Ongelmalapsi joka on kasvatettu keskustelemalla

Niitä on suomessa noin 127000, siis näitä oireilievia lapsia jotka on sellaisesta perheestä joissa yleensä on molemmat ns vanhemmat ja ongelmana on alustajan ensimmäisen kappaleen tekstin sisältö.

Tällaisia vanhempia joita alustaja kyselee on noin 44000.

Se että suomessa on tällainen ongelma johtuu siitä että näillä ongelma-vanhemmilla on suurin ongelma hyväksyä kasvatus jo pelkkänä sanana.

Heille on jostain iskostunut sellainen kummallinen illuusio päähän että lapsen kasvu sinä aikana kun hän kodin sisäpuolella asuu ja vaatii vanhempien tukea, onnistuu pelkällä keskustelulla.
Ei sen tarvitse kuitenkaan sisältää väkivaltaa jolla takoitan pahoinpitelyä ja sellaista ruumiillista kuritusta josta jää pahoja jälkiä.

Mutta kun keskustelu ei auta niin sitten pitää tarttua johonkin muuhun ja hyvin varhain, jo siinä iässä kun lapsi oppii kävelemään: tukistus, hihasta kiinni ottaminen ja talutus pois ja kova ei sana -siis jos lapsi on menossa kiellettyyn asiaan, esim vetämään pöytäliinaa alas pöydästä.
On tuhansia ja tuhansia esimerkkejä joissa lapsen tekemisiä ja menemisiä joudutaan rajoittamaan lähinnä hänen oman turvallisuuden ja kodinkin turvallisuuden nimissä.
Helppo ja turvallinen tuki tässä on kuri. jota on montaa eri astetta.
Kuri on turva, siitä on lähdettävä. Kuriton lapsi on turvaton ja kokee hätää.
Onnettomat, loppututkintoja suorittaneet hellyys, stainerpedakogiavanhemmat ovat vaaraksi lapsen minäkehitykselle ja turvallisuudelle, he luulevat että lapsi kokee sen turvalliseksi kun hän jatkuvasti onnettoman ruikuttavan äidin keskustelu-pahoinvoitipyyntöjen jälkeen vain toistaa ns kiellettyä asiaa.
Tällainen onneton äitike ei oikeastaan edes kiellä lasta kun hän on jostain lukenut että kielto on lapsen kehityksen esteenä.
Tällainen lapsi vaeltaa yksinään synkän harmaan turvattomuuden pehmomaailmassa josta puuttu ryhti, kuri ja ripeä asioihin puuttuminen.
Toki ensin epäkohtiin puututaan puhumalla, oppihan ihminen puhumaan jo tuhansia vuosia sitten jopa kymmeniätuhansia...
Mutta jos puhe ei auta niin sitten otetaan kovemmat otteet ja kun on oikein tuhma lapsi niin sitten annetaan kunnolla vitsaa paljaalle pyllylle, se tekee hyvää ja antaa turvamielen.

Kiitos että kirjoitit asiallisen mielipiteesi.

Vanhemmat jotka kasvattavat lapsensa asiallisen tiukasti ovat keskustelupalstoilla tätä "pahoinpitelijä" kansaa.

Harmi ettei tähän avaukseen ole tullut enempää kirjoituksia. Onko näin että se hellästi, hellästi kasvatus on tuonut niitä ongelmia ja ne pidetään tiukasti salassa?

En tiedä pidetäänkö salassa, itselleni tämä aloitus osui vasta nyt kohdalle. Olen kasvattanut lapseni keskustellen, antaen ikätasoaan vastaavasti arvoa mielipiteille, mutta olen osannut olla ohjaava vanhempi. Olen käyttänyt syyn ja seurauksen menetelmää aina siinä missä se on ollut mahdollista, ja kasvamisen myötä enemmän. Mutta.

Olen saanut kasvatettua ongelmanuoren. En allekirjoita sitä, etten olisi vaatinut lapselta, tai että hän olisi saanut olla perheessä päättävä, enkä ole kaihtanut tuottaa pettymyksiä sanomalla ei, kieltämällä ja pysymällä kannassani itkupotkuraivareista huolimatta. Enää vaan minulla ei ole juurikaan keinoja vaikuttaa, rajoittaminen vaatii todella paljon näppäryyttä ja huolellisuutta täytyy yrittää pysytellä askeleen edellä; puhelinta ei saa enää pois käytöstä, nettiin menon voi estää ainoastaan modeemin takavarikoimalla, koneelle pääsee hakkeroimalla poissaollessani.

Kotiintuloajat on, on velvollisuus ilmoittaa viipymisestä, kouluun on mentävä. Mutta kun mennään "katvealueelle" jonne äidin käsi eikä silmä yletä, voi käyttäytyä niinkuin sattuu huvittamaan. Kouluun on hyvä mennä, mutta siellä voi pelleillä ja tehdä mitä lystää. Puhe ei auta, ei mikään perinteinen. Välillä ajattelen että teini on jollain tapaa seonnut. En tiedä, kaikki kasvattavat tahot antavat viestiä, että tämä on normaalia. Minusta ei. Siltikään en sano, että olisi pitänyt pieksää tai käyttää väkivaltaa. Todennäköisesti tuntisin itseni siinä tapauksessa entistäkin huonommaksi. Väkivalta on ala-arvoista, enkä pystyisi elämään sen mukaan mitä opetan: jokaisella on oikeus koskemattomuuteen. Mutta.. nämä peijoonit ovat lyöneet minua.

Typerää kysyä, olisko pitänyt, tai mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Ostaa kuitenkin se tikkukaramelli ja ylihintainen legopaketti?

Varmaankin jo se kertoo hyvästä vanhemmuudesta että uskaltaa kertoa kasvatuksen vaikeudesta julkisesti varsinkin jos on ongelma. Murrosikäinen luultavammin kyseessä?

Vanhemmalla tulee monesti eteen kysymys, että mitä tein väärin tai miten olisi pitänyt tehdä. Niitä tuskin voi välttää. Tällaisessa tilanteessa, kun on tehnyt parhaansa ja antanut kaikkensa voi vain toivoa että murrosikäisen kaveripiiri olisi se omankin lapsen luonteelle sopiva.

Monesti tuota järkeä vie enemmän se kaveripiirin tyhmyys ja tuskin enää on kyse vanhemmuuden paremmuudesta tai huonommuudesta. Kaveripiirissä myöskin voi olla se kieroon kasvatettu lapsi, joka mielestäni voi olla se vaara tekijä mihin ei tervejärkinen lapsi osaa suhtautua. Tarpeeksi viekas ystävä saa muut tekemään ja kiltin lapsenkin persoona voi muuttua. Eikös ne hormonit vaikuta murrosiässä reilusti käyttäytymiseen?

Se miten vaikutusalttiita lapset ovat toisilleen on mielestäni yksi tärkeä tekijä siihen miksi kasvatus jakaa mielipiteitä rajustikin.

Lapsilla ja nuorilla on se omakin tahto, jota mikään kasvatus ei voi viimekädessä viedä pois - eikä kuulukaan. Se kuitenkin tarkoittaa, että aina joistakin kasvaa ongelmanuoria ihan riippumatta siitä, kuinka täydellinen kasvatus heillä on ollut. Kun kasvatus on ollut lapsen itsetuntoa tukevaa ja rakastavaa, niin heillä on paremmat mahdollisuudet tulla järkiinsä myöhemmin. Ja pelkkä keskustelu tuskin kenenkään kohdalla riittää, vaan toki jonkinlaisia rajoja ja pakotteita, ts. seurauksia väärästä menettelystä, aina tarvitaan. Se ei kuitenkaan tarkoita väkivaltaa.

Eihän keskusteleva kasvatus tarkoita keskustelua keskustelun vuoksi, hymistelyä ja myötäilyä, vaan keskustellessa nimenomaan on puhuttu ja käyty läpi rajoja, sääntöjä,ehtoja ja seurauksia. Ehkä kansanomaisesti voi puhua rautalangasta väännöstä ja asioitten takomisesta, johon kyllä turhautuu, kun vastassa on tyhjin silmin tuijottava EMO, joka sanoo, että mitä sä siihen tuut rakeemaan.

Jossain oli ohje, että teinille on sanottava asia niinkuin kaksivuotiaalle: vaikka olisit sanonut jo 99 kertaa saman, sadannen kerran asia on esitettävä niinkuin esittäisi sitä ensimmäistä kertaa. En minä vaan siihen ole enää pystynyt: tulee ihan idioottiolo itselleen, kun menee "riemuissaan" kertomaan lapselle, että viikkorahan saannista puuttuu nyt huoneen siivoaminen ja roskiksien vienti, ikäänkuin olisi asian vasta hoksannut, ikäänkuin syöttäisi tarhaikäiselle asiaa, joka ei ole kovin miellyttävä, mutta pakollinen. Teiniltä voi kyllä vaatia enemmän, ja koska oppositiossaolon voima on potenssiin kolme uhmaikäiseen verrattuna, tekee mieli siirtyä demokratiasta diktatuuriin.

Mutta siihen teinit reagoi entistä verkkaisemmalla tahdilla ja oikeutensa tietävinä tekevät lastensuojeluilmoituksia. Ennen karattiin nuorisokodista, nyt karataan nuorisokotiin. Monessa perheessä keskustelu on päättynyt lähtöön: huostaan, kun kotona ei ole k- i - v -a -a !!

Pitäisi muistaa, että niin lapset kuin aikuisetkin ovat yksilöitä ja ainutlaatuisia. Mikä onnistuu yhdeltä ei onnistu toiselta. Monissa perheissä lapset ovat hyväkäytöksisiä ja erinomaisia oppilaita koulussa, ja vanhemmat tuntevat ylpeyttä kasvatusmetoodistaan. Mutta saattaapa olla, että erinomaiseen perheeseen syntyy iltatähti, joka onkin aivan muuta kuin ne vanhemmat sisarukset.
Monissa perheissä lapset ovat niin eri luonteisia, että on käytettävä kaikki taidot lasten kasvattamisessa.

Pitää myös muistaa, että lapsen oma tahto pitää suunnata siten, että hän itsekin haluaa kasvaa yhteiskunnan hyödylliseksi jäseneksi. Sen vuoksi hänen pitää oppia muistamaan kiellot ja rajoitukset, aluksi kotona ja koulussa, ja myöhemmin elämässä muuten, sillä jo liikennesääntöjen noudattaminen on elintärkeä taito.
Rajojen noudattaminen on opittava vauvasta asti. Ei kasvatus ja väkivalta ole toistensa synonyymit. Mutta kiellot on esitetty noudatettaviksi. Kieltojen rikkomisesta seuraa jotain, mitä, on sitrten vanhempien päätetävissä. Oma esimerkki on myös asia, joka pitäisi muistaa. Lapsen on nähtävä, että vanhemmatkin noudattavat niitä sääntöjä, joista kotona on puhuttu.

Jos lapsi ei kaikesta huolenpidosta ja ohjauksesta ole ottanut onkeensa, on muistettava, että hän vastaa myös itse omasta osuudestaan. Jos ei usko, jos ei opi, niin jossakin kohdassa raja ylittyy, ja vanhempien ei ole tarpeen kantaa syyllisyyttä ja tuntea epäonnistuneensa. Kasvatus on kahden suuntaista.

Toisaalta, monet vanhemmat saavat huomata, että kuohuvan murrosiän jälkeen lapsesta onkin kasvanut ihan kelvollinen ja onnistunut nuori ihminen, joka ei itse edes ymmärrä aiheuttaneensa niin paljon huolta kasvuaikanaan.