Jokin aika sitten olin ostoksilla eräässä liikkeessä ja kassalle päästessäni edelläni oleva iäkkäämpi rouva huomasi kävelykeppinsä unohtuneen johonkin kyseisen kaupan hyllyjen ja ostostarvikkeiden viidakkoon.
Oli kai juuri joulunalusruuhkat käynnissä , joten kauppakeskus oli hyvinkin- sanoisinko "jonorikas".
Kävelykeppinsä unohtanut nainen kysyi ystävällisesti myyjältä, josko voisi jättää ostoksensa sivuun ja lähteä etsimään tärkeää apuvälinettään, koska hänen olisi muuten kovin vaikeaa jatkaa matkaa ostoksien kanssa kaupan ovien ulkopuolella.Kassalle hän oli päässyt ostoskärryihin turvautuen ja oletettavasti näin oli keppikin vaivihkaa unohtunut jonnekin.
Tunsin jonkin piston kyllä jossain sisimmässäni jo tuona hetkenä, kun rouva ihmetteli keppinsä kohtaloa, mutta mitäkö tein.?
Koska olin seuraavana kassajonossa, otin vuoroni ja - poistuin kaupasta;maksettuani tietenkin ensin ostokseni.
Toivon, että rouva löysi apuvälineensä, mutta jälkeenpäin olein useinkin miettinyt omaa reaktiotani ja olen tuntenut suurta häpeää.
Olisin voinut hyvin lähteä rouvan avuksi etsimään kadonnutta esinettä, jota hän tarvitsee jokapäiväisessä elämässään ja niin olisi voinut auttaa tuolloin moni muukin kaupassaolijoista, sillä useat korvat kuulivat rouvan hätääntyneen keskustelun kassalla.
Kukaan meistä ei kuitenkaa auttanut naista.
Mutta miksi? Olisiko se vienyt paljon lisäaikaa auttaa kanssaihmistä hädässä?
Mitä, jos hädässäoleva olisin ollut minä itse? tai sinä?
Mitä meille ihmisille on tapahtunut?
Tuskinpa kotona odottava mies ja lapset olisivat suuremmin ikävöineet, jos olisin puoli tuntia myöhässä sovitusta kotiintuloajastani.
Tähänkö on maailma mennyt ja näinkö me kasvatamme lapsemmekin;olemaan välittämättä?
Ei, tähän en MINÄ ainakaan suostu.
Entä SINÄ?
Oli kai juuri joulunalusruuhkat käynnissä , joten kauppakeskus oli hyvinkin- sanoisinko "jonorikas".
Kävelykeppinsä unohtanut nainen kysyi ystävällisesti myyjältä, josko voisi jättää ostoksensa sivuun ja lähteä etsimään tärkeää apuvälinettään, koska hänen olisi muuten kovin vaikeaa jatkaa matkaa ostoksien kanssa kaupan ovien ulkopuolella.Kassalle hän oli päässyt ostoskärryihin turvautuen ja oletettavasti näin oli keppikin vaivihkaa unohtunut jonnekin.
Tunsin jonkin piston kyllä jossain sisimmässäni jo tuona hetkenä, kun rouva ihmetteli keppinsä kohtaloa, mutta mitäkö tein.?
Koska olin seuraavana kassajonossa, otin vuoroni ja - poistuin kaupasta;maksettuani tietenkin ensin ostokseni.
Toivon, että rouva löysi apuvälineensä, mutta jälkeenpäin olein useinkin miettinyt omaa reaktiotani ja olen tuntenut suurta häpeää.
Olisin voinut hyvin lähteä rouvan avuksi etsimään kadonnutta esinettä, jota hän tarvitsee jokapäiväisessä elämässään ja niin olisi voinut auttaa tuolloin moni muukin kaupassaolijoista, sillä useat korvat kuulivat rouvan hätääntyneen keskustelun kassalla.
Kukaan meistä ei kuitenkaa auttanut naista.
Mutta miksi? Olisiko se vienyt paljon lisäaikaa auttaa kanssaihmistä hädässä?
Mitä, jos hädässäoleva olisin ollut minä itse? tai sinä?
Mitä meille ihmisille on tapahtunut?
Tuskinpa kotona odottava mies ja lapset olisivat suuremmin ikävöineet, jos olisin puoli tuntia myöhässä sovitusta kotiintuloajastani.
Tähänkö on maailma mennyt ja näinkö me kasvatamme lapsemmekin;olemaan välittämättä?
Ei, tähän en MINÄ ainakaan suostu.
Entä SINÄ?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.