Todelliset uskonkamppailut käydään silloin kun elämän perusteet järkkyvät. Silloin kun vaikea sairaus tai vammautuminen kohtaa ihmistä, tai on työttömyyttä, vastoinkäymisiä jne. Elämän todellisissa koettelemuksissa myös ihmisen usko todella koetellaan. Siinä karsiutuvat turhat harhat ja illuusiot. Siinä alkaa elämän kovat realiteetit, jotka usein asettavat ihmisen koko henkisen sietokyvyn koetukselle. Näissä elämän kovissa koetuksissa, joissa ihmisen henkinen jaksaminen viedään äärirajoille asti, tarvittaisiin niin valtavan paljon ympäristöstä tulevaa uskonrohkeutta ja henkistä tukea, mutta tämän päivän totuus on, että näihin realiteetteihin ei suomalaisesta kristillisyydestä vastausta löydy. Ei kirkosta, eikä kirkon ulkopuolelta.
Ollessani v. 1965 lääkintämiehenä Pohjan prikaatin poliklinikalla, kertoi siellä työskennellyt ylikersantti Mattila tapauksesta, joka oli aiemmin tapahtunut Rovajarven ampumaleirillä kovapanosammunnoissa:
Joskus 60 luvun alkupuolella oli kranaatinheitinkomppanian ammunnoissa tapahtunut tapaturma, jossa kranaatinheittimeen kranaatteja syöttänyt kaveri oli vahingossa nostanut uuden kranaatin putken suulle ennen kuin entinen oli ehtinyt lähteä. Tuloksena oli, että molemmat kranaatit olivat räjähtäneet kranaatinheittimen suulla ja olivat silponeet tämän varusmiehen molemmat kädet. Paikalla ollut ylikersantti Mattila oli määrännyt erään aliupseerikoulun oppilaan avukseen laittamaan kiristyssiteitä tämän potilaan käsiin. Ensiavulla oli kiire ja muutenkin tosi oli kysymyksessä. Kun sitten Mattila oli kesken sitomisen alkanut ihmettelemään, mitenkähän tämä hänen kaverinsa on niin hiljaa ja oli nostanut päätään, niin tämä aliupseerikoulun oppilas oli painellut jo toisen vaaran rinnettä pakoon. Ja hartaasti painellutkin. Tämän urhoollisen Suomen armeijan sotilaan kantti ei ollut kestänyt veren näkemistä.
On valittaen sanottava, että suomalainen kristillisyys on valtaosiltaan juuri tällaista. Niitä emotionaalisia illuusioita ja muita utopistisia haavekuvia on hyvä eristetyissä karsinoissa samoin ajattelevien kanssa rakentaa ja näitä pilvilinnoja ylläpitää. Meidän kristillisyydessämme riittää monennäköistä "kairojen Kristusta” ja ”tähtien laulajaa”, jotka kiertävät ympäriinsä "ihanan sisaren tai ihanan veljen luota toisen luo. Ylläpidetään vaalitaan todellista hengellistä hekumaa. Lauletaan paatoksella kuinka "tahtoisin laulaa tähtiä yöhön, missä kärsivä nyyhkyttää". Kuitenkin itse todellisuus on sitä, että siellä missä on sairautta, kärsimystä, surua, yksinäisyyttä jne. ja missä todella tarvittaisiin henkistä tukea ja rohkaisua, näitä ”tähtien laulajia”, niin siellä näitä ei koskaan näy. Henkinen avuttomuus ja sen mukainen epäusko paljastuu näissä elämän realiteeteissa ja yleensä näille ihmisten edessä hurskasteleville hurskaille käy kuin sille aliupseerikoulun oppilaalle Rovajärven ampumaleirillä: Karkuun, karkuun ja kiireesti sittenkin.
http://www.aretalogia.fi/kristilliset/te.html
Ollessani v. 1965 lääkintämiehenä Pohjan prikaatin poliklinikalla, kertoi siellä työskennellyt ylikersantti Mattila tapauksesta, joka oli aiemmin tapahtunut Rovajarven ampumaleirillä kovapanosammunnoissa:
Joskus 60 luvun alkupuolella oli kranaatinheitinkomppanian ammunnoissa tapahtunut tapaturma, jossa kranaatinheittimeen kranaatteja syöttänyt kaveri oli vahingossa nostanut uuden kranaatin putken suulle ennen kuin entinen oli ehtinyt lähteä. Tuloksena oli, että molemmat kranaatit olivat räjähtäneet kranaatinheittimen suulla ja olivat silponeet tämän varusmiehen molemmat kädet. Paikalla ollut ylikersantti Mattila oli määrännyt erään aliupseerikoulun oppilaan avukseen laittamaan kiristyssiteitä tämän potilaan käsiin. Ensiavulla oli kiire ja muutenkin tosi oli kysymyksessä. Kun sitten Mattila oli kesken sitomisen alkanut ihmettelemään, mitenkähän tämä hänen kaverinsa on niin hiljaa ja oli nostanut päätään, niin tämä aliupseerikoulun oppilas oli painellut jo toisen vaaran rinnettä pakoon. Ja hartaasti painellutkin. Tämän urhoollisen Suomen armeijan sotilaan kantti ei ollut kestänyt veren näkemistä.
On valittaen sanottava, että suomalainen kristillisyys on valtaosiltaan juuri tällaista. Niitä emotionaalisia illuusioita ja muita utopistisia haavekuvia on hyvä eristetyissä karsinoissa samoin ajattelevien kanssa rakentaa ja näitä pilvilinnoja ylläpitää. Meidän kristillisyydessämme riittää monennäköistä "kairojen Kristusta” ja ”tähtien laulajaa”, jotka kiertävät ympäriinsä "ihanan sisaren tai ihanan veljen luota toisen luo. Ylläpidetään vaalitaan todellista hengellistä hekumaa. Lauletaan paatoksella kuinka "tahtoisin laulaa tähtiä yöhön, missä kärsivä nyyhkyttää". Kuitenkin itse todellisuus on sitä, että siellä missä on sairautta, kärsimystä, surua, yksinäisyyttä jne. ja missä todella tarvittaisiin henkistä tukea ja rohkaisua, näitä ”tähtien laulajia”, niin siellä näitä ei koskaan näy. Henkinen avuttomuus ja sen mukainen epäusko paljastuu näissä elämän realiteeteissa ja yleensä näille ihmisten edessä hurskasteleville hurskaille käy kuin sille aliupseerikoulun oppilaalle Rovajärven ampumaleirillä: Karkuun, karkuun ja kiireesti sittenkin.
http://www.aretalogia.fi/kristilliset/te.html
Vastaukset 2
Vanhimmat
Helppoa se on syöttää ihmisille vaikka mitä paskaa niin kauan kuin se tuntuu hyvälle.Hyvä esimerkki kansainvälisestä rappeutumisesta on japanin ydinturma,sympaattisesti otetaan osaa tragediaan mutta mitään ei tehdä,ei edes uskalleta.Toisin kuin libyan teatterissa missä oma lehmä on ojassa ja tappaminen tuntuu "seksikkäältä" ulkoministerimme suuntautumisen mukaan.
Käytännössä pilvilinnat ei auta ketään,päinvastoin ne tuudittaa ihmiset harhaan.
Samoin keskustelut ja vaalikeskustelut,höpistään päivänselvistä asioista mutta mitään ei tehdä,rahan ja ajanhukkaa?Kuka rahoittaa,no ne keillä on oma intressinsä siinäkin,vallan käyttöä yli muiden.
Miten jatko?Tarvitaanko tai halutaanko tätä samaa?Vaalitko muuttavat jotenkin pankkiirien vallan?
Näin on. Eli konkreettista toimintaa ja yhteiskunnallista vaikuttamista tarvitaan. Utopiat ja haavemaailmoissa elämiset eivät ratkaise mitään eikä auta ketään.
Julisuudessa jauhetaan jatkuvasti jostain täysin mitättömistä asioista kun samaan aikaan todelliset ongelmat ja vaikeudet leviävät ja lisääntyvät kaiken aikaa. Tälläkin foorumilla joillakin on valtava paniikki siitä, että uskovaiset levittävät omia uskonnollisia näkemyksiään, mutta kukaan ei välitä piirun vertaa siitä, että huumehörhöt ja muut yhteiskunnat loiset ryöstävät jatkuvasti vanhuksia ja heikompia kaduilla. Samoin invalidien, vanhusten ja vammaisten ihmisoikeudet ja oikeusturvan toteutuminen on maassamme täysin hunningolla, mutta nämähän ei ketään kiinnosta. Ei uskiksia, ei ateisteja eikä puoluepoliitikkoja.
Esimerkiksi viime vaalien jälkeen nelisen vuotta sitten kirjoitin SDP:n silloiselle puheenjohtajalle, Eero Heinäluomalle, invalidien, vanhusten ja vammaisten ihmisoikeuksien ja oikeusturvan toteutumisessa ilmenevistä puutteista ja esitin, että SDP:n äänimäärä nousisi huomattavasti mikäli se kiinnittäisi näiden kohderyhmien oikeusturvan toteutumiseen julkista huota ja lähtisi korjaaman epäkohtia. No. Heinäluoma kyllä vastasi ja vakuutti, että SDP tulee kiinnittämään erityistä huomiota invalidien, vanhusten ja vammaisten ihmisoikeuksien toteutumiseen Suomessa. Mutta. Neljä vuotta on kulunut eikä SDP ole tehnyt elettäkään asian hyväksi.
Samoin soitin aikanaan perussuomalaisten Raimo Vistbackalle ja puhelu kesti peräti 5 sekuntia. Häntä ei kiinnostanut, mitä invalidilla on asiaa.
Että näin meillä Suomessa. Tekoja tarvittaisiin, mutta tekijät puuttuvat.