Onko kyse narsismista?

Jotain. Omassa lapsuudessani ja nuoruudessani oli rikkinäisiä ihmisiä. Äitisuhteessa mm riippuvaisuuksia, persoonallisuushäiriöitä, depressiivisyyttä, sekundäärisiä seurauksia omasta elämästään, vaikka mitä. Hän ei ollut narsistinen mielestäni, mutta käyttäytyi kuten kirjoitit. Tunne-elämänsä hän koki vahvana. Tavallaan tiedosti ongelmiaan, muttei pystynyt riittävästi niitä käsittelemään, ja kaikki mahdollinen hoito oli joko puutteellista tai väärin suunnattua, tai keskeytti sen. Toisaalta kirjoituksesi taas sisälsi N-suhteeni mr-osapuolta osittain, jolla ymmärrykseni mukaan tämä luonnehäiriö on. Hän ei tunnusta ongelmiaan, ei minkäänlaisia.

Hyvä on ymmärtää se, että jonkinlaisesta mielenterveyden haitasta on kysymys. Mistä, ei sitä aina satasella voi tietää, se edellyttää ammattilaisen syventymistä. Olennaista nyt ei ole kuitenkaan juuri oikean diagnoosin löytyminen, äidin ulkopuolisen kannalta siis, vaan millainen vaikutus sillä on ollut oman tunne-elämän kehittymiselle ja yleensäkin oman ihmisyyden synnylle, käyttäytymiselle.

Koska nuo kamalat kokemukset jättävät haavoja. Syvempiä ja huomaamattomampia, mutta kipeitä silti. Ja oma itse on avain niiden parantamisessa. Tähän ei pelkkä laastarointi auta, tarvitaan hieman perusteellisempaa puhdistamista. Vastakappalehan ei välttämättä tiedosta olevansa haavoilla, tai valmis niitä hoitamaan. Mutta satutettu itse ehkä haluaisi parantua.

Moikka ja tervetuloa seuraan.

On varmaan kaikille yhtälailla yllättävää huomata kuinka kaikki valkenee ns yhtäkkiä vaikka se onkin vain näennäistä. Jokaiselle aikakaudelle on tarpeensa ja...noh, aikansa =)

Mitä pidemmälle ehtii kulkemaan, sitä enemmän alkaa ihmettelemään menneitä aikausia (tulet ihmettelemään tätäkin päivää) ja sitä "totuutta jota silloin eli".
Itsenäistyminen, parisuhde, lapset.. kaikki ne laukaisevat ihmisessä jotain. Toisilla enemmän kuin toisilla. Puhumattakaan siitä kun kaksi heräämisvaiheessa olevaa kohtaa toisensa ja rakentaa perheen... no mutta se siitä.

Mitkäs munkit tai muut levänneet väittävät, että ihmisen uudistumisentarve herää keskimäärin noin kuuden vuoden välein. Olet matkalla. Toisilla meinaan jää tämä alkuvaihe ihan ohitse. Olet siis jo nyt tehnyt valtavasti töitä ja eteenpäin kävelet.

Kun olet raivonnnut. Itkenyt. Kiukutellut. Nauranut. Ivannut. Haukkunut. Väheksynyt. Tilittänyt 1500 kertaa saman jutun. Pilannut jonkun tilanteen tai ihmissuhteen "sen vuoksi". Hoitanut sitä väärällä tavalla. Ja aloittanut alusta.... sitten...

tiäksä kun hyvissä neuvoissa on vain yksi hyvä puoli. Ne voidaan jakaa eteenpäin mutta ei niistä mitään muuta hyötyä ole. Usko, se helpottaa. Ei vähätelläkseni vaan siksi etten osaa muuta sanoa. Irtaannu äidistäsi kokonaan jos ei muuten onnistu. Se valinta on vanhempien kohdalla vaikea mutta JOSKUS välttämätön, ehkä useammille kuin oikeasti tapahtuu.

Sanon vain, tänä hurmoshenkisenä I-LOVE-EVERYBODY-päivänä että VOIMIA

Sulle voisi avata näkökantoja lukea Karyl McBride.n kirja 'enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä'

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Narsistiäiti on tyttären painajainen/HS20100823SI1TL02kdp

Tein kirjasta lyhykäisen aloituksenkin taannoin, löytyy arkistosta sivulta 4

" Koskaan en tehnyt mitään oikein ja minua verrattiin milloin kehenkin tutun "parempaan" lapseen"

Kyllä, tuo on erittäin tuttua. Koskaan en ole tarpeeksi hyvä ja kaikki muut ovat minua parempia äidin mielestä. Keskustelut muuttuivat aina kinoiksi ja lopulta sain kuulla olevani niin kiero että sekoitan hänen päänsä ja käännän asiat nurinniskoin. Kuulemma sopisin hyvin myös poliitikoksi :)

Itsenäistyminen tapahtuikin sitten melko varhain ja yhtäkkiä, kun muutin kotoa pois. Sitä ei hyväksytty. Jonkinlainen syyllisyyden leima on siinä vieläkin, kuinka "noin kiittämätön kakara ja kehtaakin hankkia oman elämän" :D