K.K.Korhosen alempana oleva kirjoitus on vähän mitäänsanomaton ja latteuksia luetteleva. Sanon tämän varmaan turhan kärjekkäästi, sillä arvostan kyllä Korhosen kirjoitukset yleensä monta kertaa syvällällisemmiksi ja mietityimmiksi kuin näillä palstoilla noin ylipäätään. Asetan siis Korhosen tapaisille kirjoittajille riman aina korkeammalle. Sanon tämän myös siksi, ettei Korhonen turhan päiten ottaisi itseensä em. kärjistystä.
Minua kiinnostaa enemmän kysymys siitä, miten kaikki oli mahdollista kuin se, millä osapuolella oli mahdollisuus tappaa ihmisiä toista enemmän. Ei pahuutta voi tapettujen määrällä mitata. Ennen kaikkea sitä ei voi estää tällaisilla laskutoimituksilla ja jälkikäteisillä syyllisyystuomioilla. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnit ja kysymys siitä, kenen syytä mikäkin sota on, vaikuttaa aina jälkikäteisarvioinneilta. Vallankumous on onnistuessaan oikeutta ja sankaruutta ja epäonnistuessaan kapinaa ja maanpetturuutta. Sodassa ja sen jälkeen oikeus seuraa aina voittajaa jne.
Itse näen 1900-luvun sodat ja ennen muuta toisen maailmansodan nationalismin seurauksena. Nurkkakuntaiseen ajatteluun käpertyminen tuottaa aina oikeassa olemisen tuntemuksia ja suuri tunteita.
Jostain nationalismi saa sytykkeensä. Minusta se on usein taloudellinen menestymättömyys tai muu huonommuuden tunne. Jonkin valtion menestymistoiveet ovat kaukana todennäköisyydestä saavuttaa unelmat, jolloin menestymättömyys korvautuu nationalismilla. Nationalismi puolestaan pyrkii hakemaan syntipukkeja menestymättömyyteen muualta. Saksan menestymättömyys oli Hitlerin retoriikassa kansainvälisen juutalaissalaliiton syytä ja se oli muiden Saksaa vastaan juonittelevien valtioiden syytä. Hitler kehitti nationalismin, joka teki Saksasta saksalaisetn mielissä muita suuremman ja jolla oikeus korjata kuvitellut epäoikeudenmukaisuudet.
Kommunistiset valtiot menestyivät taloudellisesti heikosti. Myös kommunismissa heikko menestys korvattiin nopeasti nationalismillä. Stalin toi venäläisen nationalsimin lopulta koko kommunismin yläpuolelle. Kansainvälinen kommunismi muuntui pian suuren isänmaallisen sodan ihannoinniksi. Nimenomaan isänmaallisen, ei työväenluokkaisen.
Tämän päivän Euroopassa EU:n uskotaan tuovan rauhan. Itsekin ajattelin pitkään näin. Uskoin, että yhteiset taloudelliset arvot nujertavat kaikenlaisen natioinalismin. Olen luultavasti väärässä. EU:n laajentuminen tuo uuden mahdollisuuden nationalsimin syntyyn. Tästä on jo havaittavissa merkkejä. Ja jälleen nationalismi syttyy ensin siellä, missä menestymismahdollisuudet ovat heikoimmat. Nyt on Puolan vuoro. Puola on maatalousmaa ja savupiipputeollisuusmaa. Se on EU:n kehitysmaa, jolla on suuria vaikeuksia hypätä postmoderneihin eurooppalaisiin saappaisiin. Houkutus nationalismiin on suuri ja tällaista Puolasta nyt myös kuuluu. Mikäli EU:ssa päästetään joku ryhmä tuntemaan huonommuutta, kauas kaikista ytimistä, on vaara, että sellainen maa kääntyy nationalismiin.
Vanhoista EU-maista Ranskan rakenne on vanhakantaisin. Ei siis ihme, että sielläkin äärinationalistinen oikeisto nostaa aika ajoin päätään. Venäjällä paras tilaisuus nationalistiselle totalitarismille meni jo ohi. Zhirinovski sanoi 1990-luvun alussa suoraan, että seuraavat viisi ovat hänen paras tilaisuutensa, sitten on jo vaikeampaa. Mahdotonta se ei ole vieläkään.
Minua kiinnostaa enemmän kysymys siitä, miten kaikki oli mahdollista kuin se, millä osapuolella oli mahdollisuus tappaa ihmisiä toista enemmän. Ei pahuutta voi tapettujen määrällä mitata. Ennen kaikkea sitä ei voi estää tällaisilla laskutoimituksilla ja jälkikäteisillä syyllisyystuomioilla. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnit ja kysymys siitä, kenen syytä mikäkin sota on, vaikuttaa aina jälkikäteisarvioinneilta. Vallankumous on onnistuessaan oikeutta ja sankaruutta ja epäonnistuessaan kapinaa ja maanpetturuutta. Sodassa ja sen jälkeen oikeus seuraa aina voittajaa jne.
Itse näen 1900-luvun sodat ja ennen muuta toisen maailmansodan nationalismin seurauksena. Nurkkakuntaiseen ajatteluun käpertyminen tuottaa aina oikeassa olemisen tuntemuksia ja suuri tunteita.
Jostain nationalismi saa sytykkeensä. Minusta se on usein taloudellinen menestymättömyys tai muu huonommuuden tunne. Jonkin valtion menestymistoiveet ovat kaukana todennäköisyydestä saavuttaa unelmat, jolloin menestymättömyys korvautuu nationalismilla. Nationalismi puolestaan pyrkii hakemaan syntipukkeja menestymättömyyteen muualta. Saksan menestymättömyys oli Hitlerin retoriikassa kansainvälisen juutalaissalaliiton syytä ja se oli muiden Saksaa vastaan juonittelevien valtioiden syytä. Hitler kehitti nationalismin, joka teki Saksasta saksalaisetn mielissä muita suuremman ja jolla oikeus korjata kuvitellut epäoikeudenmukaisuudet.
Kommunistiset valtiot menestyivät taloudellisesti heikosti. Myös kommunismissa heikko menestys korvattiin nopeasti nationalismillä. Stalin toi venäläisen nationalsimin lopulta koko kommunismin yläpuolelle. Kansainvälinen kommunismi muuntui pian suuren isänmaallisen sodan ihannoinniksi. Nimenomaan isänmaallisen, ei työväenluokkaisen.
Tämän päivän Euroopassa EU:n uskotaan tuovan rauhan. Itsekin ajattelin pitkään näin. Uskoin, että yhteiset taloudelliset arvot nujertavat kaikenlaisen natioinalismin. Olen luultavasti väärässä. EU:n laajentuminen tuo uuden mahdollisuuden nationalsimin syntyyn. Tästä on jo havaittavissa merkkejä. Ja jälleen nationalismi syttyy ensin siellä, missä menestymismahdollisuudet ovat heikoimmat. Nyt on Puolan vuoro. Puola on maatalousmaa ja savupiipputeollisuusmaa. Se on EU:n kehitysmaa, jolla on suuria vaikeuksia hypätä postmoderneihin eurooppalaisiin saappaisiin. Houkutus nationalismiin on suuri ja tällaista Puolasta nyt myös kuuluu. Mikäli EU:ssa päästetään joku ryhmä tuntemaan huonommuutta, kauas kaikista ytimistä, on vaara, että sellainen maa kääntyy nationalismiin.
Vanhoista EU-maista Ranskan rakenne on vanhakantaisin. Ei siis ihme, että sielläkin äärinationalistinen oikeisto nostaa aika ajoin päätään. Venäjällä paras tilaisuus nationalistiselle totalitarismille meni jo ohi. Zhirinovski sanoi 1990-luvun alussa suoraan, että seuraavat viisi ovat hänen paras tilaisuutensa, sitten on jo vaikeampaa. Mahdotonta se ei ole vieläkään.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Korhosen kirjoitus oli HYVÄ!
Onko sinusta aivan ylivoimaisen kiusallista, jos joku ottaa esiin myös neuvostovallan rikokset, nauvostototalitarismin ja vihdoin niidenkin käsittelemisen ja mahdollisten rikosten korvaamisen?
Tässä vielä pafempi kirjoitus:
AAMULEHTI 21.05.2004, pääkirjoitussivu http://www.aamulehti.fi/verkkolehti/a/2004/05/21/1102600.htm
"Karjalan palautus yhä tabu Suomessa
Martti Valkonen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Karjalan ja muiden Suomen Neuvostoliitolle luovuttamien alueiden menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta koskeva keskustelu on vaimeaa siihen nähden, että viisimiljoonaisesta Suomen kansasta noin miljoonalla ihmisellä on juurensa pakkoluovutetuilla alueilla.
Viidesosa maan väestöstä ei julkisuudessa hevin puhu sukujensa kotiseudusta. He eivät myöskään pääse rakentamaan omaa minuuttaan edellisten sukupolvien asuin- ja hautapaikoilla. Evakkojen ja heidän jälkeläistensä odotetaan jatkuvasti vaikenevan kotiseudustaan.
Perhepiirissä Karjalasta ja muista menetetyistä kotiseuduista tietenkin puhutaan. Karjalaisilla on yhtä kova kaipuu kotiseudulle kuin muillakin suomalaisilla, joista suuri osa kiirehtii lomillaan ja pitkinä viikonloppuina viettämään vapaa-aikaa sukujensa kotikyliin.
Läntiset suomalaiset voivat tehdä niin vapain mielin, mutta karjalaisperuisilta suomalaisilta on käytännössä puhuminenkin sellaisesta leimattu vääräksi kaipuuksi johonkin jo kadonneeseen. Heidän toiveensa lomailla entisissä kotikylissään, sukutalojensa kivijaloilla, leimataan hourupäiseksi nostalgiaksi.
Vaikeneminen jatkuu lehdistössä
Selityksenä on taustalla vaikuttava politiikka. Sen saneli hävitty sota ja kansakunnan joutuminen ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen ja valloitusaikomuksen kohteeksi. Karjalasta ei ole saanut puhua niinä vuosikymmeninä, jolloin naapurimaa Neuvostoliitto vaati ystävyysliturgiaa ja siihen liittyvää käytännön alistumista.
Kylmän sodan aika vääristi kansalaiskeskustelua ulkopolitiikasta yleensä ja Karjalasta erityisesti. Kun läntisten tutkijoiden, poliitikkojen ja median valtaosa piikitteli väärin perustein Suomea suomettumisesta eli Neuvostoliiton etujen edistämisestä ja alistumisesta sen valtaan, heiltä lännessä jäi huomaamatta talvisodan ja sen seurausten epäoikeudenmukaisuus. Keskustelu Karjalasta oli kylmän sodan uhreja.
Pakkoluovutettu Karjala on vaikea ongelma yhä vuoden 2004 Suomessakin, 60 vuotta talvisodan päättymisen jälkeen. Karjala ei ylitä lehdistön kirjoituskynnystä muuten kuin erikoisten uutisten ansiosta.
Poliitikot ovat lehdistöäkin haluttomampia puhumaan Karjalasta, vaikka he vaaleissa ovat pyrkineet valtaan ja saaneet tehtäväkseen suomalaisten yhteisten asioiden hoitamisen.
Karjala kuuluu yhteisiin asioihin, koska joka viidennellä suomalaisella on siellä juuria, eikä kukaan voi väittää, etteivätkö luovutetun Karjalan asiat nykyisin ole täysin retuperällä. Neuvostoliiton ja Venäjän käsissä kukoistavasta maakunnasta on tullut hylkymaata. Suomalaisia paradokseja on sekin, että poliitikot ja suuri osa mediaa kieltävät tämän tai vaikenevat siitä.
Tilaisuudet
jätetty käyttämättä
Nykyisenä vapauden aikana on helppo sanoa julkisesti, että Neuvostoliiton ollessa voimissaan niin poliitikkojen kuin lehdistön vaikeneminen Karjalasta oli ymmärrettävää. Nyt Venäjän aikana ei vaikeneminen enää ole ymmärrettävää eikä eettisesti hyväksyttävää.
Suomelle avautui monta tilaisuutta puhua pakkoluovutetuista alueista sen jälkeen, kun venäläiset itse hajottivat Neuvostoliiton ja tuomitsivat sen ideologisen pakkovallan ja ainoan puolueen rikollisiksi. Suomi ei tarttunut yhteenkään tilaisuuteen nostaa Karjalan palautus pöydälle.
Venäjä tarjosi tilaisuutta keskustella Karjalasta esimerkiksi kesällä 1992, jolloin presidentti Boris Jeltsin ryhtyi pyytämään suomalaisilta anteeksi kaikkea Neuvostoliiton tekemää väärää ja epäoikeudenmukaista. Toisen tilaisuuden Jeltsin tarjosi Kremlissä toukokuussa 1994.
Jo heti Neuvostoliiton kukistumisen talvikautena 1991-92 uusi Venäjä lähetti monia diplomaattisia merkkejä halustaan avata keskusteluja kaikista asioista. Suomi ei reagoinut. Karjala-keskustelu oli Suomessa jäänyt pakastearkkuun, kun Venäjällä siihen oli valmiutta.
Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisen ajan Karjala-teeman käsittelyn suomalaisessa lehdistössä voi tiivistää havaintoon, että poliittiset toimittajat harrastivat vuodesta toiseen kilpailua siitä, kuka pystyi nasevimmin laulamaan suohon ne poliitikot, joiden mielestä Karjalan palautuksesta olisi ryhdyttävä neuvottelemaan.
Käytännön esimerkin Karjala-kirjoittelusta tarjoaa kevään 1999 eurovaalikampanja. Ainoa Karjalan palautusneuvottelujen puolesta esiintynyt suurten puolueiden ehdokas, kenraali Rauno Meriö teki kaikkensa saadakseen viestinsä lehtiin. Toimittajat olivat erittäin varovaisia, eivätkä halunneet julkaista Meriön kirjoituksia saati tehdä hänestä haastatteluja edes poliittisena toisinajattelijana tai jonkinlaisena kuriositeettina.
Kesän 1999 eurovaalit muuttivat kuitenkin asenteita. Meriön kuoliaaksi vaiettu kampanja oli jättänyt siemenet itämään. Sen jälkeen kaikissa vaaleissa suuri osa ehdokkaista on jo tohtinut sanoa oman kantansa Karjala-kysymyksestä.
Marras-joulukuussa 1999 lehdet kirjoittivat runsaasti Karjalasta, kun talvisodan alkamisesta oli kulunut 60 vuotta. Monet lehdet julkaisivat pääkirjoituksenkin talvisodasta sen alkamisen vuosipäivänä, mutta kirjoitusten sävy oli enemmän vaientava kuin tutkiva tai keskusteleva.
Yllättävä tulevaisuus uhkaa kuitenkin historiansa unohtaneita suomalaisia poliitikkoja ja lehdistöä nyt, kun Euroopan unioni on laajentunut itäiseen Keski-Eurooppaan ja Baltian maihin.
Ehkä järisyttävin yksityiskohta eurovaalien jälkeen on kysymys totalitaarisen kommunismin rikosten tutkimisesta ja tuomitsemisesta. Viro, Latvia, Liettua ja Unkari ovat tuomassa europarlamentin käsittelyyn ensi kesänä esityksen totalitarismin tuomitsemisesta.
Kun EU on tähän mennessä tuominnut perusteellisesti totalitaarisen natsismin ja fasismin, sen lienee mahdotonta olla tuomitsematta totalitaarista kommunismia.
Seuraavana askeleena on tietenkin kysymys hyvityksistä ja korvauksista, joita totalitarismin kommunistista muotoa käyttäneet valtiot velvoitetaan maksamaan uhreilleen samaan tapaan kuin Saksa on maksanut ja yhä maksaa korvauksia natsismin uhreille.
Maksaako Venäjä
kommunismin uhreille?
Baltian maiden aloite totalitaarisen kommunismin tuomitsemisesta ja korvauksista sen uhreille voi auttaa aivan ensimmäiseksi niitä kymmeniä miljoonia venäläisiä, jotka neuvostovaltio raahasi pakkotyöhön taigaan ja kaivoksiin loputtomaan Gulag-verkostoon.
Venäjän uusrikkaat oligarkit ovat yksityistäneet itselleen kaivokset ja tehtaat, joiden rakentamiseen käytettiin syyttöminä pidätettyjä poliittisia vankeja tai muuten vain sattumoisin vangittuja ihmisiä. Uhrit odottavat yhä rahoja, jotka uusi Venäjä livautti oligarkkien taskuihin.
Itäisen Keski-Euroopan maiden sata miljoonaa asukasta odottavat myös hyvityksiä muodossa tai toisessa. Vuoden 1939 elokuussa tehdyn Molotov-Ribbentrop-sopimuksen uhrit odottavat ja vaativat avointa keskustelua europarlamentissa.
Tapahtumien ennakoiminen on hyödyksi suomalaisille poliitikoille ja lehdistölle. On kiinnostavaa nähdä, miten Suomessa suhtaudutaan totalitaarisen kommunismin tuomitsemiseen. Suomalaisena ydinkohtana on varmasti se, että todellinen keskustelu Karjalasta ei enää voi pysyä tabuna.
Karjalan palautuksen teemaan joudutaan muotoilemaan uusia lähestymistapoja, joissa eettinen pohdinta nousee tasa-arvoiseksi poliittisten linjanvetojen rinnalle. "
>>K.K.Korhosen alempana oleva kirjoitus on vähän mitäänsanomaton ja latteuksia luetteleva. Sanon tämän varmaan turhan kärjekkäästi, sillä arvostan kyllä Korhosen kirjoitukset yleensä monta kertaa syvällällisemmiksi ja mietityimmiksi kuin näillä palstoilla noin ylipäätään. Asetan siis Korhosen tapaisille kirjoittajille riman aina korkeammalle. Sanon tämän myös siksi, ettei Korhonen turhan päiten ottaisi itseensä em. kärjistystä.>Vanhoista EU-maista Ranskan rakenne on vanhakantaisin. Ei siis ihme, että sielläkin äärinationalistinen oikeisto nostaa aika ajoin päätään. Venäjällä paras tilaisuus nationalistiselle totalitarismille meni jo ohi. Zhirinovski sanoi 1990-luvun alussa suoraan, että seuraavat viisi ovat hänen paras tilaisuutensa, sitten on jo vaikeampaa. Mahdotonta se ei ole vieläkään.
Joo, saatoin olla vähän huonolla tuulella. Ei kirjoituksesi lattea ollut ja virikeperustelu on oikein hyvä, koska tämä palsta jos mikä sellaista kaipaa. Täällä on ollut niin paljon epäasiallista virikettä, että perun mieluusti puheeni latteudesta ja mitäänsanomattomuudesta.
Iso-Britanniaa koskeva kysymys on vaikea. Tuosta saarivaltakunnasta on jotenkin vaikea saada otetta. Sen hyvä suhde USAhan historiassa ja liittosuhde toisessa maailmansodassa heijastuu edelleen vahvana nykypäivään. Atlanttisuus jotenkin erottaa brittejä Euroopasta. Näyttää välillä jopa siltä, että britit asettavat USAn Euroopan edelle, jos tulee ristiriitoja. Ranska kulkee usein eri tietä brittien kanssa ja Saksa kallistuu sitten monasti Ranskan taakse, tosin syistä jotka ovat ymmärrettäviä. En sano nyt tällä erää briteistä enempää, parempi yrittää ajan kanssa jäsentää enemmän ajattelua.
Saksaa olen pitänyt EU:n (tulevana) johtajavaltiona historiallisesta painolastista huolimatta. Itälaajentuminen vahvistaa Saksan asemaa. Uskoakseni syyt Saksan keskeisyydelle tulevat olemaan taloudelliset. Turvallisuuspoliittisestihan Saksa on ikään kuin neutralisoitu kokonaan. Suomen kannalta pidän toivottavana, että Saksasta tulee EU:n keskusvalta, koska tämä luo tasa-arvoa pitkin EU:ta. Suurista valtioista Ranska ajaa häikäilemättömimmin omaa ja siinä sivussa eteläisen Euroopan etuaan EU:ssa.
Ranska kallistuu kyllä yleisimmin venäjän suuntaan. Englannin ja Usan ystävyys juontaa pitemmältä ajalta kuin toisesta maailmansodasta. Saksa taas on ollut kaikkien puristuksissa.