Oma kokemukseni on luottamuksellinen, mutta päätän nyt jostain kumman syystä jakaa sen teidän kaikkien kanssa.
5-vuotta sitten olin syvästi masentunut, ja suunnittelin itsemurhaa. Yönä ennen itsemurhaa olin syönyt ison, perhekokoisen pizzan.
Heräsin oudossa, pimeässä paikassa, joka ei oikeastaan ollut mikään "paikka" Se oli helvetti, mutta samalla se ei ollut. Heräsin oman mieleni pimeässä, synkässä kellarissa.
Kohtasin siellä kaikki mahdolliset pelkoni. Hyönteisiä ja monenlaisia muitakin hirviötä, ja ne kaikki kävivät minuun kiinni. En huomannut, että ne eivät olleet todellisia. Ei oikeastaan lähellekään! Ne olivat oman mieleni luomaa syyllisyyttä tulevasta itsemurhasta. Siitä helvetistä, johon itseni olin raahaamassa.
Olin jossain tiedostuksen rajamailla. Juoksin, mutta en tienyt minne. Tiedostin sen verran että tämä todella oli unta, mutta se oli unta, josta heräisin todelliseen helvettiin, itsemurha-aamuuni. Olin sekä en ollut hereillä samaan aikaan. Juoksin pimeässä käytävässä, jota täyttivät kaikenlaiset kauhut OMASTA mielikuvituksestani!
En ollut aiemmin pyytänyt Jumalalta apua. Ajattelin että pärjäisin ilmankin. Kun tekisin itsemurha, kaikki tuska loppuisi. En tarvitsisi Jumalaa yhtään mihinkään!
Mutta minä nöyrryin juosten yksin tuota pimeää käytävää, jossa minua joka puolelta ahdistelivat hirvittävät, painajaismaiset otukset. Nöyrryin ja pyysin Jumalalta apua.
Eteeni ilmestyi tuolloin vanhan kotitaloni ovi, jossa vietin lapsuuteni. Avasin oven välittömästi, tiedostamatta edes mitä tein.
5-vuotta sitten olin syvästi masentunut, ja suunnittelin itsemurhaa. Yönä ennen itsemurhaa olin syönyt ison, perhekokoisen pizzan.
Heräsin oudossa, pimeässä paikassa, joka ei oikeastaan ollut mikään "paikka" Se oli helvetti, mutta samalla se ei ollut. Heräsin oman mieleni pimeässä, synkässä kellarissa.
Kohtasin siellä kaikki mahdolliset pelkoni. Hyönteisiä ja monenlaisia muitakin hirviötä, ja ne kaikki kävivät minuun kiinni. En huomannut, että ne eivät olleet todellisia. Ei oikeastaan lähellekään! Ne olivat oman mieleni luomaa syyllisyyttä tulevasta itsemurhasta. Siitä helvetistä, johon itseni olin raahaamassa.
Olin jossain tiedostuksen rajamailla. Juoksin, mutta en tienyt minne. Tiedostin sen verran että tämä todella oli unta, mutta se oli unta, josta heräisin todelliseen helvettiin, itsemurha-aamuuni. Olin sekä en ollut hereillä samaan aikaan. Juoksin pimeässä käytävässä, jota täyttivät kaikenlaiset kauhut OMASTA mielikuvituksestani!
En ollut aiemmin pyytänyt Jumalalta apua. Ajattelin että pärjäisin ilmankin. Kun tekisin itsemurha, kaikki tuska loppuisi. En tarvitsisi Jumalaa yhtään mihinkään!
Mutta minä nöyrryin juosten yksin tuota pimeää käytävää, jossa minua joka puolelta ahdistelivat hirvittävät, painajaismaiset otukset. Nöyrryin ja pyysin Jumalalta apua.
Eteeni ilmestyi tuolloin vanhan kotitaloni ovi, jossa vietin lapsuuteni. Avasin oven välittömästi, tiedostamatta edes mitä tein.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oven takaa tulvi uskomaton määrä valoa. Mutta ei vain valoa! Siellä oli kesä!
Olin palannut lapsuuteni puutarhaan. Valo ja kesä, joka vasten minua tulvi, oli uskomattoman rauhoittava. Aurinko paistoi. Tunsin kevyen kesätuulen kasvojani vasten.
En voinut nähdä itseäni tai kasvojani. Tunsin, että fyysinen olomuotoni oli kadonnut. Se oli lakannut olemasta, mutta samalla se oli silti läsnä. Saatoin oikeastaan "näyttää" miltä ikinä halusin, joten valitsin minut 8-vuotiaana. Joten minusta tuli 8-vuotias.
Vatsaani ahdistava "perhepizza" oli kadonnut. Ruumista ei enää ollut. Minua ei väsyttänyt, stressanut, eikä tehnyt mieli vessaan. Olo oli uskomattoman kevyt. Kävelin pitkin puutarhaa, eikä siellä tosiasiassa ollut muuta kuin korppeja, jotka olivat kokooontuneet puiden latvoille katsomaan minua. Ne eivät olleet ilkeitä. Ne vain katsoivat. Sain sellaisen käsityksen että olin tullut "eteiseen" Jos kävelisin katua pitkin edemmäs, en enää voisi palata takaisin. Jumala oli kadun toisella puolella. Valtava lämmön, hyvän ja valon lähde, joka tosiasiassa oli paikan aurinko.
Yritin tietenkin kulkea sinnepäin, mutta tunsin silloin jonkinlaisen "voimakentän" joka esti minua kulkemasta edemmäs. Yritin, mutta en päässyt pidemmälle, ja tuolloin minä lopulta heräsin.
Aamulla harkitsin yhä itsemurhaa sekavana ja katkerana. Luovuin siitä, koska halusin antaa Jumalalle yhä mahdollisuuden muuttaa elämäni. Tuolloin minut valtasi suuri, absoluuttinen ja ehdoton rakkaus. Jumala rakastaa meitä kaikkia juuri sellaisina kuin me olemme, ja hän ymmärtää kärsimystemme ja usein myös idioottimaisen käytöksemme syyt. Koin niin absoluuttista, ehdotonta rakkautta ja ymmärrystä, että säikähdin! Pelästyin, ettei tuollaista Jumalaa voi olla olemassa. Olin varmasti kuvitellut kaiken, tai käyttänyt itsesuggestiota. Olin kasvanut hyvin "kristityssä" perheessä, jossa Jumalan rakkaus oli aina sidottu omiin tekemisiimme ja siihen, eläisimmekö hurskasta elämää maan päällä. Mutta Jumala rakasti minua juuri sellaisena kuin olin. Siitä huolimatta että olin homo.
Pelästyin niin paljon, että palasin takaisin arkeen ja opiskelemaan. En uskaltanut enkä halunnut palata takaisin näihin kokemuksiin. Vasta vuosia myöhemmin kun jouduin rajuun onnettomuuteen, palasin takaisin noihin tunteisiin. Tätä ei kirjoitettu millään lailla kannustamaan itsemurhaa tai mitään sen sellaista. Minä vaan halusin kertoa kuinka Jumala kosketti minua useita vuosia sitten.
Voi miten ihana kokemus Jumalan ehdottomasta rakkaudesta!
Tämä on samaa tietoisuutta mihin itsekin uskon ja mistä olen täällä kirjoittanut.
Kiitos että jaoit! Minulle se ainakin vain vahvisti sitä mihin jo aikaisemmin olen omassa "etsinnässäni" tullut.
Me olemme yhtä aina ja ikuisesti.
Jumala on ehdoton rakkaus. Vain rakkaus on todellista. Muu on harhaa.
Rakkaus,
Valo,
syvin olemuksemme.
Kiitos että olet!
Olit manalassa, haadeksessa. Se on mielikuvituksen kellari, mutta siellä olijoille täysin todentuntuista, ja he sanovat sitä todeksi. Ihmiset juoksevat siellä omia mielikuviaan pakoon, niitä tekojaan ja ajatuksiaan mitä ovat tehneet itselle ja toisille.
Jossain vaiheessa älyävät rukoilla korkeampaa. Silloin heitä autetaan.
Voi miten ihmeelisesti saa apua kun sitä osaa pyytää.