Kolmisen vuotta sitten mulla oli vielä kavereita. Olin naiivi 15 vuotias, täynnä elämäniloa ja uskoa tulevaisuuteen. No, sitten kävi niin, että kaverit häippäs muualle ja jäin aivan yksin. Kyllähän se kolhas, ja siinä yritin kovasti hymyillä ja puhella muille ja olla hauska, jotta saisi uusia ystäviä. No, kukaan ei lämmennyt vaan lähinnä mulle naljailtiin ja vähän koulukiusattiinkin. Aluksi se tuntui ihan hirveältä, kävellä aina yksin. Hävetti niin paljon, kun olisin halunnut olla se suosittu tyttö isossa laumassa. Katselin porukoita kateellisena ja oma tilanne harmitti niin jumalattomasti. Tätä jatkui ja jatkui, mieli musteni päivä päivältä, vielä jaksoin vähän yrittää, mutta lopulta menetin viimeisimmätkin sosiaaliset taidot.
Päätin, että ei tässä auta muu kuin selvitä yksin. Elin elämääni ohjelmien, leffojen ja ht.netin kautta. Pakenin todellisuutta. Koulupäivät vaelsin vaan zombina, puhumatta kenellekään ja katsomatta ketään silmiin. Halusin vaan takaisin koneelle, elämään "oikeaa elämääni". Enää ei harmittanut se, että ei ole kavereita, vaan oikeastaan tuntui jopa hyvältä, että saa olla rauhassa.
Ajatusmaailmani muuttui pikkuhiljaa. Koulussa entinen kateus muuttui kuvotukseksi normaaleja teinejä kohtaan. Oksetti heidän elämänilonsa, naamansa, koko olemuksensa. Ja oksettaa tänäkin päivänä. En osaa edes pukea sanoiksi sitä, mitä tunnen jokaista kohtaan. Se on jotain niin halveksuvaa ja sietämätöntä. Itsestäni en pidä yhtään sen enempää. Kuvotan itseäni yhtä paljon kuin muut ihmiset kuvottavat minua. En tunne katkeruutta enkä raivoa, vaan kylmää vihaa. Halua poistaa itseni. Poistaa koko ihmisrotu. Tällä hetkellä kerään voimiani, ja katson meneekö tämä ohi. Siinä menee kenties vuosia, vuosikymmeniä, en tiedä. Tällä hetkellä tyydyn fantasioimaan suuresta tuhosta. Siinä näkisivät, että loppujen lopuksi elämä on vain kärsimyksen täyttämä silmänräpäys. Ihmisyydessä ei ole mitään hienoa, ei mitään ihailtavaa.
Päätin, että ei tässä auta muu kuin selvitä yksin. Elin elämääni ohjelmien, leffojen ja ht.netin kautta. Pakenin todellisuutta. Koulupäivät vaelsin vaan zombina, puhumatta kenellekään ja katsomatta ketään silmiin. Halusin vaan takaisin koneelle, elämään "oikeaa elämääni". Enää ei harmittanut se, että ei ole kavereita, vaan oikeastaan tuntui jopa hyvältä, että saa olla rauhassa.
Ajatusmaailmani muuttui pikkuhiljaa. Koulussa entinen kateus muuttui kuvotukseksi normaaleja teinejä kohtaan. Oksetti heidän elämänilonsa, naamansa, koko olemuksensa. Ja oksettaa tänäkin päivänä. En osaa edes pukea sanoiksi sitä, mitä tunnen jokaista kohtaan. Se on jotain niin halveksuvaa ja sietämätöntä. Itsestäni en pidä yhtään sen enempää. Kuvotan itseäni yhtä paljon kuin muut ihmiset kuvottavat minua. En tunne katkeruutta enkä raivoa, vaan kylmää vihaa. Halua poistaa itseni. Poistaa koko ihmisrotu. Tällä hetkellä kerään voimiani, ja katson meneekö tämä ohi. Siinä menee kenties vuosia, vuosikymmeniä, en tiedä. Tällä hetkellä tyydyn fantasioimaan suuresta tuhosta. Siinä näkisivät, että loppujen lopuksi elämä on vain kärsimyksen täyttämä silmänräpäys. Ihmisyydessä ei ole mitään hienoa, ei mitään ihailtavaa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Vähän samalla tavalla on käynyt minullekin. Luulen, että kyseessä on joku persoonallisuuden defenssimekanismi. Muut ihmiset "eivät hyväksy", kun ei ole kavereita ==> viha muita ihmisiä kohtaan.
No palataanko asiaan 23 vuoden kuluttua.Jutellaan sitten lisää miten on aika vierähtänyt. Itse meinaan olen 41 vuotias ja elänyt juuri tuollaista elämää sinun ikäisestäsi lähtien.Ja vihaa ja raivoa piisaa-sen voin sinulle taata.
En ole haaveillut ihmissuhteesta enää vuosikymmeniin.En enää edes ajattele yksinäisyyttäni ja silloin tällöin hämmästyn kun julkisilla paikoilla joku minua kummeksuen tuijottaa..sitten muistan: ai niin, sehän ihmettelee miksi olen sunnuntaikävelyllä yksin,kun muut ovat pariskuntia.
Toiveita ei enää ole-ja hyvä niin. Ainoa suuri toiveeni ja unelmani on,että en olisi koskaan syntynyt tähän maailmaan.Mitä merkitystä elämälläni oli? En voi keksiä yhtäkään syytä,miksi minun piti olla olemassa.
Vielä olisi keskimäärin 35 vuotta täällä lusittavaa.Mutta onneksi varmaa on:joskus tämä loppuu!
Sama ilmiö näkyy myös esim. facebookissa. Jos sinulla on "vain" 100 kaveria, olet epäilyttävä hylkiö niiden mielestä, joilla on päälle 200 kaveria. Ugh. Jotenkin, en tiedä... Pakostikin, sitä alkaa katkeroiduttuaan tarpeeksi vähitellen vihaamaan niitä muita - kaikkia. Miksi jotkut saavat kaikki kaverit, miksi joillekin ei riitä yhtään? Tuntuu kuin haisisi pahalta, kukaan ei edes voi istua bussissa viereen. Baarissa kukaan ei juttele kanssasi, vaikka koitat olla miten ulospäinsuuntautunut tahansa.
Tuntuu kyllä, että Suomessa ei voi edes mennä kauppaan ilman, että joku lähes säälien tuijottaa. Mitä pahaa on käydä yksin lenkillä tai vaatekaupassa? Suomessa on pakko olla koko ajan seurassa, tai muuten olet friikki. Ei vaan jaksaisi olla aina yksin.
Sehän on mitä ihaninta käydä kaupassa, lenkillä yms yksin. Kun saa mennä ihan omaa tahtia, omia aikojaan, ei ole toista valittamassa. Minä katson säälien ihmistä, joka ei pysty tekemään tuollaisia arkipäivän asioita yksin.
Jup, elääkö itse vai toisten odotusten mukaisesti, siinäpä pulma.
Elämä on ihan kivaa kun sitä ei ota niin vakavasti, ei aina yritä niin kovasti, elää silleen omaa elämää eikä tee pahaa muille :)
Hyvä juttu!
Kundi on ihan jees koska osaa tehdä järjettömästä snadi järkevän.Ei sulla oo mittään hättää?Jos sä uskot ittees! Sää iitte oot sun jumala ja jeesus ja ne ja ne ja ne.
SINÄ oot pirun kestävä kun laitoit juttua putkeen! Sulla on monta frendiä!
Nuorena haaveilin itsekin päästä eroon "naimattomuuden häpeästä", mutta nyt vähän vanhempana olisin ylpeä voittaneena "teinikiusaukset" ja olla aidosti rakastunut, kun olen löytänyt elämänkumppanini, jonka kanssa ilo elää!
Ei kai sua hävettäisi mennä juttelemaan jollekulle toiselle syrjään joutuneelle, ehkäpä kiusatulle? Ei se suosiossa oleminen ole mitään, varsinkaan jos sille ei ole mitään oikeaa perustetta. Pinnallisia tuollaiset suhteet ovat, jatka vain aikuistumista ja itsesi löytämistä. Se onnistuu varmasti paremmin, kun olet päässyt näkemään lauman ulkopuolistakin elämää. Ymmärrät myös itse paremmin muita syrjässä eläjiä. Ei tämä mikään loppuelämän "tuomio" ole. Jospa menisit johonkin vapaaehtoistoimintaan mukaan, siitä voisi ureta vaikka miten mukavia kumppanuuksia.
olisisikohan jo aika polttaa paukut pilvee, hassista!! tulee parempi olo ja mieli. ja jos senkin jälkeen vielä tyhjä kallo ,niin mene kiikkumaan.
Suurin osa ihmisistä on turhaa itsekästä paskaa, jotka eivät saa mitään aikaan, muuta kuin itselleen.No eipä tartte sääliä ketään kuolleita.
Ihan sinun ja muiden turvallisuuden takia olisi parempi, että menisit vähäksi aikaa lataamoon. Ei enää uusia joukkosurmia kiitos.
No kannattaisko niiden ennaltaehkäisemiseksi myös miettiä vähän miten koulujärjestelmä onnistuu tehtävissään, ne surmat kun eivät todellakaan johdu mistään "perheiden ongelmista". Ihan normaaeista perheistä ovat olleet kaikki kouluampujat.
Ihan oikeesti oma asenne merkitsee tosi paljon.
Ja aika pitkälti pätee myös sanonta "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan".
Mut tärkeimpänä tuo oma mielentila, asenne. Jos sulla on valmiiks negatiivinen asenne kaikkea kohtaan niin silloin näet kaiken sen läpi.
Minusta se vaikuttaa ylpeydeltä, että ei suostu kohtaamaan ja myöntämään omia tarpeitaan (ystäyys, läheisyys, rakkaus jne) sekä sitä, että itse asiassa maailmassa on paljon hyvyyttä kun vain avaa sille silmänsä ja sydämensä.