaisin_ uskoa, mutta en pysty.
Onko kukaan ollut samassa tilanteessa? Miten tästä eteenpäin? Kun on vuosikausia rukoillut että oppisi uskomaan eikä siihen silti pysty, niin mitä muuta voi tehdä? Yksi pappi, jonka kanssa keskustelin, sanoi että "älä (liian kovasti) yritä etsiä Jumalaa vaan anna hänen löytää sinut", mutta kun ei hän tunnu löytävän, mahtaako edes etsiä...
En kaipaa asiattomia vastauksia, kiitos.
Olen tapakristityn evlut-perheen tytär. Nuorena uskonnolla ei ollut mitään merkitystä, sitten tuli kapinavaihe ja kaiken kyseenalaistaminen ja muka-ateismi.
Kaksikymmentä vuotta sitten, tuoreena äitinä, heräsi kaipuu johonkin hengelliseen. Evlut-kirkko ei tuntunut houkuttelevalta, kokeilin osallistua ortodoksiseurakunnan jumalanpalveluksiin. Niissä oli paljon viehättävää ja vetovoimaista, mutta koin etten ikinä voisi uskoa kirkon opetukseen. Se on täysin "tieteellisen maailmankuvani" vastaista.
Seurasi aktiivinen etsikkoaika, kun luin paljon muista uskonnoista, löytämättä mitään sellaista mihin voisin uskoa. Sitten välivuodet, kun en ajatellut koko asiaa. Taas aktiivinen aika, jolloin hyväksyin ajatuksen Jumalasta, mutta en voinut millään uskoa Jeesukseen. Ja taas vuosia, kun en jaksanut ajatella koko asiaa.
Viimeiset pari vuotta olen taas tuskaillut uskonkysymysten kanssa. Olen keskustellut pappien ja nunnien kanssa, osallistunut jumalanpalveluksiin, käynyt katolisen kirkon kurssilla, hylännyt sen, kysynyt papilta miten löytäisin Jumalan, tehnyt vapaaehtoistöitä tietyssä seurakunnassa, lukenut kirjoja (mm. Nunna Kristoduli)...
Minä _haluaisin_ uskoa, mutta en pysty.
Onko kukaan ollut samassa tilanteessa? Miten tästä eteenpäin? Kun on vuosikausia rukoillut että oppisi uskomaan eikä siihen silti pysty, niin mitä muuta voi tehdä? Yksi pappi, jonka kanssa keskustelin, sanoi että "älä (liian kovasti) yritä etsiä Jumalaa vaan anna hänen löytää sinut", mutta kun ei hän tunnu löytävän, mahtaako edes etsiä...
En kaipaa asiattomia vastauksia, kiitos.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hyvä ystävä, kaikella on aikansa. Kärsivällisyyttä ja siunausta etsinnällesi!
En ole itse kokenut etsiväni itse uskoa ehkäpä kuitenkin uskontokuntaa jossa olisi se sisäisen pääni ymmärrys uskostani.
En tiedä voiko se koskaan täydellisesti kohdata täydellisen uskontokunnan.Minun maailmassani usko on perin yksinkertaista uskomista ilman kommervenkkejä.
Usko minusta tarkoittaa ei niinkään itsensä etsimistä jonkun avulla vaan sen itsensä kohtaamista ja korjaamista uskonnollisemmaksi.
Ihmiskunnassa olevan pahan vastaan taistelemista hyvällä johon raamattu antaa sen esimerkin.
Raamatussa sitten on määritelty miten se tapahtuu ja kuinka uskontoa tulisi harjoittaa.Itse haluan mahdollisimman alkuperäisesti/yksinkertaisesti noudattaa Jumalan sanaa jos niin voi sanoa koska emmehän voi kaikkea tehdä mitä tuona aikana tehtiin.Mutta hyvyydessä ilman itserakkaita pyrkimyksiä voimme kilvoitella loputtomiin.
Papitkin painivat uskonsa kanssa valilla. Olen keskustellut "eramaataipaleistani" synnintunnustuksella ja pappikin on myontanyt etta kylla hanellakin joskus sellaisia on., etta hankin yhtakkia vain ihmettelee etta mita han on tassa tekemassa. Olen oppinut etta kun niihin ei kiinnita niin hirveasti huomiota niin ne eivat kesta niin kauan. Ehka vaadit itseltasi ja uskoltasi liikaa. Ei mikaan ole taydellista taalla maan paalla. Jokaisesta uskonnosta loytyy jotakin mika ei miellyta tai hankaa. Ilman uskoakaan ei ole aina hyva olla. Joskus on uskon paloa, joskus ei. Ja toisille ihmisille on sita annettu enemman eika sille mitaan voi.
Oletko myos ajatellut etta sielunvihollinen kayttaa heikkouttasi hyvakseen ja kuiskuttelee 'ei ole Jumalaa'.? Sellainekin vaihtoehto on olemassa.
Kavin lapi samanlaisen vaiheen ja se kesti vuosia. Antaisin neuvoksi etta rukoilisit ja kavisit kirkossa etka yrittaisi liikaa funtsia asioista vain paasi sisalla. Vanha viisas rabbi antoi kerran uskonsa kanssa tuskailevalle puoli-ateistil-juutalaiselle sellaisen neuvon etta ala mieti asioita, kay vain synagoogassa ja rukoile joka paiva, ela juutalaisena. Sitten tule takaisin muutaman kuukauden kuluttua. Onko mitaan muuttunut? Ja tosiaan, jotain oli muuttunut, ilman mitaan tuskastelua.
Lue Jeesuksen rukouksesta ja mielen laskeutumisesta sydameen. Jospa Jeesuksen rukous auttaisi. Lue kirjoja Jeesuksen rukouksesta ja miten hengellinen elama on jatkuvaa taistelua - monet pyhatkin vaipuivat epatoivoon valilla. Tai lue pyhien elamankertoja.
Yrita loytaa hyva rippi-isa tai hengellinen ystava joka on vahva uskossaan, hengellinen ja lempea. Joskus pelkka sellaisen ihmisen esimerkki saa vakuuttuneeksi Jumalan lasnaolosta. Mina luulen etta uskoni sai suuren alkusysayksen kun tapasin kristityn joka teki minuun suuren vaikutuksen ,koska hanesta huokui JUmalan rakkaus ja voima. Sen jalkeen olen tavannut aina valilla sellaisia kristittyja (maallikkoja ja pappeja). He ovat harvassa mutta kylla heita on.
Joskus yllattava hengellinen kokemus voi aikaansaada 'kaantymisen' . Mutta vaikka olisi kokenut hengellisia kokemuksia, aika voimakkaitakin, niin epausko voi silti iskea myohemmin. Sellainen ihminen vain on, aina kyselemassa ja epailemassa. Tasta kirkkoisat ja hengelliset ohjaajatkin kirjoittavat.
Oletko miettinyt myos omia syntejasi? Ehka nain paastoaikana siitakin voisi aloittaa? Jos paattaisit tehda tayskaannoksen elamassasi ja jattaa taakse jotain ikavia luonteenpiirteita tai tapoja?
Rukoilen sinulle Jumalan siunausta ja sielun rauhaa.
Halusin viela lisata etta ymmarran kuinka tuskallinen tuollainen olotila voi olla kauan kestaessaan. Yrita tosiaan loytaa joku hengellinen ja rakastava kristitty (helpommin sanottu kuin tehty). Esimerkin voima voi auttaa! Rukoile ikonien edessa. Kay liturgiassa ja vain seuraa mita tapahtuu.....etsi sellainen kirkko jossa on voimakas Pyhan Hengen lasnaolo....sekin helpommin sanottu kuin tehty, eika Suomessa ole usein hirveasti valinnanvaraa. Voin kokemuksesta sanoa etta joissain ortodoksisissa kirkoissa liturgia on kuin olisi taivaassa enkelien ymparoimana, joissain taas pitkapiimaista ja ikavaa. Kun pappi ottaa tehtavansa tosissaan ja ihmiset rukoilevat hartaasti kirkossa, on kuin olisi taivaassa, jos sinne mennaan vain seisomaan jaykasti ja vetamaan liturgia pitkin hampain, niin ei ihmekaan jos ei miltaan tunnu. Nyt tahan varmaan joku sanoo jotain teologista ja viisasta tata vastaan, mutta kun joskus on oikein kaunis ja mieltaylentava liturgia niin tuntuu kun olisi koko ajan viettanyt enkelien seurassa. Siita jaa hyva mieli koko viikoksi..... ja oma usko vahvistuu.
Lintula on mielestani se paikka Suomessa jossa on ollut eniten tallaista. Oletko ollut siella? Heti luostarin maalle saavuttua tuntee ihmeellista rauhaa.
Kuule korvien välinen rauha tulee aivan itsestä ei sitä tilauksesta saa seurakunnasta.Jospa päättäisit oletko uskova ja kilvoittelet sitten sillä tiellä ja valitset sitten sen sopivan seurakunnan kun kunhan ensin tiedät oletko uskova vaiko et.
Ihminen ei voi korjata elämäänsä ja ajattelutapaansa muutoin kuin itse.Jos odottaa sen tulevan ulkoapäin tekee virheen.Virhe on siinä ettei sellaista tule koskaan tapahtumaan ja ihminen harhailee aina vain.. etsien.
Olipa tuo tyly vastaus alkuperaiselle kirjoittajalle. Tottahan eri seurakunnissa on eri henki, ja on helpompi kilvoitella sellaisessa paikassa missa ei ole riitaisia ihmisia vaan hyva henki. Ei sellaisessa paikassa tunne sielun rauhaa.
Sita paitsi luostareissa, ei ehka niin paljon Valamossa turistiaikana, mutta LIntulassa kylla on melkein aina erityinen "luostaritunnelma" jonka monet aistivat. Siella kun rukoillaan ja kilvoitellaan, se heijastuu ymparistoon. Yleisesti tunnettua on etta luostarissa ruokakin maistuu paremmalta, kautta aikojen pyhiinvaeltajat ovat sita kommentoineet. Ja nykyaikanakin!
Hyva alkuperainen kirjoittaja! Lintulan nunnat ovat mukavia ja hengellisia. Jos viettaisit siella pari paivaa tai viikon talkoolaisena? (Valamossa on hirvittavan kiireista turistiaikana, siella on talkoolaisena vaikea hiljentya).
Luonnnossa samoaminen ja Jeesuksen rukouksen rukoilu ovat hyvia keinoja lahestya Jumalaa. Ja hyva rippi-isa tai kypsa ja lempea kristitty ystava on kullanarvoinen!
Mutta kipuilu, kysely, kilvoittelu, se kuuluu asiaan ja ei se koskaan lopu. Toiset kyselevat enemman toiset vahemman, ei siina mitaan pahaa ole.
Hei,
"Minä _haluaisin_ uskoa, mutta en pysty.", eli vastaat itse kysymykseesi!
Eli halusisit mutta oikeasti et HALUA.
Pystyt jos oikeasti haluat, mutta rakennat henkisen muurin kertomalla itsellesi ette pystyisikään.
Jos oikeasti todella haluat palata uskoosi, niin ohessa on pettämätön keino: aivopeset itse itsesi.
Tässä mantra. Kirjoita se paikkaan josta näet sen koko ajan. Kerro myös itsellesi sama asia vähintään 10 kertaa joka päivä aamuin illoin. Käy säännöllisen usein myös palveluksissa.
"Pystyn uskomaan koska haluan koko sydämestäni uskoa."
En ole ortodoksi, en edes uskovainen. Oli vain pakko kirjoittaa ilmi selvä asia! Tasan tarkkaan tepsii, jos vain oikeasti näin tahdot tapahtuvan!
:)
Kiitos vastauksistanne. Tuonne Lintulaan yritän päästä loppukevään tai alkukesän aikana.
äiti teresa on kertonut eläneensä vuosia ns.erämaassa kalkutan slummeissa toimiessaan.
päivästä toiseen vain sinnitteli ja uskoi .
kertomuksensa mukaan mitään fiiliksiä tai armon läsnäolon tuntemuksia ei ollut.
lohdullista, eikö totta.
p.s. erämaaisät erityisesti varoittavat fiilistelemästä ja odottamasta hehkeitä kokemuksia.
Asioilla on tapana järjestyä.Itsellä on takana uskovaista ajattelutapaa ja tutkimista noin 14 vuotta.Siinä aikana on nähnyt ja tuntenut ja tehnyt kaikenlaista.Valmiiksi ei kai koskaan tule.Sen voisin sanoa että uskovaisuus on täynnä haasteita.hengellistä kasvua ja kasvamista ihmisenä.
Ihmiset ovat tietysti erilaisia ja toimivat ja ajattelevat eritavoin.Kuka mitenkin.Minne tässä hätä valmiissa maailmassa.Elä vaan elämääsi kyllä se sieltä tulee.
Kyllä meistä holehditaan emme me aivan yksin ole täällä kulkemassa.Tosin omaakin vastuuta elämästä on :) Mitään ei tule valmiina pakettina vaikka maailma sellaista myykin jokaisessa yhteydessä.