Levitunturilla osa 7

Mä paiskasin laudan takakonttiin ja lähdin parkkipaikalta renkaat sutien. Kylmää dieseliä ei saisi rääkätä, mutta mä haistatin pitkät ja ajoin mökille kuin kaheli. Mä en muistanut vajaan parin kilsan ajomatkasta mitään. Mun päässä takoi vaan ajatus Tuukasta ja Emmin broidista lojumassa sohvalla ja pussailemassa. Ja mun sisällä roihahti. Ei mikään toivonkipinä, vaan ruusunpunainen megatonnin ydinlataus.

Mä läväytin auton mökin pihaan kuin hävittäjälentäjä tukialukselle. Mä syöksyin sydän hakaten sisään ovesta - valmiina halaamaan Tuukkaa ja kertomaan sille, että mä tiesin kaiken. Ja että sillä ei olisi mitään hätää. Ja kuinka mä pidän siitä ja lässyn lässyn.

Mökin iso olkkari oli pimeänä. Samoin keittiö. Tuukka on varmaan nukkumassa, mä ajattelin ja ratsasin makuuhuoneet ja yläkerran oleskeluparven. Ei ketään missään. Sitten mä tajusin, että Tuukan kamat oli hävinneet sen huoneesta. Iso reppu oli poissa, samoin läppäri ja muut releet. Ja vuoteen päällä oli lappu, tuloste rinnekartasta väärinpäin käännettynä.
"Joni. Mä oon varannut paikan lennolta Hesaan. Mä meen kotiin. Mä en pysty enää olemaan täällä. Mä tiedän että oon täys PASKA sua kohtaan, mutta mä en nyt pysty ---" Perään oli kirjoitettu jotain epäselvää, joka oli sutattu yli. Teksti jatkui: "Ota pliis mun lauta ja laskukamat ja tuo etelään. Voitko sä myös etsiä Emmin käsiisi ja hakea sieltä mun kännyn, kortit, mökin avaimen ja vaatteet?"
Kirjeen loppuun oli sutaistu iso T-kirjain. Mä istahdin pöllämystyneenä vuoteelle ja rutistin lappusta kourassani.

Mä en muista, kauanko mä jökötin sängynreunalla ennen kuin heräsin toimintaan. Ensimmäisenä mulle tuli mieleen, että miten helvetissä Tuukka oli pystynyt matkaamaan Kittilän kentälle saati ostamaan lentolipun Helsinkiin, koska se oli ilmestynyt yöllä mökille melkein kelteisillään. Ilman kännykkää, lompakosta puhumattakaan.
Kunnes mä muistin, että Tuukalla oli kaksi pankkikorttia. Baarireissuille se ei koskaan ottanut koko lompsaa, vain ajokortin ja toisen pankkikorteista. Iän todistamiseen pokelle ja juomien maksamiseen. Eli lompsassa sillä täytyi olla toisen kortin lisäksi myös lennolle tarvittava henkkari.
Mulla ei ollut aavistustakaan, milloin lento lähtisi ja mihin aikaan Tuukka oli poistunut mökiltä. Mutta mun mieleen tuli ensimmäisenä, että sen aikeet pitäisi yrittää estää. Ei ihan hinnalla millä hyvänsä, mutta lähes. Puhelinta Tuukalla ei ollut, joten oli pakko mennä kentälle.

Mä kaivoin kädet täristen oman läppärini esille ja laitoin virran päälle. Koneen käynnistyminen tuntui kestävän ja kestävän. Kädet hikosivat ja sydän hakkasi. Voi vittu, käynnisty, käynnisty, pliis, mä ajattelin.
Mä kaivoin nettiselaimen auki ja onnistuin navigoimaan Finavian sivuille. Mokkulan kautta toimiva nettiyhteys tuntui tuskaisen hitaalta.
"No nyt… Kittilän lentoasema", mä jupisin puoliääneen.
Mä selasin lähteviä lentoja. Kello 16.20 Helsinkiin oli lähdössä lento KF294. Se oli kai Blue1:n lento, eli hintakin varmaan sopisi Tuukan budjettiin.
Mä vilkaisin kelloa. Se oli jo kymmentä vaille neljä! Perse, kone lähtisi tasan puolen tunnin kuluttua. Mä kiroilin ja ryntäsin portaita alas niin lujaa, että liukastuin ylimmällä askelmalla ja liu'uin ähkien ja kiroillen jyrkät puuportaat selälläni alas asti. Selkään sattui aivan saatanasti, mutta mä en joutanut jäädä tutkimaan vahinkoja, vaan tempaisin tennarit jalkaani ja painuin ulos ja autolle.

Mä piiskasin Passatia kohti Kittilän kirkonkylää. Levin ja Kittilän välinen tie oli jäinen ja kitkarenkailla kengitetty auto lähti pariin otteeseen vaarallisen tuntuisesti luisuun. Mä sain pidettyä auton hädintuskin kahden toista metriä korkean lumivallin välissä ja rukoilin, ettei vastaan tulisi bussia tai kuorma-autoa. Tiellä oli kahdeksankympin rajoitus, mutta nopeusmittarin neula näytti reippaasti toista sataa. Jos virkavalta tulisi vastaan, kortti lähtisi varmasti. "Aivan sama", mä jupisin ja purin huuliani. Tuukka, Tuukka, voi vittu vittu vittu vittu.

Kello oli viittätoista yli neljä, kun mä pysäytin Passatin lentoaseman pihalle. Mä haistatin pitkät pysäköintikielloille ja jätin auton ihan pääoven eteen. Kauempana seisoi sopivasti poliisin maija, mutta juuri nyt mua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Sakottakoon tai hinatkoon pois.